maanantai 15. lokakuuta 2012

Mozart: Requiem

Mozartin (1756 - 1791) viimeiseksi, harmillisesti keskeneräiseksi, teokseksi jäi Requiem eli sielunmessu. Tämän teoksen ja Mozartin viimeisten päivien ympärille on sittemmin kehitetty enimmäkseen täysin perusteeton kokoelma myyttejä. Requiem tosin ei tarvitsisi sellaisia mainettaan kohottamaan; on sanottu, että vaikka Mozart ei olisi koskaan mitään muuta säveltänyt, olisi hän yksin sielunmessullaan ansainnut merkittävän paikan musiikin historiassa. Väite on ehkä hieman yliampuva, mutta en voi kiistää, etteikö Requiem kuuluisi kesken jääneenäkin ja muiden täydentämänä Mozartin suurimpiin ja tärkeimpiin mestariteoksiin.

Sielunmessu eli edesmenneiden messu (missa defunctorum) on erityinen katolinen jumalanpalvelus, jossa rukoillaan kuolleiden (useiden, yhden, nimettyjen tai nimeämättömien) henkilöiden sielujen puolesta. Sielunmessusta yleisesti käytetty nimi requiem tulee ko. messun latinalaisen liturgian ensimmäisestä sanasta, joka on lepo-substantiivin akkusatiivi, lauseen Requiem aeternam dona eis, Domine (Anna heille ikuinen lepo, Herra) objekti. 

Tämän jumalanpalvelusliturgian säveltäminen on ollut erittäin suosittua, ja monet tunnetut säveltäjät ovat laatineet siihen oman musiikkinsa. Jotkut niistä ovat yleisesti ja yksityisesti kuolemaa käsitteleviä taideteoksia, kuten Mozartin, Cherubinin ja Dvořákin sielunmessut. Toiset taas antavat teokselle tarkemman yhteiskunnallis-poliittisen kontekstin, kuten Berlioz, jonka massiivinen Grande messe des morts kunnioittaa heinäkuun vallankumouksessa 1830 kaatuneiden muistoa - tai Benjamin Brittenin pasifistinen War Requiem, joka lisää latinalaiseen liturgiaan ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneen runoilija Wilfred Owenin tekstejä. Giuseppe Verdin Requiem kuulostaa kautta linjan hyvin oopperamaiselta, ja Gabriel Fauré taas tekee sielunmessusta hyvin lohdullisen ja aineettoman tuntuisen jättäen tieten tahtoen pois tuomitsevat sekä ahdistavat osat liturgiasta. Brahms sävelsi valtavan sielunmessun, jossa ei ole sanaakaan latinaa, vaan jonka teksti on kokonaisuudessaan Lutherin raamatunkäännöksestä. Ein deutsches Requiem, nach Worten der heiligen Schrift on kuitenkin tekstivalinnoissaan tietoisen epäuskonnollinen: uskonnollisesti sangen neutraalin Brahmsin valikoimissa teksteissä korostuvat lohdun ja toivon merkitys, ei uskon julistaminen. Vielä pidemmälle traditiosta erkanee Frederick Deliusin avoimen ateistinen Requiem, jonka teksti perustuu pääosin Nietzschen ja Schopenhauerin ajatuksiin. 

Palataan nyt kuitenkin Mozartin Requiemiin, joka lienee sävellystyypin tunnetuin edustaja. Populaari käsitys, joka on peräisin wieniläisten idioottien juoruista ja sittemmin paisuteltu Aleksandr Puškinin draamassa Mozart ja Salieri (1831) ja siitä sovitettu Rimski-Korsakovin oopperaksi ja lopulta Peter Shafferin näytelmäksi ja Formanin menestyselokuvaksi Amadeus, on, että kateellinen säveltäjäkollega Antonio Salieri (1750 - 1825) tavalla tai toisella tappoi Mozartin ja oli Requiemin tilaaja. Amadeus on loistava elokuva, mutta todellisuuden kanssa sillä ei ole hirmuisesti tekemistä. Ei ole pienintäkään todistetta Salierin vihasta Mozartia kohtaan, murhayrityksistä puhumattakaan. Lisäksi Salieri oli taitava säveltäjä eikä mikään mielikuvitukseton keskinkertaisuus. Täysin perättömät juorut ahdistivat Salieria koko hänen loppuelämänsä aiheuttaen säveltäjälle hermoromahduksen.

Sen sijaan varmuudella tiedetään, että Requiemin salaperäinen tilaaja ei ollut Salieri, vaan kreivi von Walsegg (1763 - 1827), amatöörimuusikko, jolla oli erikoinen harrastus esittää linnassaan ammattisäveltäjiltä salaa tilaamiaan teoksia omina sävellyksinään. Requiem oli tarkoitus esittää kreivin vaimon kuoleman vuosipäivänä. Kun Mozart kuoli saamatta teosta valmiiksi, pestasi hänen leskensä Constanze miehensä ystävät ja oppilaat, etunenässä Franz Xaver Süssmayrin (1766 - 1803) saattamaan työn loppuun, jotta kreivi maksaisi sovitun summan. Osat Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei ovat tiettävästi kokonaisuudessaan Süssmayrin käsialaa, muut joko Mozartin loppuun saattamia, luonnostelemia ja/tai ohjeistamia. Ehkä teosta pitäisi siis kutsua Mozartin-Süssmayrin Requiemiksi. Franz Xaverin nimessä ei vain ole aivan samaa iskevyyttä.


Süssmayr Mozartin kuolinvuoteella... kuolinnojatuolilla? Constanze taustalla paranemista rukoilemassa.
Mozartin kuolemassa mystistä on lähinnä se, että aikalaisdiagnostiikka oli niin alkeellisella tasolla, että kuolinsyytä on mahdotonta enää täydellä varmuudella osoittaa. Kaikki asiantuntijoiden säilyneen aineiston perusteella myöhemmin tekemät spekulatiiviset diagnoosit ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Mozart kuoli luonnollisesti ja että häntä ei varsinkaan myrkytetty - korkeintaan aikalaislääkärin huono hoito saattoi jouduttaa säveltäjän loppua. Todennäköisimpänä kuolinsyynä pidetään reumakuumetta.

Joka tapauksessa Mozartin Requiem on kaikkine täydennyksineenkin suurenmoinen ja koskettava, nerokas mestariteos, joka antaa myös kutkuttavasti osviittaa siitä, millaiseen suuntaan Mozart olisi saattanut musiikillisesti kehittyä, jos hän olisi vain saanut elää pidempään. Myöhäisteoksissaan Mozart ottaa hieman uuden suunnan musiikkiinsa. Hän tutki tarkasti suuresti arvostamansa Händelin (1685 - 1759) tuotantoa, ja vaikutelmia tästä voi kuulla myös Requiemin hieman barokkimaiseen suuntaan vivahtavissa harmonioissa ja ornamentaatiossa.

Mozart: Requiem K626. 
Täydentäneet ja viimeistelleet Joseph Leopold Eybler, Franz Jakob Freystädtler ja Franz Xaver Süssmayr. H. C. Robbins Landonin editio. 
Arleen Auger (sopraano), Cecilia Bartoli (mezzosopraano), Vinson Cole (tenori), René Pape (basso).
Konzertvereinigung Wiener Staatsopernchor; Wiener Philharmoniker, Sir Georg Solti. 
Decca, äänitetty Wienin Stephansdomissa Mozartille pidetyssä sielunmessussa hänen kuolemansa 200-vuotispäivänä 5.12.1991.

Tälle levylle on taltioitu Mozartin Requiem autenttisena ja juhlallisena sielunmessuna, jossa on mukana myös kardinaali Hans Hermann Gröerin johtama puhuttu liturgia. Kyse on siis todellisesta sielunmessusta, joka pidettiin Wienin Pyhän Tapanin tuomionkirkossa säveltäjän sielulle hänen 200. kuolinpäivänään. Tällaiset erikseen järjestetyt muisto- ja tapahtumakonsertit eivät aina ja automaattisesti ole menestyksiä taiteelliselta kannalta, mutta tässä veistoksellisessa tulkinnassa kaikki toimii, ja juhlava liturgia tuo siihen toimivan lisän.

Sir Georg Solti (György Stern, 1912 - 1997) johtaa upeasti soittavia Wienin filharmonikkoja ja muotoilee Mozartin viimeisestä sävellyksestä monumentaalisen mutta herkän järkäleen. Musiikki hengittää huolellisen rytmityksen ansiosta. Jos haluaa Requiemistä pienimuotoisen ja intiimin tulkinnan, ei kannata etsiytyä tämän taltioinnin pariin, vaikka tässäkin on herkkyyttä, neuvottomuutta kuoleman edessä, arvoituksellisuutta ja lohtua - jos kuuntelee vaikkapa vain Lacrimosa-osaa ja sen erinomaista soitantoa, välittyvät nuo kaikki monimutkaiset tunnetilat sangen vaivattomasti. Soltin tulkinta on veistoksellisuudessaan ehkä hieman lähempänä barokkilaisia visioita kuin käsitystämme klassismista. Kuoro ja solistit ovat kauttaaltaan erinomaisia ja laulavat hyvin selkeästi, niin selvästi, että sanojen erottaminen ei tee minulle tiukkaa edes kuoro-osuuksissa.

Äänityksessä on vahva tilan tuntu - tarkoitan tällä sitä, että Wienin keskiaikaisen tuomiokirkon audiaalinen tila on äänityksessä läsnä. Tämä tiivistää ääntä hieman, ja kovaäänisimmissä kohdissa on pientä resonanssia. Kyse ei siis ole aivan parhaasta studiolaadusta, mutta laatu on kokonaisuutena varsin hyvä ja tunnelma sitäkin parempi. Orkesteri, kuoro ja solistit sekoittuvat toistensa lomaan esimerkillisen hyvin, eikä minkään tahon tarvitse kamppailla tullakseen kuulluksi.

Mitä liturgiaan tulee, se tietysti pysäyttää musiikin kulun hetkeksi. Kokemus on mielenkiintoinen ja lisää autenttisuuden tuntua, muistuttaa siitä, että tämä esitys tosiaan pidetään säveltäjän, oikeasti eläneen ja hengittäneen Mozart-nimisen ihmisen muistolle (tai hänen kuolemattoman sielunsa tilan helpottamiseksi, jos haluaa niin ajatella). Halutessaan liturgiat voi jättää hyvin helposti välistä ja toisinaan tätä levyä kuunnellessani niin teenkin, mutta eräästä oikean messun yksityiskohdasta jaksan aina vain olla kiitollinen. CD:n ensimmäiset sekunnit ovat näet tunnelmaltaan todella ainutlaatuiset. Kaikki alkaa Stephansdomin kellojen aavemaisilla, surullisilla kumahduksilla, jonka jälkeen Introitus alkaa purkautua kuin tyhjästä. Upea aloitus vetää ihon kananlihalle. Levyn lopetus on niinikään unohtumaton: kun Lux aeternan viimeisetkin sävelet ovat vaienneet, jää jäljelle vain kellojen syvä kumina.

Kerta kaikkiaan loistelias tulkinta Mozartin viimeisestä mestariteoksesta vaikuttavassa, koskettavassa ja harvinaisen onnistuneessa juhlataltioinnissa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti