Italialaisesta konserttotyylistä ja ranskalaisesta alkusoittoformaatista innostunut Bach omisti kuuden konserton sarjan Brandenburgin maakreiville eli vaaliruhtinaalle, joka oli sellaisen tilannut. On kuitenkin ilmeistä, että Bach oli säveltänyt näitä teoksia "varastoon" useamman vuoden ajan jo ennen kuin hänellä mitään tilausta Brandenburgin hovista olikaan. Kuudes ja ensimmäinen konsertto ovat sarjan varhaisimmat sävellykset, ja ne poikkeavat huomattavasti esim. viidennestä konsertosta, joka on sarjan omaperäisin ja vaikuttavin. Kuusikko muodostaa melko tyhjentävän selvityksen siitä, mitä eri soittimilla ja niiden kokoonpanoilla voi barokkityylin puitteissa tehdä. Jokainen konsertto on sävelletty erilaiselle soitinkokoonpanolle, ja lopputuloksena on lumoavan runsas värien ja vivahteiden kirjo, jota on mahdoton pusertaa kuiviin.
 |
| Fredrik Vilhelm I (1688-1740), päätoiminen Preussin kuningas, sivutoiminen Brandenburgin vaaliruhtinas järjestysluvulla II. Ei ole tiedossa, paljonko aikaa häneltä jäi musiikille, sillä hän oli kiireinen mies, joka sai olla jälleenasuttamassa Itä-Preussia, teloittamassa poikansa (sittemmin Fredrik Suuri) luutnanttirakastajia ja pitämässä armeijaa jatkuvasti liikekannalla aloittamatta yhtäkään sotaa. Hän oli kuuluisa halustaan hankkia kaikin keinoin - vaikka uhkailemalla, sieppauksin ja risteyttämällä pitkiä miehiä ja naisia keskenään - itselleen Euroopan pisimmistä miehistä koostuvan erikoisjalkaväkirykmentin ja tavastaan säilyttää valtion budjetin ylijäämää käteisenä asumuksensa kellarissa. |
Vaikka konsertot eivät olekaan aikajärjestyksessä, tuntuvat ne silti etenevän melko loogisesti. Ensimmäisessä tarjoillaan maistiaisia nerokkaasta puhallininstrumenttien käytöstä: käyrätorvet tuovat mukaan railakasta jahtihenkeä, ja oboet sekä fagotti saavat kuulijan janoamaan lisää.
Toista konserttoa (ja sarjan ensimmäistä todella yltiökuolematonta mestariteosta) hallitsee riemukas trumpetti, joka tosin saa hellässä keskiosassa ansaitun tauon.
Kolmas konsertto nostaa framille jousi-instrumentit. Viulujen, alttoviulujen ja sellojen ryhmä sukeltaa taas aivan uuteen äänimaailmaan, jonka säveltäjä luo käsittämättömällä varmuudella ja jonka todistaminen on itsessään kunnia.
Neljännessä konsertossa viulu on ylitse muiden - siinä määrin, että teos melkein kävisi viulukonsertosta, ellei nokkahuilupari tasottaisi tilannetta teoksen sydämeksi muodostuvassa hitaassa osassa.
Vaikka koko Bachin muu (erittäin mittava) tuotanto olisi kadonnut, pääsisi hän silti suurin piirtein nykyiselle paikalleen musiikin historiassa pelkän Brandenburgilainen konsertto nro 5:n voimin. Se on itsenäisenä teoksena ylivertainen inhimillinen saavutus, jota kelpaa pitää koko barokkiajan huipentumana millä tahansa osa-alueella. Se on tekninen, taiteellinen ja inhimillinen riemuvoitto, ja on etuoikeus saada elää maailmassa, jossa se on olemassa. Kuten ehkä tulin vihjaisseeksi, rakastan tätä nimenomaista konserttoa syvästi.
Kuudes konsertto on sisäänpäinkääntynyt, tutkiskeleva ja tiivis teos, johon ei ole otettu mukaan yhtäkään viulua - hyvin omaperäinen ratkaisu, joka korostaa alttoviulujen roolia. Se toimii, koska Bach saa ihan hiton kaiken toimimaan.
Vähäisempi jannu olisi sanout moisen jälkeen, että taisivat olla meikäläisen säveltelemiset tässä. Vaan ei Bach: kunhan lähetti hakemaan lisää paperia ja mustetta.
Omistan neljä levytystä Brandenburgilaisista konsertoista. Ne edustavat mukavasti hieman erilaisia tyylejä ja esitystraditioita, joten niistä saadaan kelpo vertailua. Koska en ajattele lukijoiden mukavuutta, käsittelen ne kaikki nyt kerralla. Muutamien kokoelmien täytteenä on muitakin Bachin teoksia, ja kommentoin niitäkin ohessa.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Orkesterisarja nro 2 B-molli BWV 1067; Konsertto viululle ja oboelle D-molli BWV 1060. I Musici. Eloquence (Philips), äänitetty 1961-1965. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä ties kuinka mones uudelleenjulkaisu samoista äänityksistä on arvioni mukaan sangen hyvä valinta, koska se on erittäin halpa ja erittäin tasokas. I Musicin 60-luvun esitykset kuulostavat niin luontevilta, että ne upottavat kuuntelijan jonkinlaiseen autuaaseen vaihtoehdottomuuteen: juuri näin tämän pitää mennä. Sikäli kuin minä pystyn arvioimaan, on soitto teknisesti moitteetonta, mutta ennen kaikkea se on selkeää ja kuulasta kuulostamatta millään muotoa yksinäiseltä, autiolta tai vaisulta. Tempot ovat erittäin vakuuttavia: suotta ei ryhdytä hidastelemaan. Monimutkaisuus ja vaikeus tuntuu vain kannustavan muusikkoja, ja kaikki vaikeudet voitetaan riemukkaasti. Vaikutelma on vaivaton ja aidosti ilahduttava. Viides konsertto onnistuu erityisen hyvin, sillä cembalo on onnistuttu tuomaan luontevaksi, aidon musiikilliseksi (sen sijaan, että se kuulostaisi ompelukoneelta) ja saumattomaksi osaksi kokoonpanoa, mikä ei ikävä kyllä onnistu läheskään aina. Äänitykset ovat toki noin puolen vuosisadan takaa, mutta minulla ei ole äänen laadustakaan valitettavaa. Jos kohta toisinaan ääni onkin hieman ohut, kompensoi esitysten vakuuttavuus ja taituruus moiset pikku puutteet. Ylimääräiset teokset ovat linjan mukaisesti erinomaisia: oboekonsertto ei juuri parempaa esitystä kaipaakaan, ja toinen orkesterisarja ei jätä toivomisen varaa sekään: vaikka minusta sen alkusoitto onkin aina omituisen masentava ja ylipitkä, ovat sitä seuraavat lyhyet tanssimaiset osat pelastus - päätöksenä on erinomainen ja jopa jännittävä esitys matkapuhelimen soittoäänenä useimmille tutusta Badineriesta.
Tämä on kokonaisuutena oman kokoelmani suosikkilevytys konserttosarjasta. Miinuksena on mainittava, että teosten ja äänityksen dokumentaatio on tässä erityishalvassa budjettiversiossa täysin olematon. En tunne asiaa varmuudella, mutta käsittääkseni I Musici on italialainen barokkikokoonpano, joka ainakin suosii periodi-instrumentteja. Ja kuten olen jo aiemmin maininnut, on minusta turhaa vaatia periodi-instrumenttien käyttöä jonkin omituisen "autenttisuuden" vuoksi. Mainitsen huonona esimerkkinä Rinaldo Alessandrinin johtaman uudemman levytyksen konserttosarjasta. Sitä tiettävästi ylistettiin kovasti, ja kaverini lainasi sen minulle. En juuri välittänyt kuunnella Rinaldinin periodi-instrumenttikamppailua. Puhallinsoittajat selviävät antiikkisilla instrumenteillaan perin huonosti teosten haasteista. Jos Bachilla ei ollut moderneja, luotettavia instrumentteja käytössään, oli se hänen murheensa ja vahinkonsa, eikä meillä ole syytä uhrata nautintoa sille, että pyrkisimme ideaalin sijasta "historiallisesti informoituun" rakeisuuteen ja epävireisyyteen. I Musici ainakin soittaa epäilyttävän hyvin käyttääkseen vain ja ainoastaan periodi-instrumentteja. Mutta koska en ole periodipuristi, on sillä minulle perin vähän merkitystä. Pragmaattiselta ja kuulijan nautinnon kannalta I Musicin esitykset onnistuvat erinomaisesti.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Alkusoitto nro 3 D-duuri BWV 1068. Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon, äänitetty St. Moritzissa ja Berliinin Jesus-Kristus-Kirchessä 1964-65. Kaksi CD:tä erikseen.
Herbert von Karajan (1908-1989) oli eittämättä 1900-luvun suurimpia kapellimestareita, mutta häntä ei tunneta barokkiohjelmistosta. Hankin tämän levytyksen uteliaisuudesta. Se on historiallisesti informoidun esitystavan vastakohta: konsertot esitetään valtavan, modernin sinfoniaorkesterin voimin. Esitykset ovat kauniita ja yllättäviä, mutta hieman epätyydyttäviä. Karajan ei pitkitä tempoja: yllättävää kyllä, hän onnistuu raskaammalla orkesterilla esittämään konsertot lähes täsmälleen samassa ajassa kuin I Musici, joskus jopa muutamaa henkäystä nopeammin. Ainoastaan ensimmäinen konsertto on liki puolituntisena huomattavasti pidempi, mutta tämä johtuu siitä, että päätösosaan on otettu mukaan kaksi trio-osuutta. Kapellimestari tekee selvästi parhaansa ja suoriutuu urakasta notkeammin kuin voisi odottaa. Orkesterisointi ei tarjoa yllätyksiä tämän perfektionistin ja hänen äärimmilleen harjoitettujen soittajiensa esityksissä: ääni on rehevä, syvä ja hehkuvan kaunis. Äänitys ei ehkä ole hifistien mieleen, mutta minulle se on aivan riittävän laadukas.
Ongelmaksi muotoutuu vaikutelman raskaus, jota Karajanin yllättävänkin ripeä johtaminen ei kykene pyyhkimään pois. Esityksissä on yksinkertaisesti jotakin epäidiomaattista. Kuuntelukokemus on eittämättä mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti virkistävä. Paikoitellen muhkea orkesterisointi saa uskomaan tämän esitystavan paremmuuteen, mutta vain hetkeksi. Paikoitellen saavutetaan yllättävänkin hienostunutta läpikuultavuutta, mutta esityksissä ei juuri kuulu riemukkuutta, jota muutamat konsertoista kaipaisivat. Kokoelman kohokohdaksi nousee ylimääräisnumerona tarjotun Alkusoitto nro 3:n eli orkesterisarjan kuuluisa Air, joka tekee kaikesta kuluneisuudestaankin huolimatta jalon säväyksen raukean arvokkaasti ja meditatiivisesti, mutta silti johdonmukaisesti esitettynä. Kokonaisuutena tämä kahden erillisen levyn julkaisu on hyvin mielenkiintoinen ja paikoin houkuttelevakin ison mittakaavan tulkinta Brandenburgilaisista konsertoista, jotka kuitenkin tuntuvat vaativan intiimimpää kokoonpanoa päästäkseen parhaisiin tuloksiin.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot. Concentus Musicus Wien, Nikolaus Harnoncourt. Teldec, äänitetty Wienissä huhtikuussa 1964. Kaksi CD:tä yhteispakkauksessa.
Nikolaus Harnoncourt eli Kreivi Nikolaus de la Fontaine und d'Harnoncourt-Unverzagt (s. 1929) on historiallisesti informoidun esitystavan pioneeri, jolla on laaja repertoaari. Tämä levytys on kahden edellä esitellyn tapaan 1960-luvulta, jolloin tällainen lähestymistapa oli lyömässä itsensä läpi. Tempot ovat pitkälti yhtenevät I Musicin kanssa, ja soittajat ovat erinomaisia (Harnoncourtia itseään kuulemme sellon varressa). Toisen konserton avausosa kuulostaa kuitenkin ikävän vaisulta, ja se soitetaan minun makuuni turhan hitaasti. Trumpetin virkaa tekevä clarion vaappuu välillä hieman epämiellyttävästi, ja muutenkin energiaa kaivattaisiin useampaankin esitykseen lisää. Kuudenteen konserttoon ripeät tempot tuovat kiitettävää jännitystä. Selkeys on esimerkillistä, jokainen instrumentti kuuluu kirkkaasti ilman, että kokonaisuus siitä järkkyisi. Hifisti todennäköisesti valittaisi (taas kerran) äänityksen ohuudesta ja lievästä metallisuudesta, mutta minulle suurin ongelma tämän levytyksen kohdalla on pikemminkin muutamien esitysten suhteellinen vaisuus. Musisoinnin laatua ei silti käy kiistäminen. Vaihtelevan miellyttävä levytys, joka pohjaa vakaaseen asiantuntemukseen. Erinomaiset kirjalliset merkinnät. On hieman kitsasta olla tarjoamatta mitään konserttojen lisäksi, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään halpislevy: nyt toisella CD:llä on vain runsaat 48 minuuttia musiikkia.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Konsertto kahdelle nokkahuilulle, cembalolle, jousille ja basso continuolle F-duuri BWV 1057. Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland Radion studiolla Kölnissä maalis-huhtikuussa 1999, Konsertto F-duuri BWV 1057 heinäkuussa 1995. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä Naxoksen levypari on tuorein hallussani olevista Brandenburg-tulkinnoista. Se erottuu muista nopeudellaan, ja erottuu vieläpä edukseen. On hyvin virkistävää kuulla, kuinka tarkoituksenmukaiselta konsertto nro 2 kuulostaa kymmenminuuttisena (vrt. Harnoncourt liki 14 min, I Musici 13 min, Karajan 12 ½ min). Juuri toinen konsertto - kuudennen ohella - on tämän kokoelman kohokohta. Trumpetisti Jürgen Schuster tekee kunnioitusta herättävän suorituksen, ja tämä Brandenburg-2 on toistaiseksi ylittämätön suosikkini. Numero kuusi on myös kiistattoman mahtava esitys, samoin kolmonen, joka on tempossaan lähes hengästyttävä, mutta riemukas ja täydellisen tyydyttävä. Viides konsertto on ongelmallinen. Ripeä tempo saa cembalon kuulostamaan enemmän koneelta kuin virtuoosiselta, ja ompelukonevaikutelma on hyvin vahva, joskin epämusikaalisuuteen ei koskaan sentään rojahdeta. Ylimääräinen konsertto on äänitetty joitakin vuosia aiemmin ja se kuulostaa hieman rutinoituneelta. Kokonaisuutena tämä on erittäin hyvä CD-kaksikko.
Jos pitää asettaa subjektiiviseen paremmuusjärjestykseen, niin ykköseksi asettaisin I Musicin perinpohjaisen luonnollisen ja riemuisan tulkinnan, kakkoseksi kölniläisten rivakan esityksen, kolmanneksi Harnoncourtin hillityn ja hallitun kokonaisuuden ja neljänneksi - eikä se ole huono sekään - Karajanin mielenkiintoisen ison orkesterin version.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti