maanantai 26. marraskuuta 2012

Rimski-Korsakov: Šeherazade & Borodin: Sinfonia nro 2

Tällä kertaa on vuorossa venäläistä eksotiikkaa ja eksotiikkaa venäläisin korvin. Kaksi viidesosaa Viisikosta pääsee parrasvaloihin.


Ei tästä Viisikosta! (© Tammi)

Viisikko tai Mahtava kourallinen, kuten joukkoa myös kutsutaan, tai hieman muodollisemmin nuorvenäläinen koulukunta, (ven. Могучая кучка) oli pieni ja löyhä kansallismielisten venäläisten säveltäjien ryhmä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ryhmän alkuperäinen johtaja ja primus motor oli Mili Balakirev (1837 - 1910), joka keräsi 1850-60-luvuilla yhteen joukon vähemmän akateemisia venäläisiä säveltäjiä, joita yhdisti halu yhdistää länsimainen orkesteriperinne venäläiseen musiikki- ja kansankulttuuriin luontevammin sopivaan ilmaisutapaan. Ryhmään liittyivät ranskalais-liettualainen César Cui (1835 - 1918) ja Modest Musorgski (1839 - 1881) sekä tässä artikkelissa tarkempaan syyniin pääsevät Nikolai Rimski-Korsakov ja Aleksandr Borodin. 

Nikolai Andrejevitš Rimski-Korsakov (1844 - 1908) oli Viisikon tuottelian ja taiturillisin jäsen.


Viisikon parrankasvatus sälytettiin lähinnä Rimski-Korsakovin vastuulle.
Rimski-Korsakov syntyi vanhalla vepsäläisalueella Tihvinässä 1844 ja lähti seikkailukirjallisuuden innostamana laivastouralle. Hänestä tuli laivastoupseeri, mutta musiikki vei miehen mukanaan niin täydellisesti, että 27-vuotiaana hänestä tuli Pietarin konservatorion sävellyksen professori. 
Rimski-Korsakov oli Viisikosta kaikkein avoimin läntisille vaikutteille ja paneutui vakavasti musiikkiopintoihin hallitakseen täydellisesti akateemisen eurooppalaisen sävellystekniikan pystyäkseen paremmin tekemään siitä toimivan ja kestävän venäläisen synteesin. Hän oli ryhmän jäsenistä myös kaikkein tuotteliain, ja hänen teoksensa ovat esitystiheydestä päätellen kestäneet aikaa parhaiten. Tämä johtuu ehkä juuri hänen paremmasta ja tietoisesta klassillisten muotojen hallinnastaan, mutta myös varmasti hänen mestarillisesta orkestraatiostaan. Rimski-Korsakov on näet eräs musiikin historian lahjakkaimmista ja nerokkaimmista orkestroijista. Hänellä oli apunaan ilmeisesti jonkinlainen synestesian lahja: hän yhdisti musiikin erittäin vahvasti ja spesifisesti väreihin siten, että esim. tietty sävellaji vastasi karmiininpunaista jne. (Sibeliuksella oli tiettävästi samaa omituisuutta synapseissaan.) Värikäs ja värikylläinen ovat tosin hiomattomalle maallikollekin niitä adjektiiveja, jotka yleensä pulpahtavat mieleen Rimski-Korsakovin musiikkia kuullessa. Minä pidän venäläisestä musiikista ylipäänsä ja Rimski-Korsakovista aivan erityisesti, joten kaikki 1,5 satunnaista lukijaani saavat varautua siihen, että häneen tullaan täällä törmäämään vastakin.

(Ai niin, Rimski-Korsakovilla on ehkä kaikkien aikojen naurettavimmin venäläinen nimi, jonka erikoisuus on tosin välimerellisen tangentin varassa. Hän oli ylimystösukua, jonka nimi oli alun perin ollut vain yksinkertaisesti Korsakov, mutta sitten joku suvun päämies oli joskus käynyt pyhiinvaellusmatkalla Roomassa (ven. Рим, Rim), ja tämän jälkeen hänestä oli alettu puhua "Rooman-Korsakovina". Kas siitä nimi Rimski-Korsakov.)

Jos ei lasketa oopperavälisoittoa Kimalaisen lento, on Rimski-Korsakovin tunnetuin, esitetyin ja rakastetuin teos ehdottomasti Šeherazade, sinfoninen sarja Tuhannen ja yhden yön mukaan vuodelta 1888. Säveltäjä oli jo nuorena kiinnostunut itämaisesta eksotiikasta, ja Venäjän keisarikunnan vallan sekä vaikutuspiirin laajetessa Keski-Aasian, Kaukasuksen ja myös Balkanin islamilaisilla alueilla kasvoi myös venäläisen yleisön kiinnostus itämaista kulttuuria kohtaan.

Rimski-Korsakov sävelsi neliosaisen sinfonisen sarjan yhdessä kesässä. Teoksen kategorisointi oli nähtävästi säveltäjälle itselleenkin perin hankalaa. Sinfoninen sarja on hyvin väljä teostyyppi. Käytännössä kyseessä on täysimittainen sinfonia, jonka osissa kehitellään yhtenäistä temaattista materiaalia. Toisaalta jokainen osa ja teos itse on laajahko sinfoninen runo, jolla on väljä kuvauksellinen ohjelma. 
Koko teos on täynnä muhkeaa orientalistista eksotiikkaa, juuri sitä ainesta, josta rakentuu länsimainen kuva islamilaisen kulttuurin menneestä kulta-ajasta.
Jep, justiinsa jotain tällaista. Ruikuta siitä, Edward Said!

Kokonaisuudelle muodostuu kehys Tuhannen ja yhden yön kehyskertomuksesta. Säveltäjän itse kirjoittaman johdannon mukaan musiikissa kuvataan sulttaanin ja tämän puolison tarinahetkiä. Sulttaani on kuin liukuhihnajärjestelmään siirtynyt Henrik VIII - teloittaa jokaisen puolisonsa heti hääyön jälkeen. Vaikuttaa sekä taloudellisesti että dynastisesti äärimmäisen typerältä toimintatavalta, mutta kun en ole koskaan ollut itämainen tyranni, niin en voi ehkä tietää. Joka tapauksessa sulttaanin viimeisin vaimo, Šeherazade, on päättänyt pysytellä hengissä kertomalla sulttaanille niin kiehtovia ja niin taajaan cliffhangereillä rytmitettyjä fantastisia tarinoita, ettei hallitsija malta teloittaa vaimoaan tietämättä, miten Sindbad McGyver selviytyy bandiittien kynsistä.

Neljästä osasta ensimmäinen alkaa vaskien esittelemällä ankaran pahaenteisellä sulttaanin teemalla, johon palataan teoksessa tuon tuosta. Šeherazaden teema taas on hellä, laulava ja hieman salaperäinen, ja sen esittelevät sooloviulu sekä harppu. Osien nimet säveltäjä jätti tarkoituksella väljiksi. Niiden ei voi osoittaa viittaavaan mihinkään tiettyyn ja nimenomaiseen tarinaan Tuhannen ja yhden yön satujen kokoelmassa, vaan Rimski-Korsakov tavoittelee suoran ohjelmallisuuden asemesta tunnelmallisempaa otetta.

Ensimmäinen osa on nimeltään Meri ja Sindbadin laiva. Ehkä Rimski-Korsakovin laivastokokemus intoutti häntä vivahteikkaiseen meren kuvaukseen. Musiikista välittyy meren valtava voima, mutta mistään myrskystä ei ole kyse, vaan vain uhkeasta vellonnasta.
Toinen osa on nimeltään Kalenteriprinssin tarina, eikä se ilmeisesti kerro almanakanlaatijoiden ruhtinaasta. Se on varmaankin osista musiikillisesti orientalistisin ja alkaa tanssina, mutta johtaa liki oopperamaisten käänteiden - ja tuttujen teemojen paluun - myötä perinteisemmän sinfoniseen scherzo-osioon. 
Kolmas osa, nimeltään Nuori prinssi ja prinsessa, on romanttinen kohtaus, jonka voi mainiosti kuvitella itämaisen sitadellin harjalle kuunvalossa ja...
Perhanan Disney, häivy assosiaatioistani heti!
Khrm. Sarjan päätösosa on monivaiheinen huipennus, mitä heijastelee moniosainen nimikin: Bagdadin juhlat - Meri - Laiva murskautuu kallioon. Nyt merikin jo myrskyää, kun sulttaani lopulta heltyy ja päättää säästää Šeherazaden hengen sekä luopua ylipäänsä misogyynisestä murhanhimostaan. Lopuksi kuulemmekin sulttaanin teeman, joka on menettänyt roimasti uhkaavuuttaan ja pehmentynyt. Teoksen päättää sooloviulu, joka kuvastaa tarinankertojan vapautumista sekä toisaalta satujen maailman loputonta lumoa tai jotain sellaista. Tässä vaiheessa ensikertalaiskuulija on kuitenkin yleensä niin ällikällä lyöty, ettei temaattisiin analyyseihin enää juuri kapasiteettia riitä. Joka tapauksessa on helppo ymmärtää, että tämä on klassisen musiikin suosituimpia yksittäisiä teoksia, joka tapaa kiskoa konserttisalit täyteen. Mitään muuta huonoa teoksessa ei ole kuin se, että se dominoi liiaksi Rimski-Korsakovin laajaa tuotantoa jättäen monia hienoja teoksia varjoonsa.

Aleksandr Porfirevitš Borodin (1833 - 1887) oli Viisikon jäsenistä kaikkein selvimmin mukana puhtaasti harrastelijapohjalta. Omana elinaikanaan hän oli kuuluisin saavutuksistaan analyyttisen kemian alalla. Hän teki uraauurtavaa työtä orgaanisten yhdisteiden ja kemiallisten sidosten parissa. Samaan aikaan hän kampanjoi naisten yhdenvertaisuuden puolesta perustaen Pietariin naisille tarkoiteun lääketieteellisen oppilaitoksen - sangen radikaalia 1800-luvun Venäjällä. Balakirevin innostama Borodin oli sävellystensä suhteen hyvin nöyrä ja vaatimaton. Häneltä jäi kuollessaan keskeneräiseksi kolmas sinfonia ja suurtyö, ooppera Ruhtinas Igor, jonka saattoivat esityskuntoon Rimski-Korsakov ja Aleksandr Glazunov. Oopperan ja sinfonioiden lisäksi Borodinin suppeahko tuotanto käsittää pienimuotoisempien laulujen lisäksi kaksi jousikvartettoa sekä taajaan esitetyn sävelrunon Keski-Aasian aroilla.
Mutta viimeinen julkaistu työni käsitteli eläinten virtsaa! (Totta.)
Säveltäjän suosituin ja mittavin hänen itsensä loppuun saattama orkesteriteos on Sinfonia nro 2 B-molli, jota hän sävelsi muiden töidensä ohessa vuosina 1869 - 76. Ensiesityksensä tämä n. 25-minuuttinen sinfonia sai vuonna 1879 Rimski-Korsakovin johtamana.

Borodinin toinen sinfonia on erikoinen ja uskalias retki venäläisen orkesterimusiikin maailmaan. Se on harrastelijasäveltäjältä melkoinen voimainponnistus ja osoittaa huomattavaa suhteellista taituruutta henkilöltä, joka sai hyvin vähän muodollista musiikkiopetusta. Sinfonian harvoin käytetty lisänimi on Sankarillinen. Tämän voi jossain määrin nähdä sopivan teoksen ensimmäiseen ja viimeiseen osaan, mutta nykyaikainen kuuntelija havaitsee varsinkin jälkimmäisessä lähinnä ilahduttavaa vapautuneisuutta ja riemua kuin varsinaista sankarillista uhrautumista. Joka tapauksessa kyseessä on omalaatuinen ja vahvasti venäläinen sinfonia, jota on hauska kuunnella. Siinä on muutamia Borodinin upeimmista melodioista: erityishuomiota ansaitsee kolmanneksi osaksi sijoitetun hitaan Andanten liki mystisen kaunis, melankolinen avaussävelmä. Vaikka Borodin ilmeisesti tarkoitti sinfoniansa mahtavaksi ja isänmaalliseksi musiikilliseksi kunnianosoitukseksi, kuuluu se tänä päivänä ehdottomasti kevyempiin klassisiin, jonka aseistariisuva elämänilo tartuu helposti.

Borodinin toista sinfoniaa voi jopa pitää amatööritaiteilijoiden havainnollisena puolustuspuheena. Kemia oli Borodinin ominta alaa ja musiikki vain vakavasti otettu ja kunnianhimoinen harrastus. Siten säveltäjän tuotanto on verraten suppea, eikä se yllä teknisessä sofistikoituneisuudessa esimerkiksi Rimski-Korsakovin tasolle. Mutta, mikäli kuuntelija on valmis jättämään nämä seikat huomiotta, on Borodinin teoksissa valloittavaa, ennakkoluulotonta energiaa ja viehätystä. Hänen kehittelyjaksonsa eivät ehkä ole erityisen vahvoja ja raaka äänenvoimakkuus on hänen pääasiallinen tehokeinonsa, mutta hänen melodiansa ja rytmiikkansa ovat omaperäisiä ja hänen muotoratkaisunsa virkistävän ennakkoluulottomia. Vain hyvä harrastelija säveltäisi tällaisen teoksen, ja on kiistatta hyvä ja ilahduttava asia, että tällainen elähdyttävä ja perinpohjaisen hauska sinfonia on olemassa.

