lauantai 27. lokakuuta 2012

Kauheaa musiikkia

Tätä kirjoitettaessa on jälleen se aika vuodesta, jolloin on tapana valittaa siitä, miten angloamerikkalainen halloween-touhu on levittäytymässä Suomeen vuosi vuodelta vahvemmin. Minä en valita. Toivotan mokoman tervetulleeksi. Suomessa on ihan riittävän vähän ideologiattomia juhliminen juhlan vuoksi -juhlia. Joulu on pyhitetty Jeesukselle, vaikka jo juhlan meikäläisestä nimestä näkee, ettei sillä pitäisi olla mitään tekemistä messiaskandidaateista suosituimman kanssa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi, on pääsiäinenkin juhla, jossa muistella saman henkilön vuoksemme Rooman oikeuslaitoksen kanssa tiettävästi tekemää uhrausta. Itsenäisyyspäivä on vakava ja hautateemainen tapaus. Ainoat hieman rennommat tapaukset tässä maassa ovat vappu ja juhannus - mutta vappukin on oikeastaan mitä aatteellisin juhla, jolla on raskas (opiskelija- ym.)poliittinen ohjelma. Ja juhannuksena maa taas vaikuttaa tyystin autiolta, sillä se on epäsosiaalista mökille eristäytymistä varten - takana voi nähdä panteististakin aatosta kontaktin ottamisesta luontoon. Toki juhannuksella on myös kristillinen merkitys Johannes Kastajan kautta, mutta Suomessa henkilö, joka viettää juhannusta kristillisenä juhlana, on olemattoman harvinainen ja todennäköisesti kulttuurisesti umpisekaisin.

Joka tapauksessa 1990-luvun lopulta hiljalleen opiskelija- ja nuorisoympyröistä yleistynyt halloween on minusta varsin mieluisa Amerikan-tuliainen. Se on tyystin epäideologinen ja karnevalistinen ilottelu, joka painottaa mukavaa sosiaalista yhdessäoloa muuallakin kuin eristyneessä perhepiirissä. Ajatus juhlasta, jota vietetään vain siihen osallistuvien ihmisten ilon vuoksi - ei minkään korkeamman ideaalin takia - on kerrassaan virkistävä. Halloweenin lievän makaaberi teema toimii lisäksi yleisinhimillisenä muistutuksena meitä kaikkia yhdistävästä kuolevaisuudesta, ja kuolevaisuus on jo entisaikain roomalaisten filosofien mielestä tyystin riittävä peruste juhlia hetken siten kuin huomista ei olisi. Alan huolestua juhlakulttuurin Amerikan-tuomisista siinä vaiheessa kun Suomessa aletaan viettää kiitospäivää intiaanien ja puritaanien sovun muistoksi.

Koska halloween on kauhuteemainen sikäli kuin ihmisillä on tapana pitää jännityksestä ja kontrolloidusta pelosta, olen ajautunut laatimaan pientä listausta pelottavasta musiikista. Ohessa siis lyhyt luettelo omasta mielestäni tunnelmallisesta ja tehokkaan makaaberista kauhumusiikista halloweenin kunniaksi. 
Maestoso, ma non troppo.
Olen jättänyt listasta pois musiikin, joka on erikseen sävelletty (kauhu)elokuvia varten. Mukaan on päässyt vain länsimaisen taidemusiikin tradition piiriin kuuluva musiikki johtuen siitä, etten juuri muita tunne. Monet teoksista ovat alkuperäiseltä tarkoitukseltaan kuvailevia tai kertomuksellisia, ja monessa niistä on takana jokseenkin karmiva tai ainakin groteski aihe. Olen pyrkinyt löytämään useimmista mainitsemistani teoksista myös jonkinmoisen näytteen linkiksi.

Hector Berlioz (1803 - 1869): Sapattiyön uni (Songe d'une nuit de sabbat) Fantastisesta sinfoniasta. Berlioz'n Symphonie fantastique (1830) on pähkähullu ja mestarillinen arkkiromanttinen ohjelmasinfonia, jonka makaaberit elementit tuovat minulla aina mieleen Edgar Allan Poen novellit. Viisiosainen sinfonia on kuvaus nuoren taiteilijan onnettomasta rakkaudesta, epätoivosta ja oopiumihuuruisista kauhunäyistä. Huumehöyryissä kaunosieluinen taitelijamme hallusinoi oman teloituksensa, jota seuraa hänen hautajaistensa muuttuminen kammottavaksi noitasapatiksi. 
Saatana (kesk.) jakaa ihailijoilleen nimikirjoituksia noitasapatin alkajaisiksi. Francisco Goyan maalaus.
Tämä sinfonian päätösosa on täynnä vinksahtaneen kuuloisia ääniä ja lievästi vääristyneitä melodioita, kun noidat, demonit ja kaikenmoiset hirviöt saapuvat viettämään saatanallisia pitoja ja kiskovat taitelijan sielun helvettiin. Mukana on myös groteskia parodiaa keskiaikaisesta tuomiopäivää kuvaavasta Dies irae -hymnistä. 

On paha sanoa, onko kappale enää nykykuulijan korviin erityisen kammottava. Sen alku on hyvin tehokas, mutta noitasapatin saatanalliset kauhut voisi hyvin kuvitella hirviöteemaiseen piirroselokuvaan. Infernaalista menoa kuitenkin on, eikä musiikin omituinen irvokkuus ole parissa vuosisadassa kadonnut mihinkään.

Franz Liszt (1811 - 1886): Héroïde funèbre. Lisztin mittavimpiin sifnonisiin runoihin kuuluva teos kunnioittaa vallankumouksellisten sankarien muistoa, mutta sen tehokeinot tuovat väistämättä mieleen technicolor-aikaa edeltävät kauhufilmit. Itsepintaisesti toistuvat jymäykset ja varjoisat sointivärit tuovat mieleen öisen hautausmaan. Ei välttämättä erityisen pelottava, mutta kiistatta erittäin tunnelmallinen. Ikävä kyllä teos on myös materiaaliin nähden hieman liian pitkä.

Liszt sävelsi toisenkin kohtalaisen aavemaisen sinfonisen runon nimellä Hunnien taistelu (Hunnenschlacht). Wilhelm von Kaulbachin (sittemmin tuhoutuneeseen) freskoon perustuva sävelruno kuvaa Attilan johtamien hunnien taistelua roomalais-goottilaisia joukkoja vastaan Katalunisten kenttien taistelussa Galliassa 20.6.451. Taistelu tiettävästi raivosi niin leppymättömänä, että taistelukentän yllä kuolleiden soturien henget jatkoivat yhteenottoa. Aihe siis ainakin on herkullisen makaaberi, ja siihen sopivan tunnelman luomisessa Liszt tuntuu onnistuvan maalaria paremmin, sillä itse fresko oli ilmeisesti vaikuttava lähinnä kokonsa ja kompositionsa vuoksi - mitään erityisen karmivaa ja makaaberia ei siinä ole:
Kaulbachin Hunnien taistelu. Freskoon perustuva maalaus.
Lisztin taistelukuvaus on varsin tehokas. Jouset kuulostavat asianmukaisen synkiltä, ja Liszt osasi kuvata hyvin varjoa sekä hämyisyyttä ja hurmeisuutta, vaikka hänen melodiankehittelynsä ei ehkä olekaan aivan huippuluokkaa. Sävellyksen loppuosa saa ylimaallisuuteen tähtäävää arvokkuutta uruista ja kaukaisuudesta töristävästä vaskisektiosta. Lisää kontrastia tuo ikivanha kristillinen Crux fidelis -melodia, jota pasuunat vetävät taistelun melskeen päällä ja joka palaa rauhallisemmissa osissa. Tämän lienee määrä edustaa myöhäisen Länsi-Rooman keisarikunnan kristillisyyttä ja edesmenneitä sotureita. 

Hunnien taistelu on Lisztin sinfonisten runojen parempia tapauksia, ja siinä on runsaasti tehoa sekä dramatiikkaa. Varsinaisesti se ei selkäpiitä karmi, mutta taisteluosuus on varsin hieno. Juhlallinen finaali ja siihen johtava kehittely taas on melko tyypillistä 1800-luvun puolivälin tyylistä triumfimusiikkia. 

Lisztin Mefisto-valssi nro 1 on vetävä kuvaus Mefistofeles-demonin pelimannintouhuista pahaa-aavistamattoman majatalonväen keskuudessa. Mukavaa tässä kappaleessa halloweeniin liittyen on, että se tavoittaa hyvin juhlan karnevalistisen tunnelman. 

Astetta edellistä pahaenteisempi Lisztin tunnelman ja virtuositeetin välillä tasapainoilevista makaabereista ilotulituksista on Totentanz eli Vainajain tanssi, joka rakentuu heti avauksessa raikuvan keskiaikaisen ja kohtalokkaan Dies irae -melodian varaan. Kappaleessa olisi varaa valita myös soolopianoirrottelusta ja puhtaasta orkesteriversiosta, mutta minusta linkin takaa paljastuva versio pianolle ja orkesterille on kaikkein kohtalonomaisin, uhkaavin ja tehokkain. Erinomaisen korkealuokkaista kauhuviihdettä.

Modest Petrovitš Musorgski (1839 - 1881): Yö autiolla vuorella (Ночь на Лысой горе). Jo toinen kuvaus noitasapatista! Noidat saapuvat vuorelle viettämään infernaalisia pitojaan, ja itse Saatanakin ilmestyy jälleen paikalle vuohen asussa. 

Tästä groteskista ilottelusta on useampi versio. Musorgski sävelsi alkuperäisen vuonna 1867, muttei saanut sitä koskaan esitetyksi. Alkoholisoituneen säveltäjän kuoltua vuonna 1881 hänen kollegansa ja tukijansa Nikolai Rimski-Korsakov teki teoksesta uuden version vuonna 1886. Rimski-Korsakovin versio perustuu kokonaan Musorgskin teemoihin, mutta se poikkeaa huomattavasti alkuperäisestä ohjelmaltaan ja tunnelmaltaan. Rimski-Korsakov painottaa sävellyksen sujuvaa etenemistä ja korostaa musiikin makaabereja sekä rytmillisiä piirteitä, ja lopettaa teoksen auringonnousuun, joka pyyhkii pois yön kauhut. Nykyisin tästä suositusta teoksesta esitetään lähes pelkästään Rimski-Korsakovin versiota, joka on kieltämättä tehokkaampi ja "ammattimaisempi". Mutta jos onnistuu, kannattaa etsiä käsiinsä myös Musorgskin alkuperäissävellys, joka on hiomattomuudessaan ja tietyssä armottomuudessaan kiehtova. Siinä on vähemmän humoristisia elementtejä, ja kaiken kaikkiaan sävellykset kuulostavat hyvin erilaisilta. Linkitetty versio on Rimski-Korsakovin.

On toki vielä kolmaskin sangen tunnettu versio, joka kuullaan Disneyn Fantasia-animaatioelokuvassa vuodelta 1940. Yö autiolla vuorella on minusta filmin paras yksittäinen osio. Ja kuinka usein pääsee näkemään Saatanan Disney-piirretyssä?
No, hän esiintyy taiteilijanimellä Tšernobog, mutta ei se meitä hämää.
Fantasiassa kuullun version takana on kapellimestari Leopold Stokowski, joka erikoistui tekemään uusia orkesteritranskriptioita ja soitinnuksia klassikoista. Stokowski otti omaan versioonsa soveltavasti muodon ja kehittelyn Rimski-Korsakovilta ja orkestraation Musorgskilta. Tuloksena on lopulta hieman villimpi variantti Rimski-Korsakovin versiosta. Sekin on sangen tehokas ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen ilman animaatiotakin.

Musorgskin tunnetuin teos lienee kuitenkin sarja Näyttelykuvia. Tämä kunnianosoitus Viktor Hartmannin kuvataiteelle valmistui pianosarjaksi vuonna 1874. Se on kuin sarja pienimuotoisia sävelrunoja, joka on tunnetuin Maurice Ravelin orkestraationa, johon linkit myös viittaavat. (Mainittakoon, että Suomessa toimineen sloveenikapellimestari Leo Funtekin orkestraatio on myös kuulemisen arvoinen eikä ainakaan häviä Ravelille; myös Stokowski on tehnyt oman varsin hyvän versionsa.)

Sarjassa on muutamia hyvin aavemaisia ja tunnelmallisia kappaleita. Näistä ensimmäinen on arvoituksellinen ja pahaenteinen Menninkäinen (Gnomus), jota seuraa erittäin aavemainen ja oikeassa tilanteessa selkäpiitä toden teolla karmiva Vanha linna. Jälkimmäinen on loistava sekoitus haikeutta ja tenhoavaa kauhua, joka tuntuu vetävän kuulijaa puoliksi sortuneisiin holveihin.

Katakombit ja sitä välittömästi seuraava Cum mortuis in lingua mortua (Kuolleiden seurassa kuolleilla kielillä) on kuin suoraan vanhasta kauhuelokuvasta. Baba Jaga eli Kananjalkainen mökki taas on kuvaus slaavilaisen kansanperinteen lapsia syövästä noita-akasta (tai pikemminkin Hartmannin kuvaamasta koristeellisesta seinäkellosta, mutta se toimii paremmin näin päin). 
Baba Jaga eli miksi jokamiehenoikeudet on joskus parempi jättää käyttämättä.

Krzysztof Penderecki (s. 1933): Trenodia Hirošiman uhreille. 1900-luvun klassinen musiikki on aloittelijoille ja kokeneemmillekin hieman haastavaa. Tähän sodan uhreja muistavaan vakavamieliseen teokseen tutustuin sangen vulgaaristi ensi kerran Kubrickin Hohto-filmatisoinnin kautta. Tämä lienee kammottavin koskaan kuulemani teos, kuin nuoteiksi puettu painajainen. Minulla on yhä vaikeuksia kuunnella tätä ahdistavaa kappaletta kerralla loppuun. Varmasti koko valikoiman kauhein kappale, mutta minkäänlaista viihdearvoa tällä ei ole.

Sergei Sergejevitš Prokofjev (1891 - 1953): Montaguet ja Capuletit ja Ritarien tanssi baletista Romeo ja Julia. Romeo ja Julia -aihesta balettimusiikkia ei ensimmäisenä ehkä pitäisi pelottavana, mutta Prokofjevin musiikissa on aina jotakin levotonta ja vinksahtamaisillaan olevaa, ja tässä kappaleessa erityisesti. Hyytävää, pahaenteistä ja oudon ristiriitaista, lähes irvokasta tanssia. 

Camille Saint-Saëns (1835 - 1921): Danse macabre viululle ja orkesterille. Saint-Saënsin hupikappale kuolemasta amatööripelimannina, joka pyhäinpäivän aattoyönä käy hautausmaalla nostattamassa vainajien luurangot villiin tanssiin. Tämä teos tavoittaa ehkä aiheensa ja toteutuksensa puolesta halloweenin myönteisimmän ja hyvähenkisen tunnelman.
Mutta me halusimme elävää musiikkia! Hehe.

Jean Sibelius (1865 - 1957): Lemminkäinen Tuonelassa sarjasta Lemminkäinen. Lemminkäissarjan tunnetuin osa on tietysti lumoava Tuonelan joutsen, mutta osassa Lemminkäinen Tuonelassa Sibelius tulee tehneeksi ehkä karmivimman sävellyksensä. Jousien aavemainen, vaimea vyöryntä on sittemmin muodostunut kauhuelokuvakliseeksi, ja muutenkin säveltäjä maalaa sangen hyytävän näkymän kuolleiden valtakunnan synkästä lohduttomuudesta. Tässä osassa ei kuitenkaan ole Tuonelan joutsenen maskuliinista herkkyyttä tai samaa arvokuutta, vaan kyse on nimenomaisesti kauhunäyistä luurankojen, mustien jokien ja sen sellaisen edessä.

On hyvä muistaa tässä yhteydessä myös Sibeliuksen viimeinen suuri orkesteriteos Tapiola (1926), sinfoninen runo muinaisen metsänjumalan eksyttävästä ja varjoisasta valtakunnasta. Se on hyvin tunnelmallinen, ja siinä yhdistyy loistavasti panteistinen ja lievästi ihaileva luonnonkuvaus läpitunkemattoman korven vieraannuttavaan, täynnä piilevää elämää olevaan pelottavaan näennäiseen autiuteen.

Pjotr Iljitš Tšaikovski (1840 - 1896): Järvi kuutamonvalossa baletista Joutsenlampi. Kauhu ei ehkä ole ensimmäisenä mielessä, kun pohtii Tšaikovskin taikabalettia, mutta tämä scène on pysäyttävän ja lumoavan pelottava. Se on hiipivää ja viettelevää kauhua, jossa suunnaton houkutus yhdistyy vaaran aavistukseen. Yhdistelmä on erikoinen, muttei lainkaan asiaton, kun ottaa huomioon inhimillisten viettien omituisuudet ja sen, että halloweenkin on todiste halustamme ja kiinnostuksestamme turvalliseksi tehtyyn pelkoon meitä kaikkia yhdistävän tuntemattoman edessä, oli sitten kyse tuonpuoleisesta tai oman alitajuntamme varjoisammista nurkista. Melodiat ovat upeita ja unohtumattomia, ja tunnelman luonti on mestarillista. (Pahaenteisen tenhoava teema palaa mm. baletin finaalissa.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti