sunnuntai 26. elokuuta 2012

Holst et al: Avaruusmusiikkia

Ensimmäinen kahdestatoista Kuun kamaralla moonwalkia harjoittaneesta ihmisolennosta, Neil Armstrong, poistui keskuudestamme 82 vuoden iässä eilen, 25.8.2012. Ensimmäinen kuukävely kesäkuun 21. päivänä 1969 (maan aikaa) ei välttämättä ollut sinänsä suuri tieteellinen läpimurto, mutta sen symbolinen merkitys oli suunnaton. Ihmiskunta ottaa astronautin välityksellä pari askelta lähimmällä taivaankappaleella, jättää sinne lipun ja laskeutumisroinan ja tuo mukanaan ämpärillisen kivenmurikoita - ja ihmiskunta kutsuu sitä avaruuden valloitukseksi. Mutta tämäkin epäsuhta onnistuu hyvin havainnollistamaan suunnatonta pienuuttamme maailmankaikkeudessa ja symboloimaan vaatimattomia lähtökohtiamme universumin ymmärtämiseen. Kuulennot saattoivat olla vähintään yhtä paljon julkisuustemppua kuin tiedettä, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Tietysti Heikki Harma ja muut hipit ilkkuivat, että Kuuhun kyllä voidaan lähettää ilmailuinsinöörejä, mutta nälkäongelmaa ja kaikkia muitakaan maailman lukemattomista pulmista ei saada ratkaistua. Myönnetään, että se golfinpeluu kiertolaisellamme sitten 70-luvulla oli hiukkasen mautonta, mutta eipä olisi vissiin kannattanut puustakaan laskeutua, kun ei se ratkaissut kirppuongelmaa. Kumma kyllä, toisen avaruuden sankarin, ensimmäisenä avaruudessa (1961) käyneen neuvostoliittolaisen Juri Gagarinin, kohdalla moista nulikkamaista nälväilyä ei tapahtunut. Gagarin sai surmansa lento-onnettomuudessa vuonna 1968, n. puolitoista vuotta ennen amerikkalaisten miehitettyä kuulentoa.

Armstrong oli sittemmin hyvin kriittinen NASAn hallintoa kohtaan. Hän kritisoi miehitettyjen kuulentojen lakkauttamista ja vastusti NASAn budjetin leikkauksia. Astronautti oli huolissaan siitä, että miehitetyt lennot muille taivaankappaleille palaavat scifiutopioiden materiaaliksi ja että seurauksena koko avaruustutkimus kärsii. Sitä ei voikaan kiistää, että ihmiskunnan (ja tietääksemme kaiken elämän) päivät ovat luetut, jos vain tällä pallolla olla köllötellään. Armstrongin mukaan avaruustutkimuksen saavutuksia ja pyrkimyksiä tulisi tarkastella useampien satojen vuosien mittakaavassa. Sitä voi toki olla hankalaa perustella liittovaltion byrokraateille ja veronmaksajille, mutta toisaalta Yhdysvalloilla saattaisi olla nipistämisen varaa vaikkapa sotilasbudjetissaan...

Armstrongin muistolle ja hänen ainakin symbolisella tasolla edustamiensa asioiden kunniaksi otan käsittelyyn kaksoislevyllisen avaruusaiheista musiikkia. Luvassa on tutun Holstin Planeetat-sarjan lisäksi joukko pienimuotoisempia nykysäveltäjien avaruusaiheisia teoksia. Rattle tilasi ne asianosaisilta säveltäjiltä tätä Ad Astraksi nimeämäänsä hanketta varten.

Gustav Holst: Planeetat
Colin Matthews: Pluto, the Renewer (lisä Planeetat-sarjaan)
Kaija Saariaho: Asteroid 4179: Toutatis
Matthias Pintscher: towards Osiris
Mark-Anthony Turnage: Ceres
Brett Dean: Komarov's Fall
Berliner Philharmoniker, Sir Simon Rattle. EMI (2CD), äänitetty konsertissa Berliinin Philharmoniessa 2006.

Lyhyessä esipuheessaan kapellimestari Sir Simon Rattle (s. 1955) kiinnittää (ansaittua) huomiota siihen, miten eurooppalainen ja juurikin mannereurooppalainen teos Gustav Holstin (1874-1934) peribrittiläiseksi määritelty Planeetat onkaan. Ennakkoluulottomana kapellimestarina Rattle myös tietoisesti irrottaa sarjan siitä brittien määrittämästä esitystraditiosta, joka sen ylle on vuosikymmenten saatossa kertynyt. Hän on sikäli oikeassa, että Holstin nerokas musiikki on syvästi universaalia eikä suinkaan mikään Nelsonin lippulaiva avaruudessa, kuten joistain esityksistä voisi kuvitella. Lopputuloksena on varmasti 2000-luvun palkitsevimpiin ja tuoreimpiin kuuluva Planeetat

Tämän esityksen osat eivät ole niitä tuttuja ja turvallisia Holst-lurituksia, jotka rullaavat enimmäkseen omalla painollaan muutamin elgariaanisin korostuksin; tämä musiikki on jännittävää ja kuulostaa uudelta äärimmäisen kiintoisalla tavalla. Siten se vertautuu aiemmin arvioimaani (ja kovasti pitämääni) Karajaniin. Esimerkiksi Saturnus on todella armoton ja musertava vääjäämättömästä kuolemasta muistuttavine iskuineen, suorastaan pysäyttävä. Teos on kautta linjan esimerkillisen vaikuttava olematta ilmeisen pinnallinen ja viihteellinen. Tähän vaikuttaa Rattlen raikkaan tulkinnan tai peräti tulkintafilosofian lisäksi myös hänen silmänsä yksityiskohdille, joita maailman tasokkain orkesteri pystyy korostamaan vaivattoman kuuloisesti. Venus ja Neptunus ovat ehdottomasti kauneimmat kuulemani tulkinnat - joskus sitä unohtaa, miten liikuttavalta jousiorkesteri voi parhaimmillaan hellissä pianissimoissa kuulostaa. Kaupan päälle äänitys on konserttitaltioinniksi lähes käsittämättömän hyvä - ensi kertaa kuunneltuani pidin itsestään selvänä, että kyseessä on hyvin tasokas studioäänitys. Mutta uskottava se vain on: näin luonnollinen, yksityiskohtainen ja täydellisen häiriötön voi livetaltiointikin huipputasolla olla. Ainoa äänityksellinen ongelma on tietty epäjohdonmukaisuus volyymitasossa: jos haluaa kuulla fortissimot tasoilla, jotka eivät vaikuta epäsuosiollisesti naapurisuhteisiin, ei todennäköisesti kuule pianissimoista juuri mitään.

Planeetat on täysin ylilevytetty teos, mutta tämä tulkinta puolustaa ansiokkaasti paikkaansa yhtenä kaikkein jännittävimmistä, tuoreimmista ja vangitsevimmista kuulemistani versioista. Lisäviehätystä tuo se, että yleisösuosikin seuraksi on asetettu liuta yleisön usein kammoamien elävien säveltäjien (hui kauhistus!) teoksia. Ne jatkavat ohjelman avaruusaihetta (ja kuten tunnettua, häröilyyn taipuvaisella Holstilla saattoi olla planeettojen suhteen mielessä pikemminkin niiden vaikutus horoskooppeihin kuin niiden varsinaiset tähtitieteelliset ominaisuudet) suunnaten musiikillisen teleskoopin eräisiin planeettoja pienempiin kohteisiin.

Ensimmäisenä, Planeettojen jatkona, on luvassa Pluto, joka menetti planeettastatuksensa joitakin vuosia sitten, mutta voi ehkä saada sen takaisin, koska sillä on esim. enemmän kiertolaisia kuin vaikkapa jollain surkealla Maalla. Pluto löydettiin vasta 1930 eli yli kymmenen vuotta Planeettojen säveltämisen jälkeen eikä se luonnollisestikaan päässyt Holstin sarjaan mukaan (tietysti kaikki horoskoopit ovat väistämättä paskaa, kun Plutoa ei niissä huomioida: kappaleen ei tarvitse näkyä paljaalla silmällä, että se voisi mystillis-puutaheinää-vaikuttaa puutaheinää-kohtaloon).*
Brittiläinen Colin Matthews (s. 1949) korjasi tämän "puutteen" Holstin sarjassa. Pluto on yllättävän nopea ja kiivasrytminen teos, joka rakentuu kontrastien varaan. Musiikissa on silti mietteliäisyyttä ja epämääräistä tragiikkaa, joka, kuten ohjelmalehtisessä aivan oikein huomautetaan, on löytänyt tiensä lähes kaikkiin uusiin teoksiin, jotka levylle ovat päässeet. Pluto on hyvä olla olemassa, mutta Holstin sarja ei sitä missään nimessä tarvitse. Hyvää musiikkia kaiken kaikkiaan.

*En usko horoskooppeihin, enkä myöskään arvosta tai kunnioita niitä, saati niitä ihmisiä, jotka moiseen kuikanpieruun panevat uskonsa. Varsinkaan en kunnioita astrologeja, etenkään moderneja astrologeja, jotka ovat minusta poikkeuksetta kaikki moraalittomia huijareita ja läpeensä paskoja ihmisiä - tai sitten yksinkertaisesti hulluja. Että semmoista.

Toisen levyn aloittaa ikioman Kaija Saariahomme (s. 1952) Toutatis. Gallialaisen heimojumala Teutateksen (esiintyy usein Asterix-sarjakuvissa manauksena Kautta Teutateksen!) mukaan nimetty erikoinen, muhkuraista perunaa muistuttava pikkuplaneetta löydettiin vuonna 1989. Se kiertää aurinkoa omituisella ja monimutkaisesti vaihtelevalla radalla. Toutatis on sivilisaatiomme kannalta potentiaalisesti vaarallinen kappale, sillä se vierailee toisinaan melko lähellä Maata. Nykysäveltäjiä pelkäävien ei kannata pelätä, sillä itse asiassa tällainen lyhyiden teosten ohjelmallinen rykelmä, kutsuttakoon sitä nyt vaikka musiikilliseksi asteroidiparveksi, on varsin vaivaton ja mutkaton tapa tutustua vaikka vieraampaankin uuteen musiikkiin. Saariaho on perinnetietoinen, eikä Toutatis ole laisinkaan yhteensopimaton Holstin tyylin kanssa. Puupuhaltimet viehättävät minua eniten tässä hieman arvoituksellisessa kappaleessa.

Mystiikkaan sukeltaa myös saksalaisen Matthias Pintscherin (s. 1971) towards Osiris (tosiaan pienellä alkukirjaimella) eli kohti Osirista. Osiris on vuonna 1999 löydetty eksoplaneetta, jolla ilmeisesti tavataan myös vettä. Pintscher tosin keskittyy enemmän planeetalle nimensä antaneeseen egyptiläiseen kuolleiden jumalaan kuin 150 valovuoden päässä pyörähtelevään saavuttamattomaan planeettaan. Siten nimenkin voi mieltää pikemmin elämänmatkan vertauskuvaksi. Trumpettia käytetään erittäin tehokkaasti, ja olen alkanut pitää tästä kappaleesta varsin paljon.

Jazziin kallellaan oleva brittisäveltäjä Mark-Anthony Turnage (s. 1960; ajattelin kirjoittaa tähän jotain vanhemmista, jotka antavat pojalleen nimeksi "Markus-Anthonius", mutta en vaivautunut, sillä päivän Hesarin ao. palsta paljasti runsaasti vielä teennäisempää ja typerämpää erikoisuudentavoittelua) on hakenut innoitusta kääpiöplaneetasta nimeltään Ceres. Roomalaisen maatalousjumalattaren (kreikkalainen vastine Demeter) mukaan nimetty asteroidi löydettiin 1801, ja tämä pienin tunnetuista kääpiöplaneetoista muodostaa noin kolmanneksen Asteroidivyöhykkeen massasta. Turnagen Ceres on varsin jazzahtava ja rasittava tapaus.

Viimeisenä kappaleena on australialaisen Brett Deanin (s. 1961) Komarov's Fall eli Komarovin putoaminen (tai tuho). Komarov on vuonna 1971 löydetty asteroidi, mutta mielenkiintoisempi on kosmonautti, Neuvostoliiton sankari Vladimir Komarovin (1927-1967) tapaus. Avaruustutkimus ei ole riskitöntä, ja avaruuteen menijä asettaa itsensä alttiiksi monille vaaroille. Komarov oli kunnianhimoinen ja peräänantamaton kosmonautti, joka alun perin hylättiin koulutusohjelmasta terveydellisin perustein, mutta joka tarmokkuudellaan pääsi sittenkin mukaan. Teknisten ongelmien riivaama Sojuz 1 -alus tuhoutui yrittäessään palata Maahan 24.4.1967. Vladimir Komarov oli ensimmäinen avaruudessa kuollut henkilö. 
Odotetusti ja oikeutetusti Deanin sävellys keskittyy Komarovin inhimilliseen puoleen, ja teoksesta kasvaa luonteva kunnianosoitus avaruustutkimuksen riskeille ja niille altistuville ihmisille. Teoksen lyhyt suvantovaihe kuvaa Komarovin - joka pystyi pitämään yhteyttä komentokeskukseen lähes loppuun asti - jäähyväisiä vaimolleen.

Tämä kaksoislevy on hyvin mielenkiintoinen ja yllättävänkin hyvin määrittelemässään teemassa pysyvä julkaisu. Planeetat on selvästi ja itseoikeutetusti pääosassa, ja se on sanalla sanoen loistava. Muut kappaleet ovat mielenkiintoisia näytteitä nykymusiikista, ja niidenkin pariin kelpaa palata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti