maanantai 28. toukokuuta 2012

Cherubini: Alkusoittoja

Ketä aikalaissäveltäjää Beethoven arvosti eniten? Vastaus on yllättävä. Firenzeläissyntyinen, Pariisissa oopperaan keskittyneen uran luonut Luigi Cherubini (1760 - 1842) on lähes tyystin unohdettu, vaikka Beethovenin lisäksi myös ainakin Mendelssohn ja Weber arvostivat hänet hyvin korkealle.

Cherubini ystävänsä Ingres'n maalaamana. Säveltäjän kunniaksi on sanottava, että hän tajusi, miten naurettavalta hänen päätään sukimaan maalattu muusa näytti eikä pitänyt lopputuloksesta.
Cherubini teki tahtomattaan sangen mielenkiintoisen uran: hän muutti Pariisiin ryhtyäkseen oopperasäveltäjäksi vuonna 1788. Ajoitus ei juuri suosinut itsenäisiä kaunotaiteita: suuri vallankumous puhkesi seuraavana vuonna, ja hirmuvaltaan luisuneen vallankumoushallinnon alaisuudessa taiteilijoiden tuli tuottaa opettavaisia ja propagandistisia teoksia, joissa yleinen teema oli viattomien ja hyveellisten vankien tai muiden uhrien pelastamien tyrannien mielivallalta - aihe, jonka tunnetuin ilmentymä on Beethovenin Fidelio. Vallankumouksen ja sitä seuranneen hirmuvallan aikaiset taidestandardit vaativat lapsellisen osoittelevaa oopperaa, jonka teatraalinen yliampuvuus on huvittavaa jopa oopperan maailmassa: Cherubinin ooppera Eliza sijoittuu Alpeille, ja se huipentuu kohtaukseen, jossa sankarit pelastautuvat äärimmäisen kätevästi ajoitetun lumivyöryn kyydissä.

Joka tapauksessa yleisö tykästyi Cherubinin dramaattiseen musiikkiin, ja hän saavutti huomattavaa menestystä Pariisin oopperassa. Säveltäjä ei kuitenkaan enää vuosisadan vaihtuessa saanut aikaiseksi aiempien kaltaisia näyttämömenestyksiä, ja siirtyi säveltämään uskonnollista musiikkia. Se saavutti suurta arvostusta ainakin asiantuntijoiden keskuudessa - Schumann ja Brahms ihastuivat Cherubinin messuihin - mutta suuri yleisö alkoi vähitellen unohtaa ennen rakastamansa säveltäjän. Se saattoi tehdä Cherubinista katkeran, ja vanhemmiten hän oli tunnettu tasaisesta luonteestaan: aina pahalla päällä. Hector Berlioz joutui riitaan ikääntyvän säveltäjän kanssa ja esitti tämän elämäkerrassaan jähmettyneenä fossiilina. Cherubini on kuolemansa jälkeen jäänyt lähes täydelliseen unohdukseen. Onko unohdus ansaittu, ja onko Beethovenin ihailulla perustaa? Tarkastellaan siis valikoimaa Cherubinin ooppera-alkusoittoja (ja yhtä muutakin) näytteinä hänen tuotannostaan.

Cherubini: Alkusoittoja. Academy of St. Martin in the Fields, Sir Neville Marriner. EMI, äänitetty Lontoossa 1991.
Levyllä on kahdeksan alkusoittoa, joista seitsemän on peräisin oopperoista. Kahdeksas, nimeltään yksinkertaisesti Konserttialkusoitto, on tilausteos Lontoon filharmoniselle seuralle. Valikoima tuo esiin Cherubinin lahjat ja myös joitakin hänen heikkouksiaan. Alkusoitot osoittavat erinomaista rakenteiden ja usein todella hyvää draaman tajua. Toisaalta niissä on toisinaan myös liikaa pituutta musiikillisen aineksen kantokykyyn nähden, kehittely äityy pidemmän päälle puuduttavaksi ja paikoitellen on havaittavissa myös silkkaa innoituksen puutetta.

Kokoelman parhaat alkusoitot ovat Les deux Journées, Médée ja Anacréon. Les deux Journées, säveltäjän suurin näyttämömenestys, voittaa kuuntelijan heti puolelleen erinomaisella alkusoitollaan, jonka soisi löytävän useammin tiensä konserttiohjelmistoihinkin. Siinä on kunnolla vääntöä, käänteitä, vaaraa ja riemua, ja loppuhuipennus on hyvin vakuuttava.
 Médée, joka perustuu kreikkalaiseen tragediaan, on taas synkän ja juhlallisen dramaattinen - hyvin vaikuttava ja korutonkin alkusoitto, johon on saatu myrskyisää epätoivoa. 
Anacréon on kokoelman teoksista kepein. Se on erittäin viehkoa ja iloisen huoletonta musiikkia, josta välittyy hilpeä tunnelma.

Muissakin alkusoitoissa on kiistatta ansionsa. Eliza sisältää kauniin pastoraalisia kohtia ja alkaa hyvin, vaikka muuttuukin lopussa hieman jankkaavaksi. L'Hôtellerie portugaise on hupaisa ilottelualkusoitto, jolle liki kymmenen minuutin kesto tosin on hieman ylimitoitettu. Faniska alkaa kiehtovasti ja kehittyy vakavien ja hilpeiden sävyjen vuorotteluksi. Les Abencérages taas vaikuttaa hieman maneerien jähmettämältä. 

Kokoelman heikoin esitys on ehdottomasti Konserttialkusoitto. Se alkaa lupaavasti ja onnistuu tosin esittelemään Cherubinin orkestroijantaitoja, mutta sen musiikillinen aines ei yksinkertaisesti kanna juuri kehittelyä pidemmälle. Marriner ja orkesteri yrittävät tämän ulkokohtaisen teoksen kohdalla parhaansa, ja se auttaa, muttei pelasta teosta, johon ehtii kymmenen ja puolen minuutin kuluessa kyllästyä turhan useasti.

Kautta linjan on havaittavissa osoituksia Cherubinin kiistattomasta taituruudesta: hän käsittelee orkesteria itsevarmasti ja hienovireisesti, kehittely on taidokasta, ja muutamissa kohdissa draama todella yllättää ja tempaa kuuntelijan mukaansa. Levyä yhteen menoon kuunneltaessa Cherubinin kehittelyt alkavat kuitenkin muistuttaa toisiaan ja vaikuttaa ylipitkiltä. Teoksissa on käytetty mielikuvitusta, taitoa ja kekseliäisyyttä, mutta verrattuna esim. säveltäjän aikalaisina vaikuttaneisiin Beethoveniin ja Berlioziin, puuttuu Cherubinista tietty lämpö ja inhimillisyys. Teokset toimivat yksittäisinä alkusoittoina, mutta putkeen kuunneltuina ne alkavat kuulostaa liikaa toistensa kaltaisilta tuotteilta.

Marriner johtaa alkusoitot hienovaraisesti. Tämä tuo esiin Cherubinin kyvyn luoda tunnelmaa sointiväreillä ja mahdollistaa yksityiskohtien helpon ja palkitsevan havainnoinnin, mutta muutamissa tapauksissa se myös heikentää draamaa, joka voisi toimia vieläkin paremmin. Esimerkiksi Anacréon kuulostaa kaikesta viehättävyydestään huolimatta välillä liian ohuelta, varovaiselta ja läpikuultavalta. Marriner voisi käyttää rohkeampia ja rajumpiakin otteita, sillä nykyisellään draama on välistä hieman kylmää, sellaista jota tajuaa havainnoivansa arvostavasti, mutta intohimottomasti ulkopuolelta.

Cherubini on tämän kokoelman perustella ehdottomasti erittäin taitava säveltäjä, mutta hänen musiikissaan on piirteitä, jotka eivät ole kestäneet aikaa vaurioitta. Kun ooppera-alkusoitossa on niin paljon kehittelyä, että se alkaa kuulostaa akateemiselta, pitäisi tehdä jotakin ja nopeasti. Cherubinissa on draamaa, mutta siitä puuttuu välitön emootio, joka tekee Beethovenin musiikista paljon elävämpää, eikä siinä ole volatiliteettia, joka vangitsee kuulijan Berliozissa. Beethoven oli varmasti oikeassa ihaillessaan Cherubinin teknistä taituruutta ja kykyä tehdä musiikilla vaivattomasti mitä haluaa - mutta liian usein Cherubini haluaa vain kehitellä sitä tarjoamatta riittävän vaikuttavaa lopputulosta, jotta prosessi tuntuisi palkitsevalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti