Dvořák sävelsi viimeisen sinfoniansa vuonna 1893, mutta palasi sinfoniseen lajityyppiin muutamien vuosien kuluttua. Hänen viimeisten töidensä joukossa on sarja mittavia sinfonisia runoja, jotka ottavat lähtökohdakseen Lisztin ohjelmamusiikin, mutta pitäytyvät dvořákiaanisessa puolikansallisessa sinfonisessa tyylissä. Nämä myöhäiset sinfoniset runot ovat värikkäitä ja hyvin mielenkiintoisia, koska ne edustavat säveltäjän sinfonisen kehityksen päätepistettä. Ikävä kyllä niitä kuulee hyvin harvoin esitettävän Tšekin ja Slovakian ulkopuolella.
On kuitenkin perin hauska idea yhdistää samalle CD:lle kaksi säveltäjän vähemmän tunnettua teosta.
Jenő Jandó, piano; Puolan radion kansallinen sinfoniaorkesteri, Antoni Wit.
Naxos, äänitetty Katowicessa 1993.
Dvořák sävelsi pianokonserttonsa vuonna 1876. Se on omistettu pianisti Karel Slavkoskylle, joka oli solistina teoksen ensiesityksessä Prahassa 1878. Piano ei koskaan ollut Dvořákin ominta alaa, ja se kuuluu konsertossa. Piano-osuudet eivät aina ole erityisen palkitsevia eikä pianistiselle hienoudelle aina omisteta paljoakaan aikaa. Dvořák oli tästä tietoinen, ja salli pianisti-säveltäjä Vilém Kurzin tehdä pianismin puolesta parannellun version teoksesta. Konsertto ei ollut säveltäjälleen rakas eivätkä pianistit olleet kovin halukkaita tarttumaan siihen, ja niinpä se on jäänyt pianokonserttorepertoaarin laitamille.
Dvořákin pianokonsertto ei kuitenkaan ole huono teos: se on muotonsa puolesta moitteeton klassisen mallin konsertto, siinä on kauniita melodioita ja hyvää orkestraatiota. Se vain ei edusta säveltäjää kaikkein innoittuneimmillaan ja itsevarmimmillaan. Dvořák oli ilmeisesti epävarma taidoistaan kirjoittaa pianolle ja orkesterille, ja tuntuu tehneen teoksen pikemminkin ystävänsä Slavkoskyn kuin oman innoituksensa takia.
Kokonaisuutena konsertto on perusmiellyttävä, mutta ei kovin mieleenpainuva, koskettava tai riemastuttava. Musiikillinen aines on epätasaista: 20-minuuttinen avausosa Allegro agitato on muotonsa puolesta erinomainen, mutta kuulostaa suoraan sanoen hyvin ohimenevältä liukuhihnaromantiikalta. Lyyrinen kakkososa, Andante sostenuto, on huomattavasti onnistuneempi ja tunnelmaltaan yhtenäinen, laulava suvanto, jossa on teoksen palkitsevimmat ja herkimmät piano-osuudet sekä hieno teema käyrätorville.
Konserton päätösosa, rondomuotoinen Allegro con fuoco ei juuri tee vaikutusta omintakeisuudellaan; se on kuin romanttisen konserton päätösosan arkkityyppi, mutta siinä on vetävää potkua, josta solisti ja orkesteri ottavat parhaat mahdolliset tehot irti.
Vähemmän innoittuneissa käsissä tälle konsertolle voisi käydä kehnosti, mutta Jenő Jandó ja Antoni Wit onnistuvat molemmat syttymään teokselle, ja into tarttuu kuulijaankin. Konsertto ei onnistu kuitenkaan erittäin tyydyttävän esityksen jälkeenkään jättämään mieleen juuri jälkiä itsestään. Se on teos, josta en juuri useampaa levytystä kaipaa, kun Jandón tulkinta on näinkin laadukas.
Minulle levyn mielenkiintoisempi osa on ehdottomasti 21-minuuttinen sävelruno.
Vetehinen op. 107 (Vodník; yleensä käännetään englanniksi muotoon The Water Goblin ja saksaksi Der Wassermann; vakiintunutta ja täysin sopivaa suomenkielistä käännöstä ei ole, joten valitsin omavaltaisesti Vetehisen; myös Vesihiisi ja Näkki saattaisivat käydä) on vuonna 1896 valmistunut sinfoninen runo. Säveltäjä sai innoituksen tähän ohjelmamusiikilliseen teokseen Karel Jaromír Erbenin balladikokoelmasta Kytice z pověstí národních (1853, 1861). Kaikkiaan neljä Dvořákin kuudesta sävelrunosta on saanut aiheensa Erbenin kansantarinoita runomuodossa työstävästä kirjasta.
Kuten edellä jo mainitsin, Vodníkin kääntäminen suomeksi on hieman ongelmallista. Suomalaisessa kansanperinteessä on useampikin yliluonnollinen vedenhaltia, mutta mikään niistä ei vastaa böömiläisessä ja määriläisessä traditiossa esiintyvää vodníkia täysin. Vodník (mon. vodníchi) on makeissa vesistöissä asuva olento, joka hallitsee ko. vesistön resursseja - talonpojilla oli esim. tapana pudottaa veteen hieman piipputupakkaa vodníkille, jotta tämä antaisi kalansaalista. Vesistön kalat, äyriäiset ja simpukat ovat vodníkin palvelijoita. Vodník muistuttaa ulkoisesti ihmistä ja voi liikkua rajoitettuja aikoja myös maalla (veden alla piipunpoltto ei tapaa onnistua). Sen iho tosin on vihreä, ja sen tukassa ja mahdollisessa parrassa (tiettävästi kaikki ovat miehiä, jolloin lisääntyminen on hienoinen arvoitus) kasvaa levää. Vodník on kuivalla maalla kulkiessaankin aina kostea, ja vähintäänkin sen takinliepeet tippuvat vettä. Sikäli kuin otuksella takkia on, sillä vodníkit ovat tunnettuja resuisesta pukeutumisestaan. Muita vodníkin ulkoisia tuntomerkkejä ovat räpylät sormien ja varpaiden välissä ja kidukset korvien takana.
Vodníkit voivat olla hyviä tai pahoja, mutta aina ne ovat arvaamattomia ja epäluotettavia. Jos ihmiset uivat häiritsemään niiden rauhaa, saattavat ne hukuttaa onnettoman. Hukkuvien sielut joutuvat vodníkin haltuun, ja se säilöö ne posliiniastiastoonsa. Jos vodníkin posliiniruukuista, -kannuista ja muista astioista nostaa kantta, vapautuu sinne säilötty sielu ja nousee ilmakuplana pintaan. Tässä riittävät taustatiedot. Jos tällaisista aineksista ei saa aikaiseksi jotain todella hullua ja karmaisevaa, niin ihme.
Totisesti Dvořák tekeekin parhaansa. Lopputulos on hyvin dramaattinen, tunnelmaltaan aidosti karmiva, temaattisesti mielenkiintoinen ja kaikin puolin nautittava musiikkikappale, jossa kertomuksen tapahtumat heräävät henkiin. Säveltäjän kyky yhdistää tunnelman luominen ja loogisesti etenevä rakenne on ihailtava.
Erbenin balladissa on neljä osaa, ja Dvořákin sävellys seuraa tarinaa erittäin läheisesti. Ellei sen 21-minuuttinen kesto olisi ongelmallinen ja ellei tarina olisi erittäin groteski, voisi teosta käyttää erinomaisesti lasten musiikkikasvatuksessa, sillä musiikillinen kerronta on hyvin kuvailevaa ja esittävät osiot hyvin selkeästi eriteltävissä, kiitos säveltäjän oman selonteon.
Sävellys alkaa vodníkin hieman pahaenteisellä teemalla, jonka huilut esittelevät. On kuutamon valaisema yö. Vodník istuu poppelipuussa järven rannalla ompelemassa (mitä ilmeisimmin ompelu olisi veden alla sangen konstikasta puuhaa) itselleen juhlavaatteita häihin. Ommellessaan vodník laulaa aikeistaan. Se aikoo avioon, ja ilmeisesti morsiankin on jo katsottuna. Morsian vain ei taida olla asiasta tietoinen...
Seuraavaksi nuori tyttö, jota edustaa klarinetti, kertoo viulujen esittämälle äidilleen aikeistaan lähteä järven rantaan pyykille. Äiti varoittaa tytärtään menemästä lähellekään järveä - hän on näet nähnyt ikävän enneunen. Painajaisnäyssä tyttö katoaa vesipyörteeseen, ja syvyyksistä kaameat vihreät kasvot nauravat. Kovaa kamaa.
Tyttö ei paljon piittaa skitsoilevan äitinsä horinoista, vaan lähtee kuitenkin matkaan kohti järveä. Hän tuskin ehtii rantaan, kun vodník saa maan uppoamaan veteen tytön jalkojen alla. Neito kaatuu veteen, ja vodník kiskoo tämän valtakuntaansa.
Tämän energisen osion jälkeen kuulemme groteskia musiikkia järven pohjalta. Vodník kykenee jotenkin pitämään tytön hengissä vankinaan veden alla. Järven pohjalla sijaitsevassa vodníkin linnassa järjestetään kammottava hääseremonia, jossa ravut ja kalat vihkivät vodníkin ja tytön epäpyhään liittoon, ja vodník raiskaa tytön.
Tyttö synnyttää lapsen ja laulaa tälle melankolista kehtolaulua kaipuustaan maan päälle - äänessä ovat huilu ja oboe. Vedenkartanon isäntä, kalaverkkoja puhdetyönä setvivä vodník ei kuitenkaan suvaitse vaimoltaan tällaista verbaalista niskurointia. Totalitaarisen järvityrannin ja vaimon välille kehkeytyy riita, joka ratkaistaan kansantarinoille ominaisella, täysin järjettömiä ehtoja sisältävällä sopimuksella: tyttö saa palata hetkeksi maan pinnalle tapaamaan äitiään, mutta ei saa syleillä ketään. Varsin mustasukkaista lajia tämä vodník. Lisäksi vauva jää veden alle panttivangiksi - vähän kuin kommunistimaasta ulkomaille matkustaisi siis. Ja tietysti tytön on palattava järveen ennen kuin kirkonkellot kutsuvat iltahartauteen. Sehän on sanomattakin selvä, sillä muijan on ehdittävä valmistaa vodníkille illallinen. Aika karsea sovinistisika koko vodník.
Tyttö nousee vedestä ja rientää äitinsä luokse. Jälleennäkeminen ei ole varsinaisesti riemukas, mutta rakkautta siitä ei puutu. Sellot ja pasuunat kuvaavat jälleennäkemistä. Äiti ei halua enää päästää tytärtään vodníkin valtakuntaan, ja molemmat pysyttelevät äidin mökissä. Järvessä vodník alkaa käydä nälkäiseksi ja levottomaksi. Kellot kutsuvat iltavesperille, ja kiukkuinen vodník nousee järvestä ja astelee mökin ovelle vaatien vaimoaan takaisin laittamaan ruokaa. Tytön äiti salpaa oven ja käskee vodníkin syödä mitä löytää - hänen valtakuntaansahan järvi on. Vodník muistuttaa, että myös vauva tarvitsee ruokaa, mihin äiti vastaa, että lapsi voidaan kyllä ruokkia maan päällä isoäitinsä mökissä.
Nyt vodník ymmärtää hävinneensä ja rientää raivosta rääkyen järveen, jolla nousee suuri paikallinen myrsky. Pauhun keskeltä kuuluu kammottavaa kirkunaa, ja lopulta mökin ovelta kuuluu pamahdus. Kun äiti avaa oven, lojuu portailla lapsen ruumis ja sen irtileikattu pää. Vodník on kadonnut järveen murjottamaan. Ei ole sillä oikein eväitä terveen parisuhteen muodostamiseen tai ylläpitoon. Menisi jonnekin hoitoon, saatana.
Tämän kaamean ja vinksahtaneen tarinan Dvořák kertoo musiikin kielellä erittäin tunnelmallisesti ja tehokkaasti. Vodník, vedenalainen maailma, myrsky ja vauvanpaloittelu on maalattu sävelillä selkäpiitä karmivalla salaperäisyydellä ja väkivaltaisuudella. Tytön ja äidin suhde taas on kuvattu hyvin herkästi ja surumielisesti. Tuloksena on säveltäjän onnistuneimpiin ja johdonmukaisimpiin kuuluva sinfoninen runo, jossa dramatiikka, tunnelma ja hyvin mielenkiintoinen musiikillinen aines ovat ihanteellisessa tasapainossa. Antoni Witin johtama puolalaisorkesteri hehkuttaa musiikin kauhuaineksia, ja lopputulos on erittäin vaikuttava eikä haihdu mielestä aivan tuossa tuokiossa. Eikä tee varsinaisesti uimaankaan mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti