maanantai 2. heinäkuuta 2012

Sousa ym.: orkestraalista americanaa

Neljäs heinäkuuta, Yhdysvaltain kansallispäivä, on tätä kirjoitettaessa aivan nurkan takana. Sen kunniaksi otan käsittelyyn albumillisen amerikkalaista isänmaallista musiikkia. En liiemmälti pidä countrysta, joten pääosin luvassa on siis Sousaa.

Sousa: Marsseja (Stars And Stripes Forever; The Thunderer; Washington Post; High School Cadets; Semper Fidelis), Gliding Girl Tango, Myrrha Gavotte, Peaches And Cream Foxtrot; Valssi operetista Desirée, Alkusoitto operetista El Capitan, Presidential Polonaise.
Julius Fučík: Gladiaattorien saapuminen (Einzug der Gladiatoren / Vjezd gladiátorů).
George Gershwin: Teemoja operetista Girl Crazy.
Morton Gould: American Salute.
Victor Herbert: Juhlamarssi, Amerikkalainen fantasia.
Cincinnati Pops Orchestra, Erich Kunzel. Alto, äänitetty Cincinnatissa 1988.

John Philip Sousa (1854-1932) käy amerikkalaisesta symbolista. Hän syntyi pääkaupungissa portugalilais-saksalaistaustaiseen perheeseen ja teki hyvin tuotteliaan uran säveltäjänä. Hänen tuotantonsa käsittää lukuisia valtaisan suosittuja marsseja, orkesterisarjoja, tansseja, alkusoittoja, sinfonisia runoja, koomisia oopperoita ja operetteja. Hänet tunnetaan kotimaassaan ansaitusti Marssikuninkaana, sillä kaikkein rakastetuimmat, maailmankuulut amerikkalaiset marssit ovat poikkeuksetta kaikki hänen käsialaansa. Säveltämisen ohella Sousa myös esitti ahkerasti omia ja muiden teoksia johtaen niin soittokuntaa kuin sinfoniaorkesteria. Hän antoi määräyksen kehitellä uuden soittimen, sousafonin. Sousa oli myös romaanikirjailija, jonka kirjoilla oli sellaisia omituisia aiheita kuin misogyynien yhdistyksen merimatka Venuksen ylikulkua seuraamaan (The Transit of Venus, 1920). Ja aitoamerikkalaiseen tapaan Sousa oli myös urheilusankari. Hänen lajinsa oli haulikkoammunta, missä hän oli kaikkien aikojen huippukykyjä.
True American badass.
Sousan musiikkia leimaa kepeys, rytmikkyys, tarttuva melodisuus ja läpitunkeva optimismi. Hänen marsseissaan ei ole raskaan militääristä tunnelmaa, vaan niistä paistaa riemullisuus ja elämänilo. Niitä kuunnellessaan on helppo iloita siitä, että on elossa. Sousan marssit erottuvat helposti eurooppalaisista marsseista vitaalisuudellaan, melodisella monipuolisuudellaan ja nerokkaalla kehittelyllään. Ne ovat lajityyppinsä huippuedustajia. Tässä kokoelmassa on mukana vain muutama marssi, mutta ne ovat ehdottomasti säveltäjän parhaimmistoa.

Stars and Stripes Forever on Yhdysvaltain kansallismarssi, jonka unohtumaton melodia on tuttu suurin piirtein jokaiselle, vaikka teosta ei välttämättä osaisi nimetäkään. Euroopan-kiertueelta kotimaahan palaava Sousa sävelsi marssin laivamatkan aikana vuonna 1896.
Semper Fidelis (1888) on Yhdysvaltain merijalkaväen marssi, joka kantaa puolustushaaran latinankielistä mottoa Aina uskollinen
The Washington Post (1889) on omistettu samannimiselle sanomalehdelle, joka tilasi marssin esseekilpailun palkintojenjakotilaisuuteen. Oi, hullu fin de siècle, jolloin varmaan sanomalehden puuhasivujen ratkaisujen julkistamistapahtumiin tilattiin uudet alku- ja välisoitot huippusäveltäjiltä!

The Presidential Polonaise eli Presidentillinen poloneesi on sävellys, jonka presidentti Chester A. Arthur tilasi Sousalta vuonna 1885. Arthur oli kyllästynyt presidentin esittelykappaleeseen (vastaa Suomessa lähinnä Porilaisten marssia) nimeltään Hail to the Chief. Lopputulos ei yllä alkuperäisen teoksen yksinkertaiseen tehokkuuteen, eikä poloneesi ole syrjäyttänyt sitä koskaan seremoniamusiikkina.
Chester A. Arthur, Yhdysvaltain 21. presidentti, mies, jonka makuun en tämän muotokuvan perusteella välttämättä luottaisi.
Eräs tämän kokoelman vahvuuksia moniin muihin Sousa-levytyksiin verrattuna on, että mukaan on otettu runsaasti myös muuta kuin puhdasta marssimusiikkia. Ensinnäkin pitkä marssimusiikin kuuntelu alkaa ennen pitkää vääjäämättä puuduttaa kuulijaa, vaikka aines olisi kuinka eloisaa. Toiseksi esiin tulee Sousan kyky säveltää aivan yhtä tarttuvasti ja eloisasti myös muissa lajityypeissä. Kolmanneksi kaikkia näistä teoksista ei ole alkuunkaan helppoa löytää levytyksinä.

Gliding Girl Tango on ehkä levyn heikointa Sousaa - se jatkuu hieman liian pitkään, ja on vaikea kuvitella kenenkään tanssivan varsinaista tangoa sen tahtiin. Sen sijaan Peaches & Cream -foxtrot on ihastuttava, tarttuva teos, joka paljastaa Sousasta yllättävänkin modernin puolen. Valssi operetista Desirée tekee myös hyvin myönteisen vaikutuksen kuulostamatta lainkaan Strauss-jäljitelmältä. Alkusoitto operetista El Capitan esittelee Sousan potentiaalia säveltää isommallekin orkesterille. Alkusoitto on tiivis sekä dramaattinen, ja alku tuo mieleen Franz von Suppén operettialkusoitot. Lopussa ihastuttaa eräs Sousan kuolemattomimmista marssimelodioista. El Capitan on niin kahelin kuuloinen teos, että sitä menisi mielellään katsomaankin: Perun espanjalainen varakuningas pelkää kapinaliikkeen murhayrityksiä, joten hän murhauttaa kapinajohtajan ja ottaa valepukuisena tämän paikan ajatellen näin olevansa turvassa.

Kaiken kaikkiaan levyn Sousa-valikoima on sekä koostumukseltaan että esitykseltään erinomainen. Se tarjoaa nautittavan läpileikkauksen Yhdysvaltain "kansallissäveltäjän" tuotannosta, ja Kunzel orkestereineen soittaa tarttuvalla innostuksella, joka pysyy silti kuosissa. Tämä musiikki tarvitsee onnistuakseen juuri oikein punnitun yhdistelmän vapautunutta riemua ja napsakkaa kurinalaisuutta, ja tässä se saavutetaan. Uskoisin, että aloittelijankin olisi helppo ihastua Sousaan tämän albumin kautta, ja harvinaisuudet sekä esitysten taso tekevät tästä houkuttelevan valinnan myös faneille, joilla on jo tallenteita säveltäjän teoksista. Sousan musiikista huokuu kaikki se, mikä amerikkalaisessa patriotismissa on myönteistä: elämänilo, optimismi, edistysmielisyys, rempseä meininki. Ylimielisyydelle, eksklusionismille, tappiomielialalle ei niissä ole sijaa.

Levyn ainoa ei-amerikkalainen teos on böömiläisen Julius Fučíkin tunnetuin teos, Gladiaattorien saapuminen. Mahtipontisen riemullisen marssi yhdistetään nykypäivänä lähinnä sirkukseen, mikä on sääli, sillä nyt sitä ei voi enää koskaan ottaa vakavasti erinomaisena paraatimarssina, jonka tahdissa kelpaa paseerata rinta rottingilla. Joka tapauksessa tämän marssin tuntevat kaikki. Ei ole yli viisivuotiasta normaalikuuloista ihmistä Papuan viidakoiden ulkopuolella, joka ei tätä tuntisi.
Julius Fučík (1872-1916). Minusta tämä on yksi kaikkien aikojen huvittavimpia valokuvia.
 Fučík opiskeli säveltämistä Antonín Dvořákin johdolla ja loi uransa Itävalta-Unkarin armeijan soittokunnissa. Hänen tuotantonsa käsittää lähemmäs puolisen tuhatta marssia, valssia, polkkaa yms. kevyttä teosta.

George Gershwin (1898-1937) on tärkeimpiä amerikkalaisia säveltäjiä. Brooklynissä New York Cityssä ukrainanjuutalaistaustaiseen perheeseen syntynyt Jacob Gersvin vaihtoi muusikonuransa otettua tulta etunimensä Georgeksi ja sukunimensä muotoon Gershwin - ja muu perhe piti ratkaisua hyvänä alkaen niinikään käyttää omista nimistään uusia kirjoitusmuotoja. George sävelsi lukuisia Broadway-produktioita sanoittajana toimineen isoveljensä Iran kanssa. Gershwin on amerikkalaisen populaarimusiikin suuria nimiä, mutta hän on merkittävä myös klassisena säveltäjänä. Gershwin yhdisteli jazzahtavaa populaarimusiikkia ennakkoluulottomasti ja luovasti eurooppalaiseen klassiseen perinteeseen luoden pohjaa uudelle amerikkalaiselle taidemusiikkityylille, jota on sittemmin jatkanut mm. Leonard Bernstein. Monet aikalaissäveltäjät, kuten Maurice Ravel, ihailivat Gershwinin teoksia. Gershwin kuoli 37 vuoden iässä aivokasvaimeen.
Triviatieto: Gershwiniltä julkaistiin ensimmäinen sävellys vuonna 1916 hänen ollessaan 17-vuotias. Laulu on nimeltään When You Want 'Em, You Can't Get 'Em, When You've Got 'Em, You Don't Want 'Em.
Tällä levyllä on yksi kappale, joka yhdistelee teemoja Gershwinin musikaalista Girl Crazy. Kappaleesta käy selvästi ilmi säveltäjän melodinen nerous, vivahteikkuus ja kyky tehdä äärimmäisen laadukasta viihdemusiikkia. Kapellimestari ilmiselvästi rakastaa tätä musiikkia, ja sen kuulee. Kappaleen taltiointi ei vain ole aina aivan yhtä hyvää tasoa kuin tällä CD:llä muutoin. 

Morton Gould (1913-1996) ei jaksanut Gershwinin tavoin odottaa ensiteoksensa julkaisua: hänen ensimmäinen sävellyksensä julkaistiin hänen saavutettuaan kuuden (6) vuoden kypsän iän. Hän oli amerikkalainen säveltäjä, joka teki näkyvimmän uransa kapellimestarina johtaen maailman huippuorkestereja. American Salute (1943) on toisen maailmansodan aikana isänmaalliseen radio-ohjelmaan yhden yön varoitusajalla sävelletty hyvin lyhyt muunnelmasarja vanhasta marssilaulusta When Johnny Comes Marching Home. Säveltäjä itse ei pitänyt sitä mainitsemisen arvoisena teoksena, ja hän on oikeassa siinä, että teos on täysin yksinkertaisen ja laajalti tunnetun marssilaulun varassa. Mutta ei kappale täysin vailla ansioita ole. Se lienee monipuolisinta musiikkia, mitä liki lapsellisen yksinkertaisesta teemasta saa aikaiseksi, ja Gould käyttää jousia ja puupuhaltimia erittäin tehokkaasti. Hauskaa kuunneltavaa.

Victor Herbert (1859-1924) syntyi Dublinissa, sai muusikkokoulutuksensa Saksassa sekä Itävallassa ja loi uransa Yhdysvalloissa. Herbertin oma instrumentti oli sello, ja hänen sellokonserttonsa on hänen ainoa teoksensa, jota voi yhä kuulla edes hyvällä tuurilla konserttisaleissa. Yhdysvalloissa Herbertin monista opereteista poimitut laulut ovat yhä suosittuja. Tällä levyllä on Herbertiltä kaksi juhlavaa teosta, Juhlamarssi (Festival March) ja Amerikkalainen fantasia (American Fantasia). Ensin mainittu on melko tyypillinen lajityyppinsä edustaja, jonka ainoa kiintoisa piirre on Auld Lang Syne -laulun teeman sisällyttäminen ja muuntelu. Sävellys on taitavasti rakenneltu ja etenee kaikesta pömpöösiydestään ja tutun sävelmän mukanaan tuomasta lievästi kornista vaikutelmasta huolimatta mukavasti.
Triviafakta: Herbert oli myös Yhdysvaltain ensimmäinen elokuvasäveltäjä. The Fall of a Nation (1915) on itsenäinen ja täysin luvatta tehty jatko-osa D.W. Griffithin Kansakunnan synnylle. Militaristisessa sotafantasiassa saavat pasifistit kyytiä, kun "Euroopan konfederaation" armeija hyökkää Yhdysvaltoihin lapsia lahtaamaan. Elokuva lienee lopullisesti tuhoutunut. Eipä paljon harmita.
Amerikkalainen fantasia on vapaamuotoinen sävellys muutamista amerikkalaisista musiikkiteemoista. Teos on ylipitkä, epäyhtenäinen ja muodoltaan jokseenkin käsittämätön, mutta siinä on upeita orkestraatioita hyvistä teemoista, jotka sellaiset ansaitsevat. Swanee River -osuus on sävellyksen onnistunein ja atmosfäärisin. Väkinäinen kehittely ei edes johda siihen, mutta se tulee lopussa kuitenkin: Star-Spangled Banner huipentaa teoksen sangen ennalta-arvattavasti, ja triangelit kilisevät. Todella kornia, mutta kieltämättä hauskaa. Kunzel ja Cinicinnati Pops Orchestra ottavat tästä teoksesta kaiken irti häpeilemättä mitenkään sen vulgaariutta, jota taidokas orkestraatio lähes onnistuneesti peittää. Ja mikä olisikaan parempi lopetus näin Fourth of Julyn tiimoilla.

Erittäin hauska ja viihdyttävä levy, jota ei kannata eikä voi kuunnella ryppyotsaisesti. Edustaa vanhaa kunnon amerikkalaisuutta, jossa ilmenevät kaikki maan myönteiset puolet - myös naiivi vilpittömyys. Näillä innoittavilla sanoilla toivotan Amerikan Yhdysvalloille hyvää 236. itsenäisyyspäivää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti