Viulukonsertto op. 61 sai ensiesityksensä jouluaatonaattona 1806 Theater an der Wienissä. Viulusolistina esiintyi Beethovenin ystävä ja aikansa kuuluisimpiin viulisteihin kuulunut Franz Clement (1780 - 1842), jonka uran edistämiseksi koko konsertti järjestettiin. Konsertti ei mitä ilmeisimmin sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Beethoven paranteli konserttoaan vielä aivan viime hetkiin saakka niin, että Clement sai lopullisen version eteensä vasta vähän ennen konsertin alkua. Viulisti joutui soittamaan osan konsertosta harjoittelematta, ja vakuuttaakseen yleisön taidoistaan päätti hän esittää konserton osien välillä ylimääräisiä ohjelmanumeroita, joissa mm. soitti omia sävellyksiään pidellen viulua ylösalaisin. Tämä ei ollut omiaan tuomaan esille konserton vahvuuksia, ja ilmeisesti Beethovenkin pahoitti asiasta mielensä, koskapa konserton virallisen julkaisun yhteydessä hän omisti sen toiselle ystävälleen, von Breuningille.
Epäonnisen ensiestiyksen jälkeen Beethovenin viulukonsertto painui unohduksiin, eikä Beethoven todennäköisesti kuullut (tai nähnyt) sitä sen koommin esitettävän. Teos koki ylösnousemuksen vuonna 1844, kun Felix Mendelssohn (1809 - 1847) otti teoksen konserttiohjelmaansa - uudelleensyntymän ensiesityksen solistina oli tuolloin vain 12-vuotias unkarilainen virtuoosi Joseph Joachim (1831 - 1907), joka sittemmin innoitti ja ensiesitti Brahmsin viulukonserton.
On historian omituisuuksia, että Beethovenin viulukonsertto pölyttyi unohduksissa kymmeniä vuosia. Nykyään se lienee teostyypin esitetyin, suosituin ja tunnetuin edustaja. Siinä on laaja, sinfonisia mittoja hätyyttävä ensiosa ja säveltäjän kauneimpiin ja herkimpiin teoksiin kuuluva hidas Larghetto, jota seuraa riemukas finaali. Teos edellyttää sujuvaa legatoa niin viulistilta kuin orkesteriltakin - legato tarkoittaa meille amatööreille sopivin määrittelytermein soittotapaa, jossa nuotit sidotaan saumattomasti ja sulavasti yhteen ilman taukoja, töksähtelyjä tai muita "häiriöitä" välissä. Se kuulostaa kauniin sulavalta ja on omiaan pitkähköihin ja liiteleviin melodioihin.
Nyt käsittelyyn tuleva levytys Beethovenin viulukonsertosta on sangen maineikas, sillä se voitti konserttosarjan Gramophone-palkinnon vuonna 1981. Viulistina on israelilais-amerikkalainen Itzhak Perlman (s. 1945) ja Lontoon Philharmoniaa johtaa italialainen Carlo Maria Giulini (1914 - 2005).
Beehoven: Viulukonsertto D-duuri op. 61.
Itzhak Perlman, viulu; Philharmonia Orchestra, Carlo Maria Giulini.
EMI, äänitetty Lontoossa 1980.
Kyseessä on aurinkoisin ja rakastavin kuulemani tulkinta tästä viulukonserttojen kuninkaasta. Perlman rakastaa osapuilleen jokaista nuottia, ja voin hyvin kuvitella hänen hymyilevän nautinnollisesti soittaessaan pehmeästi, nautiskelevasti ja vain hiukkasen viipyilevästi. Giulini tukee solistin aurinkoista tulkintaa, ja lopputuloksena on korostetun kaunis, sulava- sekä jalolinjainen ja lämmin tulkinta. Soinnissa painottuu kauneus sekä linjakkuus, ja äänitys on tehty hyvin huolellisesti sekä luontevasti. Esittäjien ilmeinen ilo on tarttuvaa, eikä tästä taltioinnista ole helppoa sanoa pahaa sanaa.
Siltikään tämä teknisesti moitteeton ja kaikinpuolin ihastuttava esitys ei ole ehdoton suosikkini Beethovenin viulukonserttojen sarjassa. Oikeaan saumaan osuessaan se on verraton, mutta itse en kykene kuuntelemaan sitä määrättömästi. Perlmanin tulkinta on täysin oikeutettu, ansiokas ja nautittava, mutta painottaessaan soitannon kauneutta se osittain tulee sivuuttaneeksi Beethoveniin oleellisesti kuuluvan syvyyden ja tunteellisen dramatiikan. Tämä koskee nimenomaisesti noin 25-minuuttista avausosaa, josta jää puuttumaan hieman jännitettä, jonka mielelläni siinä kuulisin. Perlmania enää paljon kauniimmin ja johdonmukaisemmin sitä tuskin voi soittaa, mutta musiikissa olisi silti ainesta hieman enempäänkin. Giulinin johtama orkesteri ei sekään korosta draamaa, vaan pikemminkin silottelee teoksen potentiaalista kulmikkuutta. Kauneuden varassa kannateltu ensiosa tuntuu ehkä siksi tässä hieman turhan pitkältä, ja Larghettokin on useamman kuuntelukerran jälkeen rahtusen epätyydyttävä. Se on tässä tosin erittäin herkkä, mutta hieman serenadimaisella tavalla. Siitä puuttuu hento ja haavoittuvainen pohjavire, joka saisi sen kantamaan vielä pidemmälle. Nykyisellään lopputulos on enkelimäisen kaunis ja hellä, mutta vain ohikiitävinä hetkinä saavutetaan beethoveniaaninen jalo dramatiikka.
Huomioni ovat varmaankin hemmoteltua kitinää, mutta nämä "puutteet" ovat sellaisia esityksellisiä seikkoja, jotka ovat tässä levytyksessä niin kovin, kovin lähellä onnistua täydellisesti. Ehkä siksi huomio kiinnittyy niihin useamman kuuntelukerran jälkeen. Perlmanilla on hallussaan sekä moitteeton tekniikka että tulkinnallinen kapasiteetti, ja hän voisi saavuttaa tässä teoksessa vielä hieman kirkkaamman kruunun. Mutta maan pinnalle palatakseni ei tämä levytys toden teolla anna juuri moitteen sijaa, jos sitä suostuu kuuntelemaan omilla ehdoillaan, varmaankin kauneimpana saatavilla olevana tulkintana Beethovenin viulukonsertosta. Ja tämä levytys on erinomainen suostuttelija.
Mutta että kesto vain 44 minuuttia. Pöh! Puolet levystä on siis tyhjää. Eikö mukaan olisi mahtunut esim. Beethovenin viehättäviä romansseja viululle ja orkesterille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti