Alnæs & Sinding: Pianokonsertot

Pianokonsertto on minulle mieluisimpia taidemusiikin teosformaatteja, erityisesti romanttista tyyliä edustava pianokonsertto. Pianon ja orkesterin kohtaamisessa on jotakin aivan erikoisen intensiivistä ja sankarillista. Pianokonsertto on arvokas ja juhlallinen teos, jonka ei tietenkään tarvitse olla mitenkään jäykkä. Se soveltuu tietysti myös klassistiseen kuulauteen ja säkenöintiin, mutta omimmillaan se on romanttisessa tyylissä. Piano aseteltuna suuren ja mehevän orkesterin rinnalle ja usein sitä vastaan tarjoaa mahdollisuudet maalata isolla pensselillä valtavia vallankumoushyökyjä siinä missä herkkiä ja melankolisen siroja akvarellejakin. Pianokonsertto soveltuu erinomaisesti romantiikan emotionaaliseen ja yksilöllistä tuntemusta korostavaan virtaan. 

Tiiviisti ilmaisten minä siis yleensä pidän pianokonsertoista. En ole ainoa, sillä esim. Tšaikovskin 1. pianokonsertto samoin kuin Beethovenin, Chopinin ja Lisztin konsertot ovat klassisen musiikin esitetyimpiä ja rakastetuimpia teoksia. On hämmästyttävää ja surullista, kuinka pieni osa kaikista pianokonsertoista on päätynyt orkesterien repertoaareihin ottaen huomioon, kuinka paljon yleisö tuntuu teostyypistä ja romanttisesta tyylikaudesta pitävän. Kuvaavaa on, että nyt levyhyllysarjassa vuoroon tulevan artikkelin teoksista molemmat ovat jääneet unohduksiin ensiesitystensä jälkeen - siinä määrin, että toinen niistä sai ensimmäisen levytyksensä vuonna 2007, noin vuosisata ensiesityksensä jälkeen. Se ensilevytys olisi nyt sitten puolet tästä norjalaisalbumista, jonka sisällys kuuluu: Eyvind Alnæs (1872-1932): Pianokonsertto D-duuri op.27; Christian Sinding (1856-1941): Pianokonsertto Des-duuri op.6. Pianistina Piers Lane; Bergenin filharmonista orkesteria johtaa Andrew Litton. Hyperion, äänitetty Bergenin Grieghallenissa syyskuussa 2006.

Alnæs toimi urkurina ja kuoronjohtajana Oslossa, ja jälkimaailma muistaa säveltäjän (yleisesti ottaen melko huonosti) tämän lauluista. Hän sävelsi vain muutamia laajamittaisia orkesteriteoksia, kaksi sinfoniaa ja pianokoserton, josta on vaikea olla pitämättä. Puolituntinen teos saa paljon tehoa ilmiömäisen pianistisen virtuositeetin lisäksi muhkeasta orkesterista, jonka vaskisektio on erityisen vahva. Suuri orkesteri ei kuitenkaan kuulosta lainkaan raskaalta, eikä tämä varmastikaan ole vain kapellimestarin ansiota: konsertto paljastaa hyvin taidokkaan ja tyylitajuisen säveltäjän, joka ei luota kokoon tai määrään laadun kustannuksella. Konsertto tuntuu avautuvan hyvin luonnollisesti ilman väkinäisyyttä, ja edes musikaalisten tehosteiden käyttö ei vaikuta kikkailulta, vaan ihailtavalta kuohkeudelta. Ennen kaikkea kansansävelmiä välistä lainailevat melodiat ovat kauniita ja kestäviä ja ansaitsevat täysin Alnæsin suurisuuntaiset eleet.
Alnæsin konserton avausosa sopisi oppikirjaesimerkiksi täys/myöhäisromanttisesta tyylistä. Sitä kuuntelee ilokseen itsenäisenä teoksenakin. Melodiat ovat tarttuvia, ja tunnelma vaihtelee herooisesta herkänhellään. Orkesteri tekee vuoristoratamaisia syöksyjä, eikä pianon sooloilu tunnu koskaan tunkeilevalta. Kerrassaan orgaanisen tyylikäs kappale.
Hidas toinen osa kulkee melankolisissa maisemissa kohoten hetken ajaksi ylvään yleväksi. Esiin ei tule ainoastaan säveltäjän kynän herkkyys pianolle kirjoitettaessa - vaan myös orkesterille kirjoitettaessa. 
Päätösosa on räiskyvä ja tarttuvan hyväntuulinen valssi, joka pitää mielenkiinnon ja jännityksen yllä loppuun asti.

Sindingin konsertto on teoksista varovaisempi ja varautuneempi, eikä säveltäjä käytä kansanmusiikkimaisia teemoja. Se on myös orkestraatioltaan "tiheämpi", mikä tekee välistä tasapaksun ja kalvakkaan vaikutelman. Piano-osuus on tästä huolimatta hyvin vaativa ja kestää hyvin tarkkaavaisempaakin kuuntelua. Avausosa on minusta teoksen väkinäisin laahatessaan huolellisesti suunnitellusta huipennuksesta toiseen. Hitaassa kakkososassa asiat paranevat, kun käyrätorvi esittelee kauniin melankolisen melodian, joka saa sitten ihailtavasti lihaa päälleen - joskin tämäkin teos kestää ehkä muutaman minuutin turhan pitkään. Finaali on sävyltään tasaisen tummeneva, ja loppua kohden lyömäsoittimia käytetään taitavasti tehosteina. 

Piano soi kautta linjan herkästi, eloisasti ja pakottomasti molemmissa teoksissa. Mistään suuren solistitaiteilijan kompleksista ei ole jälkeäkään, vaan pianismi on johdonmukaisen luontevaa ja paisuttelematonta. En ollut koskaan aiemmin kuullut Bergenin filharmonikkojen - Edvard Griegin orkesterin - soittoa, ja tämän levyn perusteella siinä ei ole moittimista. 

Lyhyesti: kaksi norjalaista romanttista pianokonserttoa, joista toinen on vastustamaton ja toinen parhaimmillaan melkoisen nautittava sekin. Sopivat lajityypin ja haastavan pianismin ystäville. Jos pitää Griegin pianokonsertosta, pitää hyvin todennäköisesti myös näistä.