maanantai 13. elokuuta 2012

Stokowskin rapsodiointia

Viidenkymmennen julkaistun tekstin kunniaksi jotakin erityistä: Stokowskin ns. rapsodia-albumi 1960-luvulta, sittemmin pariinkin otteeseen eri formaateissa uudelleenjulkaistu. Tässä mukaan on otettu myös toiselta LP:ltä kaksi mittavaa Wagner-numeroa.

"Stokowski - Rhapsodies". 
Franz Liszt: Unkarilainen rapsodia nro 2
George Enescu: Romanialainen rapsodia nro 1
Bedřich Smetana: Moldau (Vltava); Alkusoitto oopperasta Myyty morsian
Richard Wagner: III näytöksen preludi oopperasta Tristan ja Isolde; Alkusoitto ja Bakkanaali oopperasta Tannhäuser
RCA Victor Symphony Orchestra; Symphony of the Air (Wagner). Leopold Stokowski. RCA, äänitetty New Yorkissa 1960.

Leopold Stokowski (1882-1977) oli brittiläinen kapellimestari, joka tunnetaan myös tavastaan tehdä uusia orkesteritranskriptioita mm. Bachin ja Musorgskin teoksista. Hänet muistetaan tänä päivänä parhaiten siitä, että hän johti Philadelphia Orchestran kanssa Disneyn Fantasia-animaatioelokuvan musiikin (Bachin Toccata ja fuuga oli hänen oma transkriptionsa sinfoniaorkesterille, samoin lopun Musorgski-Schubert-yhdistelmä). Stokowskista tuli viimeistään tämän vuonna 1940 valmistuneen elokuvan myötä amerikkalainen julkkis, joka sai toisinaan osakseen myös parodista käsittelyä.
Väiski Vemmelsääri ilmeisenä Stokowski-parodiana lyhytanimaatiossa Long-Haired Hare (1949).
Stokowski ei kuitenkaan ollut pelkkä showmies, vaikka viljelikin ahkerasti itse itselleen rakentamaansa imagoa. Stokowski oli hyvin tuottelias ja ahkera kapellimestari, joka halusi tuoda klassiselle musiikille uutta yleisöä ja tehdä aikalaismusiikkia tunnetuksi. Stokowski teki uransa Yhdysvalloissa, missä hän ensiesitti suuren joukon mm. Schönbergin, Skrjabinin, Sibeliuksen, Hindemithin ja Šostakovitšin merkittävimpiä teoksia. Hyvin kiistelty oli Stokowskin tapa tehdä hienoisia muutoksia vakiorepertoaariin kuuluviin teoksiin: hän saattoi tehdä muutoksia partituuriin, mitä voidaan pitää jonkinmoisena pyhäinhäväistyksenä - tosin tapa ei ollut mitenkään erikoinen 1800-luvulla, jolloin orkesterien kokoonpanotkin saattoivat vaihdella enemmän.

Nyt käsittelyssä olevalla albumilla on neljä liki ainutlaatuisen loistavaa esitystä ja lisäksi kaksi hyvää. Pidän tätä levyä yhtenä oman kokoelmani johdonmukaisimmin viihdyttävistä ja nautittavista. Sen parissa ei varmasti käy aika pitkäksi.

Franz Liszt (1811-1886) sävelsi sarjan Unkarilaisia rapsodioita voidakseen esitellä pianovirtuoosin taitojaan. Rapsodioissa hyödynnetään vaikutteita unkarilaisesta ja romanien kansanmusiikista, mutta mitään autenttisia kansatieteellisiä musiikkitutkimuksia ne eivät ole - lähinnä menevää viihdeklassista. Liszt ja kapellimestari Franz Doppler orkestroivat rapsodiat täysimittaiselle sinfoniaorkesterille, ja tällaisissa asioissa (joskaan ei muuten) vaatimattomana miehenä Liszt antoi sittemmin täyden kunnian orkestraatioista Dopplerille. 
Rapsodioiden orkesteriversioista esitetyimmät ovat nrot 2 ja 6 (alk. nro 9). Tällä levyllä kuullaan nro 2, jonka osia monet varmasti tunnistavat esim. vanhojen piirrettyjen taustamusiikista. Se alkaa hieman pahaenteisesti, jopa alakuloiseksi, mutta kääntyy pian iloisemmaksi ja rauhoittuu hetkeksi ennen häkellyttävän energistä ja hulvatonta loppuhuipennusta.

Tämä sävellys ei kaipaa varovaisuutta, punnittua pidättyväisyyttä eikä varsinkaan kapellimestaria, jolla on jotain inhibitioita ilmaisun tai teoksen taiteellisen arvon suhteen. Stokowski osoittaa olevansa tunnelman mestari: esitys on tarttuva ja huikaisevan jännittävä. Autenttista unkarilaisuutta tästä on turha etsiä, mutta ei sellaista kuitenkaan löytyisi, ja meno on aivan verratonta siitä huolimatta. Mikä säkenöivä avausnumero albumille. Tästä on vaikeata enää parantaa.

Ja silti Stokowski onnistuu parantamaan. George Enescun (1881-1955) Romanialainen rapsodia nro 1 on koko albumin kohokohta: paljon tätä hauskempaa voi puhtaan orkesterimusiikin parissa tuskin olla. Enescun aines on hieman autenttisempaa kuin Lisztillä, ja hän hyödyntää enemmän kotimaansa kansanmusiikille tyypillisiä piirteitä, kuten esim. jousien erikoisia liukuja, jotka vetävät kuulijan suoraan moldavialaisen sadonkorjuujuhlan pyörteisiin. Stokowski hyödyntää musiikin luontaista värikkyyttä ja eksotiikkaa maksimaalisesti. Jos Liszt oli tarttuva esitys, niin Enescu alkaa mennä lähes epidemian puolelle, niin kuumeisen intoutunutta musisointi on. Jännitettä on kosolti mukana: paikoitellen kapellimestarin ote tuntuu uskaliaan holtittomalta - mitä ilmeisimmin sadonkorjuujuhlassa ei ole juomisesta puutetta. Mutta orkesteri johtajineen hallitsee kuitenkin tilanteen täysin - itse asiassa soitto on upeaa ja äänitys erinomaisen välitön. Kyseessä ei ehkä ole suuri sinfonia, mutta lajityyppinsä ehdoton mestariteos, ja esityksen omistautuminen, tarttuvuus ja kaikinpuolinen ylisanaisuus kelpaa nostaa säkenöiväksi esimerkiksi kaikilla tasoilla suurenmoisesti onnistuneesta musisoinnista.

Unkarin ja Romanian jälkeen poiketaan slaavilaisessakin repertoaarissa. Böömiläinen Bedřich Smetana (1824-1884) oli tšekkiläisen musiikin isähahmo, joka toimi esikuvana Dvořákille. Hän oli ensimmäisiä nationalistisia säveltäjiä, joka pyrki luomaan uudenlaista musiikki kansallisista aiheista ja melodioista. Hänen laajasta sinfonisten runojen sarjastaan nimeltä Kotimaani (Má vlast) kuullaan tunnettu toinen osa, Moldau eli Vltava. Tämä sinfoninen runo kuvaa ko. joen virtaamista aina vuoristolähteestä halki Böömin maaseudun linnojen, laaksojen ja koskien aina Prahaan asti. Päämelodialle on sittemmin perustettu myös Israelin kansallislaulu, puhtaasti esteettisistä syistä - Smetana ei ollut juutalainen.

Lisztin ja varsinkin Enescun villien energiatynnyrien jäljiltä Moldau kuulostaa paluulta normaaliin päiväjärjestykseen. Esitys on hyvin viehättävä - kappaleesta olisi vaikeata luotaantyöntävää saadakaan. Stokowskin tempo on sagen rauhallinen, ja kuuluisasta suuresta melodiasta otetaan tietysti kaikki irti. Hienolta se toki kuulostaakin. Esitys on hieno, mutta koska tämä kappale on kuultu moneen kertaan, kaipaa se myös jännitettä huipennuksiin, ja niiden suhteen Stokowski on minun makuuni tällä kertaa hieman turhan varovainen. Mutta kaikin puolin hyvä tulkinta, ja orkesteri tuntuu koostuvan enkeleistä.

Smetanan koomisen Myyty morsian -oopperan (Prodaná nevěsta) alkusoitto jatkaa selvemmin kansantanssiteeman jalanjäljissä. Siinä on konstailematonta talonpoikaista henkeä ja tunnelmaa. Kapellimestari hallitsee hienosti jousiston krhittelyjaksot, ja purkauksista ei energiaa puutu. Äänitys on myös hyvin selkeä, eikä yksityiskohtia jää pimentoon. Tämän alkusoiton kohdalla se on mainitsemisen arvoista, sillä eri soitinryhmien tekstuurien paneminen tasapainoon ei ole Smetanassa aina aivan yksinkertainen homma.

Ja näin päättyi albumin nationalistinen osuus, jossa vierailtiin kolmessa maassa. Värikäs, omaperäinen ja kiintoisa klassinen musiikki onkin minusta paras asia, mitä nationalismi on Euroopassa saanut aikaan.

Loput n. 35 minuuttia levystä on Wagneria, ja siinä soittaa lakkautetun NBC Symphony Orchestran jäsenistä muodostettu Symphony of the Air. Ohjelmassa on Tristanin ja Isolden III näytöksen alkusoitto ja mittava Alkusoitto ja Venusvuoren Bakkanaali Tannhäuserista. Tristan soi odotetun upeasti, vaikka välillä jousisointi tahtookin karata kuuluvuusalueen alimmille pykälille. Englannintorvi tekee esimerkillistä työtä. Ylevää ja ekstaattista. Loistava levy saa arvoisensa päätöksen 25-minuuttisessa Tannhäuser-pätkässä. Tämän kehtaisi vaivatta nostaa ylistämäni Karajanin rinnalle.

Varsinaista yhtenäistä tekijää ei levyn kappaleille oikein muodostu - ellei sellaiseksi laske sitä, että kaikki ovat erinomaisia näytteitä orkesterin kokonaisvaltaisesta hyödyntämisestä ja innoittuneesta musisoinnista. Yksinkertaisesti upeata. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti