sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Beethoven: Viulukonsertto

Ludwig van Beethoven (1770 - 1827) sävelsi ja julkaisi elämänsä aikana yhteensä seitsemän konserttoa, viisi pianolle, yhden viululle ja yhden kolmoiskonserton viululle, sellolle ja pianolle. Tämän lisäksi kuudes pianokonsertto jäi kesken, ja nuoruudentöistä on säilynyt varhaisen pianokonserton piano-osuus. Beethovenin elinaikana pianokonsertot olivat hänen konserttisävellyksistään suosituimpia. Vuonna 1806 valmistuneelle viulukonsertolle kävi, käsittämätöntä kyllä, toisin. 

Viulukonsertto op. 61 sai ensiesityksensä jouluaatonaattona 1806 Theater an der Wienissä. Viulusolistina esiintyi Beethovenin ystävä ja aikansa kuuluisimpiin viulisteihin kuulunut Franz Clement (1780 - 1842), jonka uran edistämiseksi koko konsertti järjestettiin. Konsertti ei mitä ilmeisimmin sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Beethoven paranteli konserttoaan vielä aivan viime hetkiin saakka niin, että Clement sai lopullisen version eteensä vasta vähän ennen konsertin alkua. Viulisti joutui soittamaan osan konsertosta harjoittelematta, ja vakuuttaakseen yleisön taidoistaan päätti hän esittää konserton osien välillä ylimääräisiä ohjelmanumeroita, joissa mm. soitti omia sävellyksiään pidellen viulua ylösalaisin. Tämä ei ollut omiaan tuomaan esille konserton vahvuuksia, ja ilmeisesti Beethovenkin pahoitti asiasta mielensä, koskapa konserton virallisen julkaisun yhteydessä hän omisti sen toiselle ystävälleen, von Breuningille.

Epäonnisen ensiestiyksen jälkeen Beethovenin viulukonsertto painui unohduksiin, eikä Beethoven todennäköisesti kuullut (tai nähnyt) sitä sen koommin esitettävän. Teos koki ylösnousemuksen vuonna 1844, kun Felix Mendelssohn (1809 - 1847) otti teoksen konserttiohjelmaansa - uudelleensyntymän ensiesityksen solistina oli tuolloin vain 12-vuotias unkarilainen virtuoosi Joseph Joachim (1831 - 1907), joka sittemmin innoitti ja ensiesitti Brahmsin viulukonserton.

On historian omituisuuksia, että Beethovenin viulukonsertto pölyttyi unohduksissa kymmeniä vuosia. Nykyään se lienee teostyypin esitetyin, suosituin ja tunnetuin edustaja. Siinä on laaja, sinfonisia mittoja hätyyttävä ensiosa ja säveltäjän kauneimpiin ja herkimpiin teoksiin kuuluva hidas Larghetto, jota seuraa riemukas finaali. Teos edellyttää sujuvaa legatoa niin viulistilta kuin orkesteriltakin - legato tarkoittaa meille amatööreille sopivin määrittelytermein soittotapaa, jossa nuotit sidotaan saumattomasti ja sulavasti yhteen ilman taukoja, töksähtelyjä tai muita "häiriöitä" välissä. Se kuulostaa kauniin sulavalta ja on omiaan pitkähköihin ja liiteleviin melodioihin.

Nyt käsittelyyn tuleva levytys Beethovenin viulukonsertosta on sangen maineikas, sillä se voitti konserttosarjan Gramophone-palkinnon vuonna 1981. Viulistina on israelilais-amerikkalainen Itzhak Perlman (s. 1945) ja Lontoon Philharmoniaa johtaa italialainen Carlo Maria Giulini (1914 - 2005).


Beehoven: Viulukonsertto D-duuri op. 61.
Itzhak Perlman, viulu; Philharmonia Orchestra, Carlo Maria Giulini.
EMI, äänitetty Lontoossa 1980.

Kyseessä on aurinkoisin ja rakastavin kuulemani tulkinta tästä viulukonserttojen kuninkaasta. Perlman rakastaa osapuilleen jokaista nuottia, ja voin hyvin kuvitella hänen hymyilevän nautinnollisesti soittaessaan pehmeästi, nautiskelevasti ja vain hiukkasen viipyilevästi. Giulini tukee solistin aurinkoista tulkintaa, ja lopputuloksena on korostetun kaunis, sulava- sekä jalolinjainen ja lämmin tulkinta. Soinnissa painottuu kauneus sekä linjakkuus, ja äänitys on tehty hyvin huolellisesti sekä luontevasti. Esittäjien ilmeinen ilo on tarttuvaa, eikä tästä taltioinnista ole helppoa sanoa pahaa sanaa.

Siltikään tämä teknisesti moitteeton ja kaikinpuolin ihastuttava esitys ei ole ehdoton suosikkini Beethovenin viulukonserttojen sarjassa. Oikeaan saumaan osuessaan se on verraton, mutta itse en kykene kuuntelemaan sitä määrättömästi. Perlmanin tulkinta on täysin oikeutettu, ansiokas ja nautittava, mutta painottaessaan soitannon kauneutta se osittain tulee sivuuttaneeksi Beethoveniin oleellisesti kuuluvan syvyyden ja tunteellisen dramatiikan. Tämä koskee nimenomaisesti noin 25-minuuttista avausosaa, josta jää puuttumaan hieman jännitettä, jonka mielelläni siinä kuulisin. Perlmania enää paljon kauniimmin ja johdonmukaisemmin sitä tuskin voi soittaa, mutta musiikissa olisi silti ainesta hieman enempäänkin. Giulinin johtama orkesteri ei sekään korosta draamaa, vaan pikemminkin silottelee teoksen potentiaalista kulmikkuutta. Kauneuden varassa kannateltu ensiosa tuntuu ehkä siksi tässä hieman turhan pitkältä, ja Larghettokin on useamman kuuntelukerran jälkeen rahtusen epätyydyttävä. Se on tässä tosin erittäin herkkä, mutta hieman serenadimaisella tavalla. Siitä puuttuu hento ja haavoittuvainen pohjavire, joka saisi sen kantamaan vielä pidemmälle. Nykyisellään lopputulos on enkelimäisen kaunis ja hellä, mutta vain ohikiitävinä hetkinä saavutetaan beethoveniaaninen jalo dramatiikka.

Huomioni ovat varmaankin hemmoteltua kitinää, mutta nämä "puutteet" ovat sellaisia esityksellisiä seikkoja, jotka ovat tässä levytyksessä niin kovin, kovin lähellä onnistua täydellisesti. Ehkä siksi huomio kiinnittyy niihin useamman kuuntelukerran jälkeen. Perlmanilla on hallussaan sekä moitteeton tekniikka että tulkinnallinen kapasiteetti, ja hän voisi saavuttaa tässä teoksessa vielä hieman kirkkaamman kruunun. Mutta maan pinnalle palatakseni ei tämä levytys toden teolla anna juuri moitteen sijaa, jos sitä suostuu kuuntelemaan omilla ehdoillaan, varmaankin kauneimpana saatavilla olevana tulkintana Beethovenin viulukonsertosta. Ja tämä levytys on erinomainen suostuttelija. 

Mutta että kesto vain 44 minuuttia. Pöh! Puolet levystä on siis tyhjää. Eikö mukaan olisi mahtunut esim. Beethovenin viehättäviä romansseja viululle ja orkesterille?

lauantai 22. syyskuuta 2012

Sibelius: Sinfoniat 2 & 7

Syyskuun 20. päivänä 2012 tuli vierähtäneeksi tasan 55 vuotta siitä, kun suomalaisista muusikoista suurin vaikeni lopullisesti. Jean Sibelius kuoli 20.9. 1957 kotonaan Ainolassa 91 vuoden iässä. Kun tätä ei ole muualla oikein huomioitu, niin kaipa jää tämäkin minun harteilleni.

Harva säveltäjä on saanut elinaikanaan nauttia niin suuresta suosiosta kuin Jean Sibelius, eikä yksikään säveltäjä ole varmastikaan ollut merkittävämpi synnyinmaalleen. 1900-luvun alkupuoliskolla hän oli maailman suosituimpia säveltäjiä - varsinkin anglosaksisessa maailmassa, missä hän voitti suosiossa jopa wieniläisklassikot. Suomessa häntä pidettiin elävänä kansallisaarteena, ja koko maailma lähetti hänelle pyöreiden vuosien merkkipäivänä onnitteluja ja sikareita (Winston Churchilliä myöten). Sibeliusta pidettiin Beethovenin ja Brahmsin sinfonisen tradition tärkeimpänä perillisenä ja jatkajana. 
Ryijyn ylpeä omistaja.
On hämmästyttävää, miten kovaa Sibelius rysähti alas pian kuoltuaan - ei tosin toki Suomessa, missä häntä on vaalittu niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Kun sarjallisuus ja muut kaikenkattavuuteen pyrkivät musiikilliset teoriat pääsivät lopulta valtaan, hylättiin Sibelius vanhentuneena, yltiöromanttisena ja taantumuksellisena. Kaikki syvästi epäoikeudenmukaisia tuomioita. Sibeliuksen kansallisromanttinenkin vaihe on hyvin omaperäinen ja hänen varhainen äänimaailmansa on ainutlaatuinen klassisen musiikin historiassa. Lisäksi Sibelius ei ole missään nimessä 1800-lukulainen tai sinne jämähtänyt säveltäjä: hän on vankka modernisti. Ei tosin kaikkein ilmeisin modernisti. Sibelius edustaa modernismia hieman samalla tavalla kuin T. S. Eliot tai Guernica-ajan Picasso. Hän ei hylkää perittyjä muotoja täydellisesti, mutta käsittelee niitä uudella tavalla, tekee niillä jotakin uutta ja ennennäkemätöntä. 

Lisäksi Sibeliuksen modernismi alkaa jo ennen modernin lopullista läpimurtoa. Jo kolmannessa sinfoniassaan (1907) säveltäjä tekee jotakin uutta, rohkeaa ja yllättävää: hän esittelee suurten romanttisten järkäleiden jälkeen lyhyen, kolmiosaisen ja pienimuotoisen sinfonian karsitulle orkesterille. Melodiat ovat harhauttavan yksinkertaisia, ja tyyli on ottanut vaikutteita varhaisesta Beethovenista. Sibelius ottaa klassisen kauden sinfonian mallikseen ja tekee jotain aivan uutta: musiikki on rauhallista ja iloista, mutta silti jotain erikoista tuntuu olevan koko ajan tekeillä. Modernin aavistus seikkailee jo läpinäkyvien tekstuurien alla. Sibelius on aavistanut musiikillisen uusklassismin ennen vaikkapa Prokofjeviä.

Kolmas sinfonia on Sibeliuksen tuotannon käännekohta, eikä sen jälkeen mikään ole enää ennallaan. Lohduton, vieraannuttava ja armoton Neljäs sinfonia (1911) on Sibeliuksen modernismin hätkähdyttävin ilmaus. Sen typerryttävä synkkyys ja vieraus liitetään yleensä SIbeliuksen taiteelliseen ja psykologiseen kriisiin, ja hän itse kutsui sitä psykologiseksi sävellykseksi. Säveltäjä tuntuu katselevan itseään ja musiikkia synkän kubistisen mallin kautta.

Viidennessä sinfoniassa (1915-1919) Sibelius ylittää modernistisen kriisinsä ja löytää uuden tien. Sinfonian vapautunut riemu heijastelee tätä palannutta uuden luomisen iloa. Ensimmäisen maailmansodan raivotessa Sibelius otti romanttisen voitonsinfonian - kuluneen ja puhkikalutun teostyypin - ja käänsi sen omaperäisen modernisminsa panteistiselle sävelkielelle. Tuloksena on yksi koko 1900-luvun suurimmista sinfonioista, upea ja pysäyttävä uskontunnustus musiikin ja taiteen kyvylle löytää tiensä ulos kriisistä ja edistyä matkalla. Tämän jälkeen kuudes ja seitsemäs sinfonia huipensivat Sibeliuksen tuotannon. Sen jälkeen Sibelius käytännössä vaikeni. Sinfoninen runo Tapiola (1926) jäi hänen viimeiseksi suureksi orkesteriteoksekseen. Maailmalle luvattiin kahdeksas sinfonia, mutta sitä ei koskaan kuulunut.

Pian kuolemansa jälkeen Sibelius hylättiin laajalti. Sarjallisuuden suosijat pitivät häntä menneisyyden miehenä - tuolloin kun musiikissa piti olla jokin systeemi, ja Sibeliusta on äärimmäisen yksilöllisenä säveltäjänä vaikeata sijoittaa mihinkään systeemiin. Hänen musiikkinsa on orgaanista, ja jokainen sinfonia kehittyy omilla ehdoillaan tyhjästä. Tällainen individualismi ei kelvannut sodanjälkeisenä aikana, jolloin musiikissa piti olla poliittisesti määritettävä koulukunta ja systeemi ja muuta, joka vie aikaa varsinaiselta säveltämiseltä. Kapellimestari René Leibowitz julkaisi jopa pamfletin otsikolla Sibelius, maailman huonoin säveltäjä. Aika paljon sanottu Valittujen Palojen luottokapellimestarina tunnetulta helppoheikiltä, joka tunnetaan niinkin vakavasti otettavien säveltäjien kuin Massenet'n ja Offenbachin levyttämisestä. (Leibowitz myös sävelsi paljon, ja jos siellä jotakin arvokasta olisi, olisi se varmaankin hänen kuolemaansa seuranneiden neljän vuosikymmenen aikana löydetty. Vaan eipä ole yksikään hänen teoksistaan eksynyt ohjelmistoihin.)

Suomalaiset kuitenkin pitivät uskon, ja muutamat nimekkäät kapellimestarit varsinkin Britanniassa - ja lähinnä Karajan Saksassa - pitivät Sibeliuksen ohjelmistossa. Nyt tilanne on onneksi korjaantunut, ja Sibeliuksen osakkeet ovat olleet pitkään nousussa. Siltikin esim. Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa on harvinaista kuulla häneltä juuri muuta kuin kahta ensimmäistä sinfoniaa.

Sibelius on suosikkisäveltäjiäni, ja vuosipäivän kunniaksi olen päättänyt ottaa tarkasteluun verraten tuoreen levytyksen, jossa kansallisromanttinen Sibelius kohtaa modernin Sibeliuksen. 

Sibeliuksen Sinfoniaa nro 2  (1902) voi pitää hänen kansallisromanttisen vaiheensa huipentumana. Sen jälkeen hän ei enää sinfoniatuotannossaan palannut täysromanttiseen tyyliin, vaan lähti uusille teille, jotka raivasi yksin. Hän myös jäi varsin yksin, sillä Sibeliuksen omaperäiselle musiikille ei ole juuri ilmaantunut perillisiä tai edes jäljittelijöitä. Iso osa toisen sinfonian aineksesta syntyi matkalla Italiassa, mutta Suomessa se tulkittiin kansallisen vapautumisen sinfoniaksi. Finaalin pauhussa onkin jotakin ylevää ja uutta voimantuntoa, jäidenlähdön tunnelmaa. Tämä on Sibeliuksen tuotannosta se sinfonia, josta suurien ja säveltäjälle aiemmin altistumattomien yleisöjen lienee helpointa pitää. Musiikki on täyteläisen romanttista, mutta samalla hyvin sibeliaanista omalaatuisessa kehittelyssään. Myös äänimaailmassa kuuluu vielä varhainen, kansallisromanttinen Sibelius.

Seitsemäs sinfonia (1924) on yksiosainen, ennenkuulumaton ja muodoltaan ainutlaatuisen omaperäinen teos. Jos koskaan on sävellys muistuttanut orgaanista, elävää ja kehittyvää olentoa, niin tämä - vaikka sitten taruolentoakin. Seitsemäs sinfonia kääntää klassiset sinfoniset konventiot päälaelleen ja luo tästä teoksen, joka on samanaikaisesti hämmentävä ja kohottava. Sitä on mainittu mm. parhaaksi C-duuriteokseksi musiikin historiassa. 

Nämä kaksi teosta muodostavat hyvin mielenkiintoisen parin, ja kun esittäjinä ovat vielä kokenut suomalainen ja yksi maailman huippuorkestereista, on lupa odottaa aika paljon. Spoilerina ja ystävällisenä varoituksena paljastan tässä vaiheessa, että rakastan tätä levyä, joten luvassa on ylisanojen vyörytystä.

Sibelius: Sinfoniat 2 & 7. London Philharmonic Orchestra, Paavo Berglund. LPO, äänitetty Lontoossa 2003 (nro 7) ja 2005 (nro 2).

Paavo Berglund (1929 - 2012) oli maailman arvostetuimpia ja arvovaltaisimpia Sibeliuksen tulkitsijoita. Säveltäjä itse rohkaisi nuorta muusikkoa henkilökohtaisesti. Berglund on tehnyt kolme kokonaislevytystä Sibeliuksen sinfonioista. Näissä myöhäisissä konserttitaltioinneissa hän ottaa teoksiin monumentaalisen lähestymistavan. Se ei ole kaikkein tavallisin valinta, mutta se toimii. Tässä Sibeliuksessa on samaa lähes moraalista jykevyyttä kuin Klempererin Beethovenissa. Kaikkein hienovireisimmät nyanssit eivät ehkä pääse maksimaalisesti esiin, mutta teosten rakenteellinen vakuuttavuus ja alkuvoimainen energia kompensoivat esimerkillisesti.

Sinfonia nro 2 alkaa lyyrisen hempeästi ja tuo vähitellen mukaan lisää draamaa, joka saavuttaa kliimaksin kolmannessa osassa ja päätyy finaalin massiiviseen, seestyneeseen ja kamppailun jälkeistä hurmosta hehkuvaan loppuratkaisuun. Berglundin käsissä tämä sinfonia ei ole erityisen lyyrinen - sankarillinen, dramaattinen ja massiivinen kylläkin, mutta ei lempeimpiä tulkintoja. Berglund levytti 1970-luvulla Bournemouthissa lyyrisemmän täysromanttisen version, ja hänen myöhempi Helsingin-levytyksensä huokuu kaihoisamman sortin lyriikkaa, kun taas tämä kakkonen on kolmikosta ankarin, loogisin ja vääjäämättömin. Se ei tarkoita, etteikö sinfoniasta paistaisi merkityksellisyys ja vahva persoonallisuus. 
On virkistävää kuulla Sibeliuksen kakkonen, joka lähtee näin vahvasti kapellimestarin omaa visiota toteuttamaan. En ole varma, oliko Sibeliuksella mielessä tällainen esitys, mutta se toimii. Siinä ei ehkä ole kevättalven ensimmäisten päivien maalauksellisuutta pittoreskissa muodossa, mutta niiden pysäyttämättömästi etenevä ja luonnonvoiman järkähtämättömyydellä operoiva tunnelma on vahvasti läsnä.
Vivacissimosta jää tässä versiossa ehkä kaipaamaan hieman elämänläheistä potkua, mutta teoksen kulku on kuunteluhetkellä niin vääjäämätöntä, että sekin tuntuu pikkuseikalta. Lopputulos on sekä omalaatuinen että vakuuttava. Ei tätä sinfoniaa pitäisikään esittää minään suomalaiskansallistettuna versiona tšaikovskiaanisesta kamppailusinfoniasta, vaan omilla ehdoillaan, ilman valmiita malleja ja muotteja.

Seitsemäs sinfonia on vielä tätäkin onnistuneempi, parhaita kuulemiani. Joitakin efektejä ehkä menetetään, mutta kokonaisuus on mahtava ja 25-minuuttisen sinfonian rakenteellinen nerokkuus pääsee Berglundin käsissä suorastaan hätkähdyttävästi oikeuksiinsa. Tämä monimutkainen ja lukemattomien temponvaihdoksien pilkuttama yksiosainen sinfonia vaatii varmaotteisen kapellimestarin, ja iäkäs maestro tarjoaa tässä tulkinnan, joka on samanaikaisesti kiehtova visio ja syvällisesti tyydyttävä, valmiiksi mietitty esitys. Kaikista kuulemistani Berglund-äänityksistä tämä on se, jonka olisin valmis asettamaan hänen uransa kruunuksi. Se on järkähtämätön ja massiivinen, mutta ei silti menetä elohopean tavoin muuttuvaa kiehtovaa olemustaan. Ainutlaatuinen sinfonia on kuin balleriinan herkkyydellä liikkuva massiivinen graniittiveistos. Myönnän olevani mykistynyt.
Ainoana haittapuolena on se, että Berglund huutaa sangen kuuluvasti ohjeita orkesterille muutamissa käänteissä. Minua se ei haittaa, ja äänitys on myös upean yksityiskohtainen sekä täyteläinen. Näiden konserttien taltioiminen oli merkittävä kulttuuriteko, ja antaisin aika paljon mahdollisuudesta matkustaa aikakoneella itse konserttisaliin näitä livenä kuuntelemaan. Tulkinnat eivät ole tyypillisiä malliesimerkkejä näiden teosten esitystraditiosta, vaan vahvan persoonallisia ja hallitusti heittäytyviä dramaattisia, hengittäviä monumentteja puhtaimmalle ja yksilöllisimmälle musiikille.

Tämä CD-levy kuuluu kokoelmani rakkaimpiin. Näissä teoksissa ja tulkinnoissa kuulen sitä, mitä isoja alkukirjaimia tarpeettomasti käyttävät saattaisivat kutsua Suureksi Taiteeksi tai jopa vain Taiteeksi. Se on kokemus, joka muuttaa minussa jotakin, vaikkapa vain loppupäivän ajaksi. Elämä tuntuu mielekkäämmältä, maailma tuntuu olevan mallillaan ja mielessä kytee asteittain etenevä syvä tyydytys, jota on vaikeata kuvata. Toisinaan kokemus voi saada hetkeksi hengen salpautumaan ja upottaa kohtalaisen syvään liikutuksen tilaan. Joka tapauksessa se muuttaa ihmistä. Samoin kuin en voi vain kävellä pois Caravaggion maalauksen luota välinpitämättömänä, en voi myöskään vain poistua näiden teosten ja tulkintojen vaikutuspiiristä teeskennellen, että ne eivät muka olisi tehneet syvää vaikutusta - yhä uudestaan ja uudestaan. Suuri ja kestävä taide murtaa jopa postmodernin tyynen kulttuurisnobbailun konventiot. Ymmärrän toki pyrkimyksen vastustaa puolipakollakin tällaista elämystä - voi olla noloa menettää hetkellisesti itsekontrolli tällaisen vuoksi - mutta suurin taide voittaa siltikin joka kerta.

torstai 13. syyskuuta 2012

Liszt: Ohjelmallinen orkesterimusiikki

Franz Liszt (1811-1886) kehitti sävelrunon eli sinfonisen runon. Kyseessä on ulkomusiikillisesta aiheesta innoituksensa ottava, kertomuksellinen ja ohjelmallinen vapaamuotoinen orkesterisävellys, eräänlainen laajennettu versio Beethovenin, Mendelssohnin ja Schumannin suosimista ohjelmallisista alkusoitoista. Sävelruno on tyypillisesti nimetty jonkin kirjallisuudesta tutun aiheen mukaan ja pyrkii kuvaamaan sitä vaihtelevalla konkretialla. Lisztin 13 runoelman tapauksessa kyse on pikemminkin tunnetilan välittämisestä kuin konkreettisesta nuoteilla maalaamisesta. Liszt haki innoitusta sävelrunoihinsa sieltä täältä, Shakespearesta Hugo'hon, freskotaiteesta Goetheen, klassillisesta mytologiasta Pultavan taisteluun ja nationalismista abstraktiin taidefilosofiaan. Hän kynäili myös kaksi sinfoniaa kirjallisista suurteoksista. Faust-sinfonia perustuu Goethen eeppiseen tragediaan ja Dante-sinfonia Jumalaiseen näytelmään. (Miksi ei Divina Commedia -sinfonia?)
Franz Liszt mahdollisesti inspiroituneessa tilassa Wilhelm von Kaulbachin maalaamana (1856)
Lisztin sinfonisia runoja esitetään nykyään varsin harvakseltaan Unkarin ulkopuolella, ja niitä on jo joitakin vuosikymmeniä pidetty lähinnä historiallisina kuriositeetteina, jotka ovat olleet innoittamassa muiden säveltäjien, kuten Dvořákin, Richard Straussin ja Sibeliuksen, paremmiksi ja onnistuneemmiksi arvioituja sävelrunoja.
Minusta Lisztin orkesterimusiikki on tasoltaan epätasaista, mutta ansaitsee silti tulla esitetyksi. Jotkut hänen sävelrunoistaan ovat hieman ylipitkiä, kuten yli puolituntinen, pastoraalissävyinen Ce qu'on entend sur la montagne (joka tunnetaan saksaksi myös sangen osuvalla - ainakin ennen Straussin Alppisinfoniaa - nimellä Bergsinfonie) ja Héroïde funèbre, joka on liki puolituntisena aineistoonsa nähden aivan liian pitkä, vaikka tämä alun perin Euroopan liberaalien vallankumouksellisten muistoa kunnioittava hautajaismarssiorgia onkin hauskaa kuunneltavaa sikäli, että sen äänimaailma yhdistyy nykyään hyvin saumattomasti mustavalkoisen aikakauden kehnoihin kauhufilmeihin.

Toisaalta parhaimmillaan Liszt on viihdyttävän dramaattinen. Les Préludes on filosofisenpuoleinen teos, Lamartinen runouden inspiroima esitys elämästä kaikkine käänteineen vain jonkin vielä tuntemattoman preludina. Tällaisesta häröhköstä painolastista huolimatta tämä n. 16-minuuttinen teos on Unkarilaisten rapsodioiden orkestraatioiden ohella viihdyttävintä orkesteri-Lisztiä. Se pysyy hienosti kasassa, siinä on toimivaa dramatiikkaa ja paljon hyvää melodista ainesta - niin hyvää, että suomalainen säveltäjä Gabriel Linsén (1838-1914) plagioi teoksen huomattavimman melodian liki sellaisenaan. Mitään yhtä hyvää Linsén ei itse ikinä kyennyt luomaan, ja siksipä tämä Lisztiltä varastettu melodia on yhä "hänen" tunnetuin "teoksensa" ja soi varsinkin Pirkanmaalla nimellä Kesäpäivä Kangasalla.

Myös Prometheus ja Mazeppa onnistuvat samanlaisessa dramatiikassa kuin Les Préludes. Nämä teokset ovat käytännössä hauskoja ja viihdyttäviä orkesterialkusoittoja, joista konserttiyleisöillä on tapana pitää. Ne esittelevät hyvin sinfoniaorkesterin voimavaroja. 
  Orfeus lienee runoista kaunein ja arvoituksellisin, ja myös poikkeuksellisen tiivis. Hungaria on isänmaallinen teos, joka sopisi ehkä paremmin Ukarilaiseksi rapsodiaksi kuin sinfoniseksi runoksi. Sen ensiesitys Budapestissa oli joka tapauksessa Lisztin koko uran suurin ja räjähtävin menestys. Tasso on innoittunut musiikillinen kuvaus Vapautetun Jerusalemin runoilijan taiteellisesta apoteoosista, ja se on juuri niin herkullisen yletön kuin kuvitella saattaa.
 Hunnien taistelu syntyi Lisztin nähtyä Wilhelm von Kaulbachin Berliinissä maalaaman samannimisen freskon, ja se on tunnettu gregoriaanisten sävelmien siteeraamisesta ja aavemaisista tehosteistaan, joita usein vahvistetaan uruilla. Fresko tuhoutui toisessa maailmansodassa, joten Lisztin höperön ylidramaattinen tulkinta on muutamien luonnosten ja heikkotasoisten valokuvien ohella ainoa, mitä siitä on jäljellä.
 Schillerin runoon perustuva Die Ideale ja elämäkerrallinen Kehdosta hautaan (Von der Wiege bis zum Grabe) ovat minusta aina olleet hieman vaikeasti lähestyttäviä ja jotenkin kuluneen oloisia teoksia, joissa draama - Lisztin orkesterimusiikin vahvuus - ei tunnu toimivan.
 Hamlet luetaan usein Lisztin 13 sinfonisen runon sarjassa onnistuneimpiin, ja se onkin kiistatta hyvin tunnelmallinen ja keskittyy Tanskan prinssin henkilökohtaiseen psyykkiseen kaaokseen. Minusta tämä sävellys ei vain oikein pysy kasassa, ja se vaikuttaa aina sarjalta irrallisia hitaita ja myrskyisiä osia. Mikä voi tietysti olla tarkoituskin.

Sinfonisille runoille läheistä sukua on Lisztin teospari Kaksi episodia Lenaun Faustista. Yöllinen kulkue kuvaa Faustia seuraamassa pyhiinvaeltajien joukkoa, ja Mefisto-valssi on kuvaus pirullisiksi äityvistä kylätansseista. Mefisto-valssi on ollut melko suosittu konserttialkusoittona ja myös Lisztin itsensä laatimana virtuoosimaisena pianotranskriptiona.

Liszt ei koskaan säveltänyt "normaaleja", numeroituja sinfonioita. Hän aloitti kolme sinfoniaprojektia, joista vain yksi saatettiin täydellisenä loppuun. Nuoruudessaan Liszt suunnitteli massiivista Vallankumoussinfoniaa, jonka aines päätyi Hëroïde funèbreen. Dante-sinfoniaan piti tulla kolme osaa Jumalaisen näytelmän päätapahtumapaikkojen mukaan. Helvetti ja Purgatorio ovatkin dramaattista Liszt-ilottelua parhaimmillaan, mutta ikävä kyllä Richard Wagner rampautti projektin vakuuttamalla Lisztin siitä, että olisi muka mahdotonta kuvata Taivasta musiikillisessa muodossa. Aivan, Wagner, koska Lisztin helvettikin kuulostaa niin maan hiton uskottavalta. Mulkku.

Ainoa täydellinen Lisztin säveltämä sinfonia on myös hänen suurin (ja ehkä ainoa) todellinen orkestraalinen mestariteoksensa. Faust-sinfonia on loistava kuvaus Goethen tragedian kolmesta päähenkilöstä, Faustista, Margareetasta ja Mefistofeleestä. Margareetaa kuvaava osa on varmasti Lisztin kaunein orkesterikappale, ja yksinkertaisesti nerokasta on tapa, jolla Faustin teemat palaavat groteskisti vääristyneinä Mefistofeles-osassa.

Kaikkine epätasaisuuksineenkin Lisztin orkesterimusiikki on siis mielenkiintoista, ja sillä on suuri viihdytyspotentiaali. Pieninä annoksina Lisztin orkesteriteokset ovat hyvinkin hauskoja musiikillisia ilotulituksia, ja Faust-sinfonia, kuten sanottu, on vielä korkeamalle kohoava mestariteos. Onkin siis hyvä, että kaikki tämä on saatavilla yhdellä albumilla.


Liszt: Sinfoniset runot: Ce qu'on entend sur la montagne; Tasso, lamento e trionfo; Les Préludes; Orfeus; Prometheus; Mazeppa; Festklänge; Héroïde funèbre; Hungaria; Hamlet; Hunnien taistelu; Ideaalit; Kehdosta hautaan.
Kaksi kohtausta Lenaun Faustista.
Faust-sinfonia; Dante-sinfonia.
Klaus König, tenori (Faust-sinfonia); Leipzigin radion mieskuoro (Faust-sinfonia); Leipzigin Thomanerchorin naiskuoro (Dante-sinfonia); Gewandhausorchester Leipzig, Kurt Masur. EMI (5CD), äänitetty Leipzigissa 1977-80.

Kurt Masur (s. 1927), joka johti Leipzigin kuuluisaa Gewandhausorchesteria 1970-1998, on arvostetuimpia saksalaisia kapellimestareita ja erikoistunut romanttiseen repertoaariin. Niinpä Lisztin koottu orkesterimusiikki hänen ja Euroopan parhaisiin kuuluvan sinfoniaorkesterin kanssa lupaa suuria.

Lupauksia ei kuitenkaan lunasteta. Masur ei saa näistä dramaattisista ja ylettömistä teoksista irti juuri mitään. Orkesteri soittaa upeasti, ja kapellimestari on tarkka, mutta mitään inhimillistä, jännittävää tai mielenkiintoista ei mukaan pääse eksymään. Volatiliteetti ja jännite on tyystin kateissa. 

Ei ole yllätys, että näissä olosuhteissa parhaiten menestyvät teoksista rakenteellisesti ja melodiselta ainekseltaan parhaat: Les Préludes ja Prometheus tuntuvat onnistuneimmilta, ja Orfeus on myös melko kiintoisa. Pahimpia ovat jo valmiiksi hieman epäkoherentit sävellykset: Ce qu'on entend sur la montagne on tappavan pitkästyttävä, ja Héroïde funèbren hengettömään ja sietämättömän yksiulotteiseen hautajaistunnelmaan samaistuu niin täydellisesti, että elämänhalu menee. Faust-sinfoniassa on hienot hetkensä ja sitä voi pitää suhteellisen onnistuneena, mutta yleisesti ottaen Masur tuntuu tekevän kaikkensa latistaakseen nämä mielikuvitukselliset teokset.

Tähän voi olla muutama syy: Masur saattaa ottaa Lisztin orkesteriteokset liian "vakavasti" tai sitten tämä tylsä, joustamaton ja yllätyksetön tyyli on hänen normaali toimintatapansa. Mukana saattaa olla molempia, sillä muutkin teokset, jotka olen Masurin johtamina kuullut, kärsivät velvollisuudentuntoisesta hengettömyydestä. Sointi on kaunis, mutta tulkinta unettavaa standardia. On vaikeata ymmärtää, miksi kapellimestari ei pyri hyödyntämään musiikin vahvuuksia.
Minusta Lisztin sinfoniset runot eivät tarvitse mitään varovaista ja turvallista "kunnioitusta". Ne on kirjoittanut täysiverinen ja hieman populistinen romantikko, ja niissä pitää kuulla tunteen palo, häpeilemättömät orkestraaliset tehosteet ja tietty hällä väliä -asenne nirppanokkaista hyvän maun vahtimista kohtaan. Nämä teokset eivät tosiaan tarvitse tekopyhää oppimestaria, joka ei usko teosten meriitteihin ja joutuu siksi alleviivaamaan sitä, miten tämä on vakavaa musiikkia, jota voi hyvällä omallatunnolla kuunnella vakavasti. Ja juuri sellaiselta oppimestarilta Masur tässä repertoaarissa ikävä kyllä vaikuttaa.

Olisi kohtuutonta vaatia enää tätä parempaa orkesteria tai kauniimpaa soitantoa. Mutta kaikkien olisi tässä projektissa pitänyt vaatia kapellimestarilta enemmän. Tätä musiikkia ei voi etäännyttää pelkäksi kauniiksi soittamiseksi: silloin se muuttuu vain tylsäksi kovaäänisten ja nopeiden, hiljaisten ja hitaiden osien mekaaniseksi vuorotteluksi. Masurissa ei kuulu jälkeäkään Lisztin romanttisesta temperamentista. Hänessä kuuluu ehkä Lisztin synti, laskelmointi, mutta hän ei osaa kääntää sitäkään eduksi. Hyvin surullinen pettymys hyvältä orkesterilta. Faust-sinfonia voisi yksinään olla kelvollinen lisä kokoelmaan, mutta tällä julkaisulla on muuten liki ainoina valtteinaan hyvä soitanto sekä se, että samassa paketissa saa edullisesti säveltäjän koko ohjelmamusiikillisen tuotannon. Se ei kuitenkaan kompensoi häpeällistä tunteen palon - tai edes sen alemman muodon, show-mentaliteetin - lähes täydellistä poissaoloa. Paketillinen mitä suurimassa määrin itäsaksalaista Lisztiä.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Mozart: Käyrätorvikonsertot

Mozartin musiikki onnistuu yleensä olemaan samanaikaisesti rakenteeltaan pettämättömän ellei suorastaan vastaansanomattoman loogista ja vietävän hauskaa ja viihdyttävää kuunnella. Mozart ei ehkä ole aina kovin painokas, eivätkä hänen teoksensa yleensä ole sankarillisia, myrskyisästi kohtaloa uhmaavia ja ehdottomia dramatiikkapläjäyksiä. Mutta sitäkin useammin ne ovat vitsikkään nokkelia. Mozart voi joskus kuulostaa jopa sarkastiselta, ja sen pitäisi ainakin jälkimoderniin eetokseen sopia. 
(Ehkäpä juuri hieman sarkastinen terävyys on osaltaan HIP-suuntauksen suosion taustalla klassismin ja varhaisromantiikan repertoaarissa: sen usein tuottama kirpeähkö ja terävä sointi saa ainakin minusta toisinaan jopa sardonisia sävyjä, vaikka tietysti lähestymistapa on taiteellisesti täysin legitiimi.)

Suhtautuipa asiaan ironisesti tai ei, on Mozartin parissa helppo pitää hauskaa. Joku teos tai säveltäjä voi herättää kunnioitusta, mutta Mozart nostaa usein pintaan puhtaan ilon ja riemun. Parhaimmillaan syntyy kuva, että nokkelalla säveltäjällä on itselläänkin ollut verrattoman hauskaa säveltäessään. Tämä muistuttaa meitä lohdulliseti siitä, että W. A.:kin oli sentään ihminen. Hänen musiikissaan soi elämänilo ja huumorintaju hauskalla ja älykkäällä tavalla.

Jos minulta kysytään Mozartin suurinta mestariteosta, sanoisin sen varmaankin olevan Sinfonia nro 41. Mutta jos tiedustellaan näkemystäni Mozartin ihanimmista ja hauskimmista teoksista, vievät käyrätorvikonsertot voiton. Ne ovat nauravan neron kynästä. Mozart sävelsi ne uransa huipulla vuodesta 1783 alkaen; viimeinen valmistui säveltäjän kuolinvuonna 1791. Kaikki konsertot sävellettiin Joseph Ignaz Leutgebille (1732-1811). Leutgeb oli ylistetty käyrätorvensoittaja, joka piti Wienissä myös sukunsa makkara- ja juustokauppaa. Leutgeb ja Mozart olivat hyviä ystäviä, ja säveltäjän huumorintaju näyttäytyy käyrätorvikonsertoissa kahdella tavalla. Niistä hienostuneempi käy ilmi itse musiikista, sen vaihteluista ja hupaisista käännöksistä. Tuttavallisempi osa käy ilmi alkuperäisten partituurien marginaaleista, joihin Mozart tapasi kirjoitella toverillisia solvauksia Leutgebille. Konsertto K 417 on jopa varustettu Mozartin pilkkaavalla omistuskirjoituksella: "Wolfgang Amadé Mozart tuntee sääliä Leutgebia, tuota aasia, härkää, tylsimystä, kohtaan".


Mozart: Käyrätorvikonsertot K 412, K 417, K 447, K 495. Rondot K 371, K 514.
Lowell Greer, luonnontorvi. Philharmonia Baroque Orchestra, Nicholas McGegan. Harmonia mundi, äänitetty San Franciscossa 1988.

Tämän levytyksen mielenkiintoisimpia piirteitä on, että solisti Lowell Greer esittää teokset itse rakentamallaan luonnontorvella. Luonnontorvi ei nyt sitten tarkoita sitä, että näitä kasvaisi valmiina puissa. Käyrätorvi oli alun perin metsästyksessä käytetty merkinantoistrumentti, jota alettiin käyttää 1600-luvulla, ilmeisesti ensimmäisenä Ranskassa - ja siksi monella kielellä tämä instrumentti tunnetaankin "ranskalaisena torvena". Tämä instrumentti siirtyi 1700-luvun aikana hieman muunneltuna eurooppalaisiin orkestereihin. Mozart eli vielä alkuperäismallia lähellä olevien luonnontorvien aikaa. Venttiilit tulivat käyrätorveen vasta 1810-luvulla. Venttiilit toivat käyrätorvelle lisää teknistä ilmaisuvaraa ja sointiin varmuutta. Toisaalta se toi mukaan venttiilien käsittelystä aiheutuvat äänet. Lisäksi ainakin minun on myönnettävä, että luonnontorvessa on hitusen kauniimpi ääni, vaikka tietysti se vaatii suunnatonta taitoa. Kaiken kaikkiaan luonnontorvi kuulostaa venttiilitorvea pehmeämmältä ja tarvittaessa myös jylhemmältä. Mutta pystyn aivan hyvin nauttimaan myös modernista käyrätorvesta, ja monelle merkittävin ero lieneekin lähinnä venttiliäänissä. Äänitteissä nämä voivat olla joidenkin mielestä häiritseviä, ja siksi on hyvä, että keskeisestä käyrätorvirepertoaarista on saatavilla myös korkeatasoisia luonnontorviversioita.

Ja nämä levytykset ovat erittäin korkeatasoisia. Greer soittaa täysin puhtaasti, vuoroin pehmeästi ja herkästi, vuoroin terävästi ja näpsäkästi. Venttiilien puuttuessa solistin on tehtävä kaikki puhallusvoimalla, huulien puristuksella ja käden asentoa säätelemällä. Se vaatii äärimmäisen kurinalaista harjoittelua, ja sitäkin kunnioitettavampaa on, että lopputulos kuulostaa niin vapautuneelta kuin tällä levyllä. Greerin syvästä ymmärryksestä tätä musiikkia kohtaan kertoo se, että hän sekä esittää teokset ihanteellisesti että on itse rakentanut instrumentin, joka tuntuu olevan ihanteellinen. Näin saumattoman nautinnollista, luontevaa ja napakkaa Mozartia kuulee harvoin. Sitä kuunnellessaan melkein täytyy muistuttaa itselleen, että tässä sitä nyt kuunnellaan tallennetta. Kokemus on näet muutoin niin "luonnollinen": ei äänitystekniikan ansiosta (vaikka ääni hyvä onkin), vaan siksi, että tässä musiikissa kaikki loksahtaa niin loistavasti paikoilleen.

Solisti hallitsee hypnoottisella suvereniteetillaan, mutta orkesterin osuus on myös oleellinen ja erinomaisesti toteutettu. Nicholas McGeganin tulkinta sopii erinomaisesti näihin kepeisiin teoksiin, ja hänen orkesterinsa tukee vilpittömän herkästi lyyrisiä romansseja ja andanteja - ja osaa ottaa terävän humoristisen asenteen menevämmissä allegroissa. Lopputuloksena on yksi parhaista kuulemistani Mozart-taltioinneista ja oman Mozart-kokoelmani ehdoton suosikkilevy. Olen kuullut vain kaksi muuta taltiointia, jotka pääsevät lähelle Greerin ja McGeganin liki-ideaalia. Ne ovat Dennis Brain ja Herbert von Karajan sekä Radovan Vlatković ja Jeffrey Tate.

Tunti parasta saatavilla olevaa Mozartia. Ilahduttaa aina.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Tšaikovski: 1812-alkusoitto & Capriccio italien; Beethoven: Wellingtonin voitto

Syyskuun 7. päivänä 2012 on kulunut täsmälleen 200 vuotta Napoleonin sotien suurimmasta taistelusta. 7.9.1812 yli neljännesmiljoona sotilasta kamppaili Borodinossa Moskovan hallinnasta. Ranska saavutti taistelussa voiton ja Napoleon pääsi Kremliin, mutta Venäjän armeijaa ei tuhottu. Sen sijaan Ranskan Grande armée suurin piirtein tuhoutui kaamealla talvisella marssilla takaisin kotiin. Moskovakin paloi, ja kaiken kaikkiaan koko vuoden 1812 sotaretki kuuluu siihen kategoriaan, jossa saattaisi vaikkapa piillä kenties jokin historiallinen opetus.
Näh, kuka muka Moskovaa edes tarvitsee...
Borodinon taistelun 200-vuotispäivän kunniaksi tarkastelen aiheeseen läheisesti liittyvää musiikkia. Kyseessä on todennäköisesti kaksi populistisinta teosta, mitä vakavasti otettavat klassisen musiikin säveltäjät ovat koskaan saaneet aikaiseksi. Yhdellä levyllä pääsee seuraamaan Napoleonin tappiota peräti kahdesti - ja välissä voi piipahtaa lomalla Italiassa.

Tšaikovski: 1812-alkusoitto; Capriccio italien
Beethoven: Wellingtonin voitto
Minneapolis Symphony Orchestra, Antal Doráti, Le Constant -pronssikanuuna (valettu Ranskassa 1776), Laura Spelman Rockefeller Memorial -kellotornipeli. Decca, äänitetty 1955 (Capriccio), 1958 (1812) ja 1960 (Wellington). Erillinen sanallinen selostus 1812-alkusoiton ja Wellingtonin voiton äänitysteknisestä problematiikasta: Deems Taylor.

Alkuperäinen LP on myydyimpiä klassisen musiikin levytyksiä (yli kaksi miljoonaa yksin Yhdysvalloissa), ja tämä 1812-alkusoitto pyrkii mahdollisimman tarkkaan autenttisuuteen Tšaikovskin vision mukaisesti.  

Pjotr Tšaikovski (1840-1893) sävelsi 1812-alkusoiton Napoleonin Venäjän-sotaretken 70-vuotisjuhlaan 1882 - teos tosin valmistui jo 1880. Säveltäjä ei pitänyt sitä kovin kummoisena saavutuksena ja luonnehti sitä yksisanaisesti meluisaksi. Keisari Aleksanteri II oli aloittanut Moskvajoen rantaan Kristus Vapahtajan tuomiokirkon rakentamisen vuonna 1880 (jo keisari Aleksanteri I oli luvannut rakennuttaa sellaisen Ranskasta saavutetun voiton kunniaksi 1813) ja Tšaikovskin alkusoiton oli määrä saada ensiesityksensä ko. katedraalin edustalla. Hanke oli erittäin kunnianhimoinen: tuomiokirkolle rahdattaisiin sinfoniaorkesterin lisäksi sotilassoittokunta, esitykseen kuuluisi elektronisesti ohjattuja tykinlaukauksia ja kaiken huipuksi finaalissa kaikki Moskovan keskustan kirkot antaisivat kellojensa pauhata. Keisari Aleksanteri II kuitenkin murhattiin 1881, eikä juhlatunnelma sen jälkeen ollut huipussaan. Alkusoitto sai ensiesityksensä sisätiloissa ilman tehosteita Moskovan taide- ja teollisuusnäyttelyssä 1882. Kristus Vapahtajan tuomiokirkko, suurin ortodoksinen laatuaan, valmistui 1883.
5. syyskuuta 1931 marxismi-leninismi osoitti sivistyneisyytensä räjäyttämällä katedraalin. Paikalle oli määrä pystyttää valtava Leninin monumentti, mutta sitä ei kumma kyllä koskaan kuulunut - kupolien kulta kyllä kelpasi valtiolle. Lopulta 1950-luvulla montusta viimeisteltiin uima-allas. 1990-luvulla katedraali rakennettiin uudelleen vanhalle paikalleen.
Vaikka Tšaikovski itse ei juuri arvostanut 1812-alkusoittoa, muodostui siitä nopeasti kaiken teatraalisuutensa ja populisminsa vuoksi hänen suosituimpia teoksiaan. Se on pitänyt hänen perikuntansa kaikkein vahvimmin leivän syrjässä.

Alkusoitto alkaa jousien esittelemällä hartaalla ortodoksisella hymnillä, jota seuraa kärjistyvä leppoisan kansantanssin ja sotaisien selkkausten vastakkainasettelu. Ranskalaisia edustaa lainaus Rouget de Lislen Marseljeesista (joka ei ollut Ranskan kansallislaulu vuonna 1812; kappale oli pannassa ensimmäisen keisarikunnan aikana) ja venäläisiä laulu Jumala keisarin pelastakoon (joka ei ollut Venäjän kansallislaulu vuonna 1812, sillä sen sävelsi Aleksei Lvov vasta 1830-luvulla). Alkusoitto huipentuu valtaisiin voitonorgioihin, jotka menevät nykykuulijan mielestä hieman naurettavan puolelle. Mutta mitäpä siitä, vaikka kappale on yletön: siinä sen viehätys juuri piileekin.

Dorátin stereofoninen esitys vuodelta 1958 on tunnettu erityisesti erinomaisista ja realistisista tehosteistaan, ja totta onkin, että tykin ja kellojen efekti on suurenmoisen vaikutava. Kapellimestari saavuttaa silti muutakin: tulkinnassa on käsinkosketeltavaa innostusta ja draivia, vaikka soitto ei aina olekaan kaikkein hienostuneinta. Toisinaan vähemmän puleeratun kuuloiseen jousi- ja vaskisointiin vaikuttanee tosin myös äänitys, joka ei kävisi enää nykyisestä huipputasosta. Ääntä ei voi kehua meheväksi, mutta toisaalta pieni - hyvin pieni - rakeisuus sopii taistelumusiikkiin ja lopputulos on vakuuttava, hauska ja viihdyttävä. Doráti ei yritä hienostella, vaan kohtelee teosta pikemminkin showna kuin taideteoksena ottaen siitä kaikki tehot irti. Olen kuullut varsin monta levytystä tästä ihastuttavalla tavalla kornin patrioottisesta ja lapsellisen viihteellisestä teoksesta, enkä ole kohdannut tämän ylittänyttä. Vain Antonio Pappano on italialaisvoimin ja kuorolla vahvistettuna saavuttanut vähintään yhtä tyydyttäviä tuloksia erilaisella lähestysmistavalla, hänkin vasta 2000-luvulla.

Levyn kahden taistelun väliin sijoittuu italialainen suvantosävellys. Capriccio italienissa (1880) Tšaikovski tarkastelee Italiaa turistin korvin. Mitään autenttista saapasmaalaisuutta on turha hakea teoksesta, jonka nimen ensipuolisko on italiaa ja loput jostain käsittämättömästä syystä ranskaa. Italialaisen ratsuväen fanfaarilla alkava teos on fantasiamuotoinen sikermä Apenniinien niemimaan kansansävelmiä ilman yhdistäviä tekijöitä. Tšaikovski ennusti aivan oikein, että teoksesta tulisi menestys - yleisöllä on tapana rakastaa sitä - mutta hän esitti taas luottamuksellisesti epäilyksiä Capriccion musiikillisesta tasosta ja sisällöstä. Teos on kiistatta keveintä mahdollista orkesteri-Tšaikovskia. Doráti saa kuitenkin kuulijan nauttimaan vaivoitta tästä sinfonisesta kevytsarjalaisesta. Kun teoksen melodinen materiaali on mitä on ja lisäksi vielä hieman toisteistakin, on paljon kiinni kapellimestarin rytmitajusta ja tempovalinnoista. Doráti räiskii molemmista täysosumia, ja tätä mukaansatempaavampaa versiota on vaikeata löytää.

Albumin toinen sotaisa hurvittelu on Ludwig van Beethovenin (1770-1827) Wellingtonin voitto eli Vitorian taistelu eli Taistelusinfonia (Wellingtons Sieg oder die Schlacht bei Vittoria, op. 91). Tämä vartin mittainen kuriositeetti vaskien ja lyömäsoitinten osalta merkittävästi vahvistetulle orkesterille, musketeille ja tykille on varmasti Beethovenin omituisin sävellys. Sen syntyhistoria on myös erikoinen: Beethoven sävelsi sen alun perin eräälle äärimmäisen harvinaiselle ja monimutkaiselle mekaaniselle instrumentille, panharmonikonille. Panharmonikon, eräänlainen pilleillä varustettu kosketinposetiivi, on saksalaisen keksijä-muusikko-helppoheikki Johann Nepomuk Mälzelin (1772-1838) luomus. Beethovenille Mälzel oli jo entuudestaan tuttu kuulotorvien ja metronomin kehittäjänä, ja niinpä kahden eksentrikon yhteinen projekti panharmonikon-sävellyksen merkeissä sujui varsin luontevasti. Wellingtonin voitto aiheutti kuitenkin myöhemmin tekijänoikeuskiistoja Beethovenin ja Mälzelin välille, ja Beethoven sovitti teoksen lopulta myös orkesterille maksimoidakseen omat tuottonsa.

Teoksen innoittajana toimi 21.6. 1814 käyty Vitorian taistelu. Vitoriassa (baskiksi Gasteiz) Baskimaalla Wellingtonin herttuan johtamat brittiläis-portugalilais-espanjalaisjoukot saavuttivat ratkaisevan voiton ranskalaisista, joita johti Napoleonin veli Joseph Bonaparte. Espanjan itsenäisyyssotana ja Pyreneiden niemimaan sotana tunnettu konflikti alkoi vuonna 1807, kun Napoleon yritti pakottaa Portugalin liittymään mannermaansulkemukseen sodalla. Ranskalais-espanjalainen liittokunta hyökkäsi Portugaliin, joka sai Britanniasta liittolaisen keskiaikaisen valtiosopimuksen nojalla. Ranska junaili Espanjassa vallankaappauksenomaisen mellakan, jossa kuningas Ferdinand VII pakotettiin luopumaan kruunustaan. Napoleon nosti veljensä Josephin Espanjan valtaistuimelle. Espanjalaiset eivät ollet tyytyväisiä joutumisestaan Ranskan keisarikunnan nukkevaltioksi. Britit onnistuivat vapauttamaan Portugalin, ja tämän jälkeen seurasi pitkä sissielementtejä sisältänyt sota ranskalaisten ajamiseksi Pyreneiden pohjoispuolelle.
Arthur Wellesley, Wellingtonin herttua (1769-1852) Espanjassa Francisco Goyan maalaamana
Beethoven oli kääntynyt Napoleonin ihailijasta tämän innokkaaksi vastustajaksi tämän julistauduttua ranskalaisten keisariksi. Säveltäjä löysi uuden ihailun kohteen Britanniasta, jonka parlamentaarinen vapaus vetosi häneen. Wellingtonin herttua olikin kätevä anti-Napoleon, syntynyt vieläpä samana vuonna kuin keisari. Wellingtonin voitto on omistettu Britannian sijaishallitsijalle, Walesin prinssi Yrjölle (kuningas Yrjö IV 1820-1830).

Wellingtonin voitto on erittäin sopiva pari 1812-alkusoitolle. Se on tehosteissa ja lainasävelmissä rypevä yletön historiallinen hulluttelu. Teos alkaa trumpettisignaaleilla, jotka esittelevät taistelun osapuolet. Brittejä edustaa Rule Britannia, ranskalaisia taas perinteinen marssilaulu Marlbrough s'en va-t-en guerre, joka saattaa olla tutumpi sanoilla For He's A Jolly Good Fellow. (Espanjalaisilla ja portugalilaisilla, joita taisteli brittien rinnalla n. 25 000, ei ole musiikillista läsnäoloa tässä sinfonisessa taistelussa.) 
Itse taistelu on melko raastava kokemus: tykit pauhaavat, musketit rätisevät ja orkesteri hyökkää useana aaltona. Lopulta ranskalaisten vastarinta murtuu, ja heidän marssilaulunsa palaa vaimenevana mollikulkueena. Teoksen jälkimmäinen puolisko on Beethovenin muista alkusoitoista hyvin tuttua, kohottavaa voitonmusiikkia. Se on menevää ja innostavaa, mutta säveltäjän mestariteoksiin tätä ei voi lukea. Huipennuksina kuullaan huvittavat versiot God Save the Kingistä

Wellingtonin voitosta ei ole turhan monta levytystä tarjolla. Ongelmana on ehkä se, että Beethovenia on totuttu pitämään toisella tavalla vakavana säveltäjänä kuin esim. Tšaikovskia, jonka tuotanto käsittää enemmän ohjelmamusiikkia, baletteja ja oopperoita. Herbert von Karajan on levyttänyt teoksesta täsmällisen ja ankaran version, mutta Dorátin tulkinnassa tuntuu paremmin taistelun hälyinen, epävarma ja kaoottinenkin tunnelma. Erikoisefektit on tässäkin tehty huolella, ja lopputulos on todella hauska ja viihdyttävä, vaikka kappale ei itsessään ole aivan yhtä nautittava kuin 1812-alkusoitto.

Deems Taylorin (kuka hän sitten onkaan) kommentaari 1812:n ja Wellingtonin äänitysteknisistä ratkaisuista on tyhjänpäiväinen ja mielenkiinnoton, ehdottomasti kaksi tylsintä ääniraitaa koko äänitekokoelmassani. Molemmat selostukset ovat järjettömän pitkäpiimäisiä ja monumentaalisen turhia, enkä usko että kukaan kuuntelee niitä kahdesti. Harmillista, että tällaiseen jähnäykseen käytetään yhteensä 25 minuuttia 66 minuutin pituisesta levystä. Jäljelle jää nelisenkymentä minuuttia mainiosti toteutettua hupimusiikkia, jossa musiikki trivialisoi historian ja jonka ottaminen vakavasti olisi suuri synti.