perjantai 14. heinäkuuta 2017

Berlioz: Symphonie fantastique & Rouget de Lisle: La Marseillaise

Ranskan kansallispäivää kunnioitetaan jälleen kerran ranskalaisella ohjelmalla.



Claude Joseph Rouget de Lisle (1760–1836):

La Marseillaise, orkestroinut Berlioz (8:48)

Hector Berlioz (1803–1869): 

Symphonie fantastique: Épisode de la vie d'un artiste , Op. 14:
I Rêveries et passions (15:18)
II Un bal (6:24)
III Scène aux champs (15:13)
IV Marche au supplice (6:43)
V Songe d'une nuit de sabbat (9:52) 

Plácido Domingo, tenori;
Chicago Symphony Chorus, Duaine Wolfe (La Marseillaise);

Chicago Symphony Orchestra, Daniel Barenboim.

Warner Apex, äänitetty konsertissa Chicagossa 1995. 62:20.


Ensimmäinen huomio tästä julkaisusta koskee sen ulkomusiikillista tasoa. Apex-sarjan uudelleenjulkaisut on toki tehty halvalla ja halvoiksi, ja mitään taustatietoja on lehtiseltä turha odottaa. Se sisältää sentään luettelon ääniraidoista ja tiedot äänityspaikasta sekä -ajankohdasta. Kansikuva, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, on jopa Apexin kunnianhimottoman minimalistisessa sarjassa mitätön, vailla pienintäkään lisäarvoa tai tarttumapintaa musiikkiin. Marseljeesi, alkuperäiseltä nimeltään Chant du guerre pour l'Armée du Rhin, esitellään Berliozin "sovittamaksi", mutta sen säveltäjää ei mainita lainkaan. Vaatimaton täydennykseni antaa kunnian Rouget de Lislelle. 

Ranskan kansallislaulu avaa ohjelman, ja tuntuisikin kieltämättä väärältä sijoittaa se Fantastisen sinfonian noitasapatin perään. Berliozin orkestraatio jymyää massiivisesti, mikä sopii teokseen, ja esitys on innostava huolimatta siitä, ettei Plácido Domingo edes yritä muodostaa alkeellisimpiakaan ranskalaisia foneemeja. Tämä ralliranska voisi olla fonologian puolesta yhtä hyvin Ari Vatasen suusta, mutta soi toki moitteettoman komeasti. On olemassa myös ranskantaitoisia tenoreita; ikävää, ettei heitä löytynyt Chicagoon 1995, jolloin taltiointi melko varmasti saavuttaisi täydellisyyden.

Barenboim on itsepintaisesti jatkanut Symphonie fantastiquen levyttämistä. Teos ilmeisesti puhuttelee häntä. Tämä tulkinta ei juuri puhuttele minua. Tulkinnassa on puolensa: Barenboim suosii ilmeisen tietoista levottomuutta ja jännitteisyyttä, joka tosin tuottaa paikoin kiinnostavia efektejä, muttei johda mihinkään. Ylivirittynyt tanssiaiskohtaus on erittäin kiinnostava ja melko onnistunut, ja siinä kapellimestarilla on selvästi kunnianhimoa ja yritystä muotoilla muutakin kuin vain kiiltelevä valssi. Marssista sen sijaan puuttuu puhtia, ja saatanallinen sapattikohtaus tuntuu pikemmin esinäytökseltä kuin rienaavan paholaismaiselta orgialta. Musiikista puuttuu vaikeasti määriteltävä lopullisuuden ja kohtalokkuuden tuntu, mikä jättää kokonaisuuden tyhjän päälle. Meteliä riittää, mutta tästä sinfoniasta on saatavilla niin runsaasti levytyksiä, ettei tämä kohoa listalla kovin korkealle. Musisoinnissa on sentään massan tuntua, ja äänitys on varsin hyvä konserttitaltioinniksi. Berliozin Marseljeesi-orkestraatiosta ei ole levykatalogeissa yliedustusta, ja sen mukanaolo saattaa tehdä tästä edullisesta uudelleenjulkaisusta kiinnostavan.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Glazunov: Suomalaista orkesterimusiikkia

Suomalaiset tuntevat liki sairaalloista kiinnostusta siihen, miten muut heidät mieltävät. Yleisin vastaus, joka on sekä helpottava että masentava, kuuluu "ei mitenkään". Itsenäisyyden juhlavuonna on aiheellista huomioida myös, millaiseksi musiikiksi ulkomaalaiset säveltäjät ovat maastamme muodostamiaan vaikutelmia nikkaroineet. Tehtävä on helppo, sillä hyvin harvassa ovat ne huomattavat ulkomaiset säveltäjät, jotka ovat mitään maahamme liittyvää nuottiviivastolle raapustaneet ja julkaisseet. 

Laaja (3) ja ehkä ilmeisin valikoima tällaisia teoksia sisältyy Aleksandr Glazunovin (1865–1936) tuotantoon. Kun monet venäläiset kansallisromantikot Rimski-Korsakovin tavoin kääntyivät Venäjän Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle saadakseen sävellyksiinsä eksoottisia mausteita, kohdisti eurooppalaisemmin suuntautunut ja kosmopoliittisempi Glazunov hetkellisesti mielenkiintonsa karjalaiseen ja suomalaiseen eksotiikkaan. Osittain kyse oli varmasti aidosta kiinnostuksesta, mutta osaksi myös siitä, että Venäjän keisarikunnan eri alueita yhdistäville ja valtakunnan kirjoa esitteleville teoksille oli kulttuuripoliittista tilausta. Glazunov oli molemmissa tapauksissa hieman myöhässä: hänen suomalaiset teoksensa syntyivät pitkälti 1900-luvun puolella, jolloin suomalaisella kulttuuriväellä oli jo sangen selkeä näkemys siitä, että he preferoivat suomalaisten säveltämää musiikkia eivätkä erityisemmin kiitelleet asemaansa imperiumissa. 

Glazunovin suomalais-karjalaiset teokset jäivät hyvin nopeasti unhoon, mutta ovat ne vähintään mielenkiintoista kuultavaa ainakin suomalaisista lähtökohdista. Levytyksistä ei ole ylitarjontaa, ja käytännössä ainoa vaihtoehto on tämä Naxoksen venäläislevytys, joka kätevästi kokoaa kaikki teemaan kuuluvat orkesteriteokset samalle albumille.



Aleksandr Glazunov (1865–1936): 

Suomalainen fantasia, op. 88 (1909, 15:37)
  
Suomalaisia luonnoksia, op. 89 (1912, 10:12):
I Kalevalasta (5:46)
II Juhlallinen kulkue (4:23)

Karjalainen legenda, op. 99 (1916, 21:56)

Ouverture solennelle, op. 73 (1900, 10:43)

Häämarssi, op. 21 (1889, 6:18)

Moskovan sinfoniaorkesteri, Igor Golovstšin.

Naxos, äänitetty Moskovassa 1997. 65 min.


Ohjelma alkaa Helsingissä 1909 syntyneellä Suomalaisella fantasialla, joka on monella tavalla kiinnostava ja sujuva sävellys. Suomalaiselle nykykuulijalle viehätys on melankolian ja pateettisen jylhyyden sävyjä tapailevissa tunnelmissa, suomalaisissa (ja "suomalaisissa") vaikutteissa sekä muiden säveltäjien vaikutteiden tunnistamisessa. 
  Teos käynnistyy kansanmusiikkimaisella, sangen yksinkertaisella ja vaatimattoman oloisella sävelmällä, joka kehittyy vähitellen ja lähes varkain. Glazunovin kyvyt kehittelyssä ja orkestraatiossa eivät jää huomiotta, vaikkei fantasia mitään huimaavia tasoja saavutakaan. 
   Paikoin kansansävelmällisissä kohdissa mieleen juolahtaa Robert Kajanuksen Suomalainen rapsodia (1881), joka oli hyvin todennäköisesti vähintään Glazunovin tiedossa Kajanuksen toistuvien Pietarin-keikkojen vuoksi. Tšaikovskin muistumia ilmenee erityisesti puupuhaltimien kauniin haikeassa käytössä. Ensi kertaa teosta kuuntelevalle suomalaiselle on todennäköisesti yllätys, että fantasia lainaa vahvasti, kuuluvasti ja prominentisti Lutherin virttä Jumala ompi linnamme. Glazunov ilmeisesti koki tämän virren ahkeran laulamisen  suomalaisille leimalliseksi, kuten tulemme ohjelman edetessä huomaamaan. Suomi toki erosi Venäjästä esimerkiksi vahvalla luterilaisuudellaan, mutta virttä veisattiin sortokausien ja valtiotaistelun aikana myös kansallisessa hengessä moraalisen oikeutuksen julistuksena, protestihenkisimmillään Senaatintorilla Aleksanteri II:n patsaalla. Virsi onkin kiinnostavasti sävyttänyt Suomen vaikeaa Venäjä-suhdetta, mikä lisää oman mausteensa tähän suomalais-venäläiseen orkesterisävellykseen. Enää tällä sinänsä komealla virrellä ei ole Suomen kollektiivisessa kulttuurissa aivan vastaavaa asemaa, vaikka vielä noottikriisin aikana Kekkosta saattanut lähetystö viritti sen presidentin lähtiessä Neuvostoliittoon. 
  Suomalainen fantasia viehättää ja kiinnostaa, mutta jää hieman hahmottomaksi. Yhteydet Suomeen kuulostavat tangentiaalisilta, ja teosta voi luokitella lähinnä laadukkaaksi kuriositeetiksi.

Suomalaisia luonnoksia Glazunovilta syntyi vain kaksi, mikä kertoo karua kieltään joko hänen viitseliäisyydestään tai maamme innostavuudesta, mahdollisesti molemmista. Kalevalasta-niminen osa ottaa tutun nelipolvisen trokeen klassisen melodian käsitellen sitä erilaisilla soitinkokoonpanoilla ja tyyleillä. Tuloksena on varsin viehättävä orkestraalinen voimisteluharjoitus, jonka voi kuvitella jonkinlaiseksi tiivistetyksi eepokseksi. Yhtään pidempään jatkuvana tämä kävisikin varsin monotoniseksi. Myös toista osaa hallitsee melko yksinkertainen ja junnaava teema, joka huipentuu (jälleen) Jumala ompi linnamme -sävelmään. Glazunovin oli pakko tuntea tämä saksalainen virsi ainakin Bachin ja Mendelssohnin kautta, ja onkin erikoista, että siitä tuntuu kehkeytyneen hänelle jonkinlainen suomalaisuuden musiikillinen symboli.

Koko levyn ehdottomasti antoisin ja kunnianhimoisin teos on laaja Karjalainen legenda (1916), suuren mitan sinfoninen runo, jonka narratiivi yhdistelee luonnonidylliä sellaiseen kansallisromantiseen sankariseikkailun tuntuun, jolla Sibelius oli varhain tullut tunnetuksi ja jonka hän oli jo tähän mennessä jättänyt taakseen. Kuulokuvia maalaillaan metsistä, kaipuusta ja konfliktista, ja kaiken päättyessä jää jäljelle vain yksinäinen käki kukkumaan salomaille. Glazunovin luonnonkuvaus on mielikuvituksekkaan, vauhdikkaan ja läpikotaisin viihdyttävän teoksen parhaita osuuksia. 

Levyn muut kappaleet Ouverture solennelle ja Häämarssi/Hääkulkue ovat mitä ilmeisintä ohjelmantäytettä. Ensin mainittu on mutkaton ja tasalaatuinen hetken huvi, joka ei rasita päätä eikä muistia, ja jälkimmäinen leppeän juhlava ilottelu.

Moskovan sinfoniaorkesteri tuo soittoonsa tyyliä ja persoonaa – esimerkiksi vaskiin on löydetty miellyttävästi erilaisia sävyjä ja ytyä – ja Golovstšin rakentaa teoksiin toimivaa dramatiikkaa, varsinkin Karjalaisessa legendassa, joka ansaitsisi tulla kuulluksi useamminkin. 

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Vieuxtemps: Teoksia viululle ja orkesterille (Salut à l'Amérique)

Olen viiden viime vuoden ajan observoinut Yhdysvaltain kansallispäivää näitä vaatimattomia kirjoitelmia naputellessani. Tänä vuonna teemapäivän juhlistaminen tuntuu harvinaisen vaikealta, kun planeetan tunnetuin ja merkittävin amerikkalainen, jonka ympärillä kaikki amerikkalaisuus vääjäämättä pyörii, sattuu olemaan myös se kaikkein vastenmielisin. Viimeksi mainitusta olisi vielä pari vuotta sitten vallinneen suloisen harhaluulon mukaan ollut kovaakin kilpailua. Nyt tiedämme paremmin, ja tänä vuonna Yhdysvaltain kansallispäivää juhlistaa säveltäjä, jonka kotimaa ei tarvitse enää suuremmaksi tekemistä. (Se on Belgia. Säveltäjä on belgialainen.)


Henri Vieuxtemps (1820–1881):

Musiikkia viululle ja orkesterille:

Fantasia appassionata, op. 35 (17:58)

Ballade et Polonaise, op. 38 (15:16)

Fantaisie caprice, op. 11 (16:58)

Salut à l'Amérique, op. 56 (12:31)

Misha Keylin, viulu;

Slovakian radion sinfoniaorkesteri, Andrew Mogrelia.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 2002 (op. 38) ja 2008. 63 min.

Henri Vieuxtemps, jota Naxos itsepintaisesti kutsuu Henryksi, oli aikanaan hyvinkin kuuluisa belgialaisen viulistitradition sellainen on ollut   edustaja. Hän teki 1800-luvun puolivälissä useita menestyksekkäitä kiertueita Euroopassa ja Yhdysvalloissa säveltäen samanaikaisesti melko ahkerasti repertuaaria itselleen ja kouluttaen ohessa uutta viulistisukupolvea. Kun kesken hyväntekeväisyyskonsertin iskenyt sairaskohtaus halvaannutti Vieuxtempsin oikean käden vuonna 1873, jätti hän esiintymislavat mutta jatkoi säveltämistä. Hänen tuotantonsa selkärangan muodostavat seitsemän (kahdeksas keskeneräinen) kerrassaan mallikasta viulukonserttoa, jotka voisivat tuoda virkistävää vaihtelua konserttiohjelmistoihin.

Tällä albumilla venäläis-amerikkalainen viulisti Misha Keylin ja brittiläinen kapellimestari Andrew Mogrelia täydentävät yhteisen Vieuxtemps-diskografiansa kattavuutta lyhyehköillä orkestraalisilla viuluteoksilla (tai ehkei niinkään lyhyillä: suppeimmat säveltäjän varsinaisista konsertoista yltävät juuri ja juuri kahdenkymmenen minuutin mittaan) jotka oli tarkoitettu konserttoja vapaamuotoisemmiksi ja kevyemmiksi taidonnäytteiksi. Koska nykyään solistit hankitaan konsertteihin konserttoja ja vain konserttoja varten, ei tämän aikanaan suositun ja musiikillisesti kiinnostavan lajityypin edustajia kuule nykyään kuin levyiltä. 

Näillä hauskoilla ja viihdyttävillä sävellyksillä ei ole juuri syvempää olemusta kuin miellyttää yleisöä ja tarjota viulistille mahdollisuuksia briljeerata taidoillaan. Niissä on silti myös dramaattista ja runollista potentiaalia. Fantasia appassionata on suorastaan kaunis ja myös joukon rakenteellisesti ehein sävellys. Balladi ja poloneesi on matkamuisto Puolasta, ja sen miellyttävä melodinen aines tekee taitavasta joskin tavanomaisesta käsittelystä nautinnollista kuultavaa. Fantaisie caprice on tyylikkään vaikkakin loppupeleissä tarkoituksettoman koristelun juhlaa ja sellaisena hyvin hauskaa seurattavaa, mutta hupipuolella voiton vie Salut à l'Amérique, jonka Vieuxtemps tekaisi erään Yhdysvaltain-kiertueensa aikana. Ellei kuulija ole tarkkaavainen, ei hän pääse heti jyvälle teoksen hyödyntämistä sävelmistä, jotka paljastetaan ilkukurisen taitavasti. Kukapa olisi uskonut, että Yankee Doodle voi toimia näin ovelasti klassisella viululla? Sävellys päättyy itseoikeutetusti Star-Spangled Banneriin sellaisessa huipentumajaksossa, että sitä voisi kaikessa hassussa pidäkkeettömyydessään pitää aitoamerikkalaisena luomuksena.

Keylinin tekniikka pysyy helpon oloisesti musiikin suurten haasteiden tasalla, mutta hänellä on myös tulkinnallista näkemystä. Esimerkiksi Fantaisie capricen ilkikurinen ote kohottaa ornamenttiteoksen korkeammalle, makean ivalliselle tasolle. Mogrelia tekee esimerkillisen huolellista työtä slovakkiorkesterin kanssa, mikä onkin aiheellista, sillä Vieuxtemps viitsii kirjoittaa orkesterillekin joka teoksessa ainakin jotain mielekästä ja mielikuvitusta stimuloivaa esitettävää. Äänitys on selkeä, miellyttävän täyteläinen ja todentuntuinen, ja siihen on saatu myös tällaisiin showkappaleisiin kuuluvaa briljanssia.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Smetana: Má vlast

Klassisissa diskografioissa on pieni joukko levytyksiä, jotka mainitaan erityisinä tapauksina, musiikin ulkopuolisiakin ilmiöitä valaisevina historiallisina dokumentteina. Jotkut niistä, kuten Furtwänglerin ensimmäinen sodanjälkeinen Beethovenin 9., ovat tulkinnallisesti menestyksekkäitä, toiset taas Bernsteinin Berliinin muurin kaatokonsertin tavoin pettymyksiä. Tänään tarkastelen historiallista tšekkiläistä kotiinpaluukonserttia, joka onneksi täyttää odotukset.

Rafael Kubelík (1914–1996) tunnetaan 1900-luvun merkittävimpänä tšekkiläisenä kapellimestarina; kuuluisin hän ainakin oli. Hän työskenteli Tšekin filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina vaikeat sotavuodet 1941–44 joutuen lopulta jättämään paikkansa piiloutuakseen natsien kulttuuripolitiikan brutaaleilta seurauksilta; keväällä 1945 hän johti vapautetun Prahan ensimmäisen konsertin, valtavan ulkoilmatapahtuman Pyhän Wenzelin aukiolla. Ohjelmana oli itsestään selvästi Bedřich Smetanan (1824–1884) Ma vlást, böömiläisen kansallisromantiikan suurteos. Seuraavana vuonna Kubelík käynnisti yhä jatkuvan Prahan kevätmusiikkijuhlien tradition. Jokakeväisen musiikkifestivaalin avajaiskonsertissa kuullaan aina Ma vlást.

Vuoden 1948 kommunistisen vallankaappauksen jälkeen Kubelík, jolla oli jo kokemusta tappelemisesta yksipuoluesysteemin kulttuuripolitiikasta, päätti että Tšekkoslovakian tie ei olisi hänen tiensä. Hän loikkasi vieraillessaan Edinburghin musiikkijuhlilla ja sai kotimaastaan absurdin tuomion luvattomasta poistumisesta ikään kuin valtio olisi varuskunta tai pahempaa. Kubelík teki tämän jälkeen menestyksekkään kansainvälisen uran Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa; hänestä tuli Sveitsin kansalainen vuonna 1966. Hän oli jo vetäytynyt eläkkeelle, kun Tšekkoslovakian kommunistihallinto mureni muutamassa viikossa vuoden 1989 päättyessä. Keväällä 1990 Kubelík palasi synnyinmaahansa yli neljän vuosikymmenen jälkeen johtamaan perustamalleen musiikkifestivaalille. Avajaiskonsertista muodostui odotetusti suuri kansallinen juhlatapahtuma, jonka kansallinen levy-yhtiö Supraphon taltioi. 

Kubelík muuten lepää nykyään Má vlastin avausosanakin esittäytyvän Vyšehradin hautausmaalla, hieman eri puolella hautalehtoa kuin Smetana itse.


Bedřich Smetana:

Má vlast (Kotimaani):
I Vyšehrad (15:40)
II Vltava (Moldau, 11:35)
III Šárka (9:43)
IV Z českých luhů a hájů (Böömin pelloilta ja metsistä, 13:09)
V Tábor (12:59)
VI Blaník (14:15)

Tšekin filharmoninen orkesteri, Rafael Kubelík.

Supraphon, äänitetty Prahan kevätmusiikkijuhlien avajaiskonsertissa 1990. 

Smetanan musiikillinen kansalliseepos (jonka sisältöä olen käsitellyt lähemmin täällä) on täynnä musiikillisia oivalluksia, säkenöiviä yksityiskohtia ja pysäyttävää juhlallisuutta, mutta siinä on myös heikkoutensa ja junnaavat puolensa. Sibeliuksen Finlandia jyrisee isänmaallista paatosta ja draamaa, mutta se toimii melkein missä tahansa, koska alle kymmenen minuutin kesto jaksaa kannatella näin oivallista teosta. Mutta olisiko Finlandia kansainvälinen hitti, jos se kestäisi tunnin ja vartin ja jos kaksi viimeistä, yhteensä lähes puoli tuntia vievää jaksoa kulkisivat keskenään hyvin samankaltaisissa tunnelmissa? "Bohemiassa" on heikkoutensa, jotka voivat manifestoitua livekonserteissakin: olen kuullut konsertissa Má vlastin, jonka Šárka tuntui olevan väkivaltaisessa krapulassa, josta toipuminen vei kaiken sen ylipituuden, mitä Böömin päämäärättömillä viljelysmailla ja lehdoilla oli tarjota. 

Kubelíkin erinomaisen ja historiallisen tulkinnan suurin valtti on, että musiikin perin pohjin tunteva kapellimestari torjuu kaikenlaisen jumittamisen. Kubelík kuljettaa musiikin kuvia tahtiin, joka on ripeä muttei kiireinen. Ei vallitse minkäänlaista pulaa esityksistä, joissa Vltavan aalloista puristetaan viimeinenkin pisara, joten on virkistävää kuulla se yhä pehmeän ja hyväilevän melodisena, mutta silti aktiivisena ja viivyttelemättömänä. Kun historian virta joka ei ole kielikuvista onnistunein kiihtyy, on luontevaa kuulla se myös musiikissa. Samoin Vyšehrad, tuo suunnattoman kaunis ja haaveellinen fantasia Prahan samannimisen vanhan linnoituskukkulan menneisyydestä, on juoksevampi ja totuttua aineellisempi, jos moisessa muotoilussa mitään järkeä on. Harpputehosteineen Vyšehrad on yleensä esitelty meille unikuvan kaltaisena, mutta Kubelík tuo sen valvetilaan ja nykyhetkeen kohdellen tehosteita musiikkina sinänsä, kuin muistuttaen, että niin kutsuttujen parempien aikojen ei tarvitse välttämättä olla vain menneisyydessä passiivisen muistelun ja kuvittelun kohteina.

Myös Kubelíkin tulkinnan musikaalisuus jaksaa ilahduttaa. Hän pidättäytyy kaikenlaisesta ulkokohtaisesta mahtailusta, johon Smetanan nuotit tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia. Tässä konsertissa kuullaan herkästi haihtuvan, hetkellisesti tyydyttävän isänmaallisen hurmoksen asemesta jotain aidompaa: syvää ja koeteltua rakkautta, joka nostaa tuttuakin tutummat sävelmät rituaaleista eläviksi ja ravitseviksi kokemuksiksi. Laskelmoidun mahtipontisuuden syrjäyttäminen ja todellinen paneutuminen musiikin kokonaisuuteen kohottaa erityisesti ne vähemmän tunnetut osat totuttua korkeammalle. Böömin pastoraali- ja talonpoikaisnäkymät tuntuvat kuvaelmien sijaan mielekkäästi kerronnalliselta musiikilta, ja kahden viimeisen osan kansallisromanttinen juhlahumu raikaa harvinaisen välittömästi ja arvokkaasti. 

Tulkinnallisesti äärimmäisen tyydyttävässä esityksessä on aitoa historiallisen tapauksen tuntua, mutta on siinä konserttitaltioinnin heikkouksiakin. Äänityksestä puuttuu melko lailla tilan, syvyyden ja laajuuden tuntu, ja Smetanan sävellysten runsaiden detaljien toteutus kärsii tästä. Orkesteri on aivan ilmeisesti tehtävän tasalla niin mainiosti kuin mahdollista, ja on sääli, ettei sen värikkään musisoinnin kirjo pääse paremmin oikeuksiinsa. Yleisö pitää pärskintänsä ja kröhinänsä kohtalaisen hyvin aisoissa.

Ihannelevytyksenäni tästä teoksesta pysyy James Levinen huima ja verrattoman kaunis taltiointi Wienistä, mutta yhtä varmasti pysyy Kubelíkin viimeinen tulkinta tuoreena ja kuulemisen arvoisena. 

tiistai 9. toukokuuta 2017

Beethoven: Sinfonia nro 9

Eurooppa-päivää juhlistetaan täällä perinteiseen tapaan Beethovenin Yhdeksännellä, josta tietysti on lainattu Euroopan hymni. Kulunut vuosi on ollut Euroopalle hyvin omituinen ja kauniisti sanottuna haastava, joten olkoon sinfoniatulkintakin tällä kertaa erityisen persoonallinen ja syvälle tunkeutuva.



Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 9 d-molli, op. 125 (1824):
I Allegro ma non troppo e un poco maestoso (18:38)
II Molto vivace – Presto – Coda (12:09)
III Adagio molto e cantabile –Andante moderato (19:49)
IV Presto – Allegro assai – Presto (recitativo: "O Freunde, nicht diese Töne!") Allegro assai – Allegro assai vivace (alla marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo ma divoto Allegro energico e sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto – Maestoso – Prestissimo (25:56)

Elisabeth Schwarzkopf, sopraano;
Elsa Cavelti, altto;
Ernst Haefliger, tenori;
Otto Edelmann, basso;

Luzernin musiikkijuhlien kuoro;

Philharmonia Orchestra, Wilhelm Furtwängler.

Audite SACD (mono), äänitetty konsertissa Luzernin musiikkijuhlilla (Internationale Musikwochen Luzern) Luzern Kunsthausissa 22.8.1954. Remasteroitu 2014. 76:32.

Wilhelm Furtwängler (1886–1954) johti Beethovenin 9. sinfonian yli yhdeksänkymmentä kertaa. Tämä esitys Luzernin musiikkijuhlilla elokuussa 1954 jäi viimeiseksi: Furtwängler kuoli noin kolmen kuukauden kuluttua. Kapellimestarien innokkailla faneilla on taipumus antaa erityisiä merkityksiä näiden viimeisille esityksille milloin mistäkin teoksesta. Tämä on osittain tarpeetonta ja tärkeilevää fetisointia, mutta Furtwängler oli vuosisadan suurimpia Beethovenin tulkitsijoita, jonka kaikki taltioinnit ovat ilmeikkäitä ja täynnä huolellisesti annosteltua voimaa. En ole kuullut häneltä puolivillaista, innotonta tai normipäivämäistä Beethovenia, eikä hänen viimeiseksi jäänyt pureutumisensa Kuorosinfoniaan tuota pettymystä. 

Furtwänglerin tunnetuin tulkinta nro 9:stä on vuosikymmenet ollut hänen Bayreuth-konsertistaan vuodelta 1951. Tämä EMIn julkaisema taltiointi koostuu Furtwängler-asiantuntijoiden mukaan editoidusta kenraaliharjoituksesta, mikä selittäisi sen ajoittaisen sotkuisuuden vähentämättä sen massiivista vaikuttavuutta. Mutta tämä vuoden 1954 esitys Sveitsistä ansaitsisi huippupaikan selkeytensä, väkevyytensä ja kiihkomielisen meditatiivisuutensa ansiosta. Se myös kuulostaa paremmalta. (Kolmas hyvin kuuluisa ja pahamaineinen esitys on vuodelta 1942 Führerin syntymäpäiväkonsertista, raaka ja karmiva kärsimysnäytelmä kaiken Beethovenin sinfonian edustaman ihmisyyden vihollisen kunniaksi; äänityksen laatu on tietenkin surkuteltava.)

Furtwänglerille Yhdeksäs on valtava musikaalinen eepos, jonka jylhissä maisemissa samoillaan ajan kanssa, vaan ei päämäärättä. Mestarillinen tempon hallinta pitää musiikin kiehtovassa liikkeessä, jota seuraa herpaantumatta. Kesto, joka ei sinänsä kerro vielä mitään laadusta, ylittää monet verrokkitulkinnat jopa yli kymmenellä minuutilla, ja Toscaninin ripeydestään kuuluisan version yli 20 minuutilla. Mutta aika ei tämän parissa käy pitkäksi. Siinä missä esimerkiksi Bernsteinin harmillisen unelias venyttely vuodelta 1989 tuntuu jumiutuvan lojumisasentoon, pitää Furtwängler osia kiristävät jännitteet niin pinkeinä, ettei huomio jouda harhailemaan.

Esityksessä ei ole vain kokoa, vaan myös intensiteettiä. Furtwängler ei turhia vilvoittele, ja sinfoniaa hallitsevat tuliset vaikutelmat. Musiikki muodostaa lieskoja, hehkuu, palaa raivokkaasti. Jopa aluksi vähäjännitteisessä Adagiossa tuntuu siltä, että alla kytee alati leviävä ruohikkopalo. Kiihko ja vimma ovat ehkä voimakkaimmillaan valtavaksi, kaleidoskooppimaiseksi matkakertomukseksi paisuvassa ensiosassa, josta ei hevin löydy esitystä, joka pakottaisi kuuntelemaan vielä herpaantumattomammin. Kosminen finaali kuljettaa huipennuksiin, joita väkevämpiä ei juuri kehtaa tallenteista toivoa. Philharmonia Orchestra soittaa häikäisevän upeasti, valtavaksi instrumentiksi sulautuva kuoro laulaa innolla ja solistit tuovat osuuksiinsa niin tunnetta kuin arvokkuutta. Jos etsii parempaa Yhdeksättä, on syytä mennä livekonserttiin. Vain monoäänitys estää saavuttamasta täydellisyyttä, mutta uudelleenjulkaisu on selkeä, häly minimaalista ja äänen ympärillä on miellyttävästi tilaa niin, ettei käy olo ahtaaksi.

Beethovenin Yhdeksäs on sinfonian monumentti ja kulttuurimme suurimpia merkkiteoksia, ja tämä esitys yli 60 vuoden takaa kurottaa niin lähelle ihannetta kuin näin loputtomasti itseään uudistavan teoksen kohdalla on mahdollista. Furtwänglerin eeppinen matka avaa korvat musiikin lukemattomille vivahteille ohjaten kuulijaa niiden lomassa vääjäämättömästi etenevässä liikkeessä. Yhdeksäs on tavallaan mitä jos -sinfonia: sen musiikin arvoitukselliset piirteet ja tekniset haasteet tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia, ja tätä esitystä kuunnellessani tunnen saaneeni niistä harvinaisen kattavan esittelyn, mutta myös harvinaisen tyydyttävän ja arvovaltaisen opastuksen tällä kiehtovalla reitillä. 

Joillekin kaikki tämä hölötys epäilemättä kuulostaa tolkuttomalta hölynpölyltä, ja heidät voin neuvoa turvallisen objektiivisten periodi-instrumenttitulkintojen pariin. Suosittelen heille myös ravintokapseleita pitopöytien asemesta. Mutta niille, jotka haluavat jännitteen lisäksi myös merkitystä, analyysin lisäksi myös seikkailua, hurmiota, hehkua ja humanismia ilman sentimentaalisuutta, suosittelen kierrosta Furtwänglerin kiertoradalla.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Respighi: Roomalainen triptyykki & muuta orkesterimusiikkia

Rooman perustamispäivää juhlistetaan roomalaisella musiikilla. Respighin Roomalainen triptyykki (1916–1928) maalaa antiikin ja myöhempien aikojen Roomasta kolorismin ja modernismin dominoiman monisävyisen muotokuvamaiseman. Se on myös todennäköisesti koko 1900-luvun vaikutusvaltaisin Rooman kaupunkiin välittömästi liittyvä taideteos, jos emme laske William Wylerin hulvattomasti yliarvostettua ja tyystin tyhjänpäiväistä joskin kiistattoman ammattitaitoisesti ohjattua Loma Roomassa -elokuvaa. (Kolme Oscaria juonettomasta matkailumainoksesta? Selvä... Voisiko seuraavaksi nakkikioski saada kolme Michelin-tähteä? La Dolce Vita sen sijaan on siedettävä, muttei erityisen toimiva – huolimatta siitä, että se sai sekä paavin että Italian kristillisdemokraattien vihat päälleen.) Khrmm. Asiaan.

Tituksen kaari Via Sacralla 1891. Oswald Achenbachin maalaus.

Rooman ja sen mielikuvien dominanssi laantui länsimaissa hieman yllättävästi samoihin aikoihin, kun Roomasta tuli virallisesti yhdistyneen Italian pääkaupunki. Se ei ollut vuosisatoihin yltänyt todellisessa merkityksessä lähellekään Genovaa, Firenzeä, Milanoa tai Venetsiaa, mutta sen mennyt kunnia ja massiiviset rauniot kiehtoivat Alppien pohjoispuolista Eurooppaa ja ruokkivat romantisoituja visioita ikuisesta kaupungista, jonka loistokas Forum oli pitkään vuohien laidunmaana. Kun Roomasta tuli italialaisen kansallisaatteen ja byrokratian näyttämö, haihtui myös melkoinen osa sen tenhosta, joka oli muutenkin ollut hiipumaan päin uusklassismin ja Grand Tour -tradition himmetessä. 

Bolognalainen Respighi muutti Roomaan 1910-luvulla musiikkihistoriallisista, ammatillisista ja hallinnollisista syistä. Paavi Sixtus V:n 1585 perustama Accademia Nazionale di Santa Cecilia on läntisen maailman vanhimpia musiikki-instituutioita, jolla on vankat perinteet renessanssin, barokin ja klassismin ajan musiikissa, kaikki Respighin erityisiä kiinnostuksen kohteita. Hän toimi akatemiassa myös sävellyksen professorina ja rehtorina ja oppi vähitellen viehättymään kaupungista, jota ensin piti itselleen vieraana. Roomalainen triptyykki onkin osin sävelletty turistin näkökulmasta, mikä ehkä osaltaan selittää sen kansainvälistä suosiota. Enin osa teossarjan menestyksestä tosin varmasti perustuu Respighin kykyyn rakentaa vastustamattoman jännittäviä ja tunnelmallisia musiikillisia tuokiokuvia, jotka yhdistävät myöhäisromantiikan, impressionismin ja maltillisen modernismin vaikutteita viehättävällä tavalla. Sekään ei haittaa, että puhtaasti orkestraalisen musiikin alalla on Italiassa melko vähän kilpailua.

Respighin muu tuotanto on jäänyt Roomalaisen triptyykin pinjain varjoon – trilogia mahtuu vähän turhankin kätevästi yhdelle CD:lle. Onkin ilahduttavaa, että lähinnä halvoilla uudelleenjulkaisuilla profiloitunut Brilliant on tuottanut laajan joskin epätäydellisen katsauksen Respighin orkesterimusiikkiin 2000-luvulla. Kiinnostus Respighin sävellyksiin on muutenkin ollut kasvussa, ja Brilliant tarjoaa edullisen tavan tutustua hänen tuotantoonsa. Tällä kertaa käsittelen sarjan ensimmäisen osan, Roomalaisella triptyykillä käynnistyvän kaksoislevyn. Koko sarja on saatavilla myös kahdeksan levyn yhteispakettina. 



Ottorino Respighi (1879–1936):

Feste Romane (Rooman juhlat, 1928):
I Circenses (5:09)
II Il Giubileo (8:22)
III L'Ottobrata (7:37)
IV La Befana (5:40)

Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet, 1916):
I La fontana di Valle Giulia all'alba (5:29)
II La fontana del Tritone al mattino (2:34)
III La fontana di Trevi al meriggio (3:42)
IV La fontana di Villa Medici al tramonto (7:47)

Pini di Roma (Rooman pinjat, 1924):
I I pini di Villa Borghese (2:58)
II Pini presso una catacomba (7:40)
III I pini del Gianicolo (9:17)
IV I pini della Via Appia (6:34)

Gli Uccelli (Linnut, sarja kamariorkesterille, 1927):
I Preludio (Bernardo Pasquinin, 1637–1710, muk.) (3:05)
II La colomba (Kyyhky, Jacques de Gallot'n, n. 1625–1685, muk.) (5:26)
III La gallina (Kana, Jean-Philippe Rameaun, 1683–1764, muk.) (3:13)
IV L'usignuolo (Satakieli, trad 1600-l., transkr. Jacob van Eyck) (4:27)
V Il cucù (Käki, Bernardo Pasquinin muk.) (5:16)

Sarja jousille (1902):
I Ciaccona (9:15)
II Siciliana (6:02)
III Giga (3:04)
IV Sarabanda (5:56)
V Burlesca (2:52)
VI Rigaudon (3:59)

Sarja jousille ja uruille G-duuri (n. 1906):
I Preludio (4:27)
II Aria (5:54)
III Pastorale (6:36)
IV Cantico (6:26)

Antonio Palcich, urut (Sarja G-duuri);

Orchestra Sinfonica di Roma, Francesco La Vecchia.

Brilliant (2CD), äänitetty Roomassa 2009 & 2010. 73:12 + 72:22.

Francesco La Vecchia (s. 1954)  ei ainakaan epäröi tehdä omintakeisia tulkintoja. Hyvä niin, markkinoilla onkin paljon toinen toistaan hienommin äänitettyjä Rooma-kokonaisuuksia, jotka kuitenkin kuulostavat hyvin samanlaisilta. La Vecchian Triptyykki erottuu joukosta maltillisilla, jopa viipyilevillä tempoillaan. Respighi on suurenmoinen orkestroija ja värinkäyttäjä, ja juuri Rooma-teokset, hänen sävellyksistään suurieleisimmät ja ekstroverteimmat, ovat täynnä herkullisia yksityiskohtia. Niiden maistelu sopii paremmallakin ajalla, ja tämän mahdollisuuden suomisesta La Vecchiaa on kiitettävä. Gianicolon pinjojen varjossa tehdään tällä kertaa paljon totuttua raukeampi ja aistillisempi kävelyretki, ja Via Appialla kuullaan astetta synkempi ja aavemaisempi kuulokuva ammoin kaatuneista legioonista. Orkesteri soittaa innolla ja hyvin, muttei nouse häikäisevimpiin virtuoosisuorituksiin. Sellaisillekin olisi Respighin värikylläisissä sävellyksissä tilaa, mutta kapellimestarin ponnekkaat ja punnitut esitykset sekä yleisesti hyvä musisointi kantavat loppuun saakka. Feste Romanessa on onneksi mukana autenttista vaskien räikeyttä, joskin Circenses-osassa jäävät urut efekteineen kuulematta.

Väärät linnut. Mutta paljon parempi elokuva kuin Loma Roomassa.
Toiselle levylle on koottu omintakeinen ohjelma: Respighin todennäköisesti suosituimman ei-roomalaisen teoksen, Gli Uccelli -sarjan, kumppaneina on kaksi sangen harvoin kuultua jousiorkesterisarjaa. Gli Uccelli eli Linnut koostuu harmittomista alkujaan luutulla tai cembalolla esitetyistä barokkikappaleista, joista Respighi kokoaa kepeät ja humoristiset orkestraatiot. Ihan pelkkää untuvaa ei sävellys sentään ole. Rytmit ovat kiinnostavia, puupuhaltimista kiskotaan erikoisia nytkäyksiä, ja erityismaininta kuuluu Satakielelle, joka livertää huolellisesti rakennetun äänimetsän siimeksessä lempeässä valossa.

Vuoden 1902 Sarja jousille on varhainen uusklassismin edustaja ja sellaisena erinomaisen pätevä. Säveltäjä ei tyydy toistamaan vanhoja muotoja mekaanisesti, vaan kehittelee niihin kiinnostavia rytmejä ja ornamentteja. Musiikin teoriaan ja historiaan lähemmin perehtynyt kuulija saa siitä varmasti irti paljon enemmän, mutta viehättää se vinossa ja elämää pulppuavassa symmetriassaan myös aivan viihdepohjalta kuuntelevaa passiiviyleisöäkin. 

Hyvin harvinainen Sarja jousille ja uruille on niin tuntematon, että edes sen sävellysajankohdasta ei ole täsmällistä käsitystä. Säveltäjän pitkäikäinen leski (ja kollega) Elsa Respighi (1894–1996) arveli paljon myöhemmin, että teos olisi 1900-vuosikymmenen puolivälin tienoilta, mutta varmuutta asiasta ei ole. Miellyttävä ja italialaiseen tyyliin sulavamelodinen teos ottaa mallinsa menneestä. Unohdettua mestariteosta tästä ei saa, mutta sen kuuntelee mielellään useaankin kertaan.  

Esitykset ovat kauttaaltaan hyvää tasoa ja äänitys aivan kelvollinen.
Vuonna 2002 perustettu Orchestra Sinfonica di Roma on Euroopassa melkoinen kummajainen: täysin yksityisrahoitteinen sinfoniaorkesteri. Jos siis olet sillä linjalla, että valtion ei tule kulttuuria tukea ja silti tästä ohjelmistosta pidät, on suotavaa tukea tätä instituutiota, jolla ei tosin vaikuta olleen viime vuosina toimintaa.