Ja nyt viimein tähän äänitteeseen, joka sisältää molemmat edellä käsitellyt teokset:


Rimski-Korsakov: Šeherazade. Sinfoninen sarja Tuhannen ja yhden yön mukaan.
Borodin: Sinfonia nro 2 B-molli.
Concertgebouw-orkesteri, Kirill Kondrašin.
Philips, äänitetty Amsterdamin Concertgebouw'ssa 1979 (Rimski-Korsakov) ja 1980 (Borodin).

Amsterdamin Concertgebouworkest on perustettu vuonna 1888, ja satavuotisjuhliensa kunniaksi 1988 se sai Alankomaiden kuningattarelta kuninkaallisen (koninklijk) orkesterin arvon. Kyseessä on Euroopan ja koko maailman arvostetuimpiin kuuluva sinfoniaorkesteri, joka tunnetaan sulavan selkeästä jousisoinnistaan sekä hienostuneista puhaltimistaan. Valittiinpa se vuonna 2008 maailman parhaaksi sinfoniaorkesteriksi sellaisten musiikkikriitikoiden toimesta, jotka eivät tuolloin sattuneet pitämään tällaisten tittelien heittelyä jokseenkin naurettavana.

Kirill Kondrašin (1914 - 1981) oli 1900-luvun maineikkaimpia Neuvostoliittolaisia säveltäjiä, Stalin-mitalilla (1948) ja Neuvostoliiton kansantaiteilijan (1972) tittelillä palkittu Dmitri Šostakovitšin luotettu ystävä, joka teki ylistettyjä ulkomaankiertueita myös lännessä. Neuvostoliitossa häntä pidettiin suurenmoisena kulttuurilähettiläänä...

...kunnes hän joulukuussa 1978 loikkasi kiertueella ja anoi turvapaikkaa Alankomaista. Sen jälkeen Neuvostoliitossa todettiinkin äkkiä hänen levytyksensä taiteellisesti ala-arvoisiksi ja niiden esittäminen kiellettiin. Marxilais-leniniläinen estetiikka on monimutkaista.
Kirill Kondrašin vuonna 1979. Alankomaiden kansallisarkiston valokuvakokoelma.
Ikävä kyllä Kondrašin ehti esiintyä vain muutamia vuosia vapaasti yhteistyössä Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Wienin filharmonikkojen ja länsisaksalaisten sinfoniaorkesterien kanssa. Hän kuoli sydänkohtaukseen maaliskuussa 1981 johdettuaan vielä samana päivänä Mahlerin ensimmäisen sinfonian.

Tämä loikkauksenjälkeisiä taltiointeja yhdistävä levy pitää kapellimestarin musiikillisesti omalla maaperällään, venäläisten klassikoiden parissa, ja lopputulokset ovat vakuuttavia. Mitä Šeherazadeen tulee, on tämä levytys erittäin hyvä tutustumiskierros rakastettuun klassikkoteokseen. Concertgebouw-orkesteri on poikkeuksetta upeaa kuunneltavaa samoin kuin soolo-osuudet mahtavan sujuvasti hallitseva ensiviulisti Herman Krebbers. Kondrašinin tulkinta on suoraviivainen ja konstailematon. Dramatiikkaa on kosolti - esimerkiksi viimeisen osan haaksirikkokohtaus on melkoisen pauhaavaa pyörrettä - mutta kapellimestarille tärkein arvo lienee hallittu musikaalinen kokonaisuus. Teoksesta on lukemattomia levytyksiä, ja mukana on laajemminkin irroittelevia tulkintoja, mutta Kondrašinin sujuvan hallittu ja luonteva esitys on ihanteellinen ensikertalaiselle. Vahvuudeksi on laskettava, että tämän pseudosinfonian kantavien teemojen kehyskertomus sulttaanista ja tämän vaimosta pysyy jatkuvasti mukana tavalla, joka toimii niin ohjelmallisesti kuin aivan abstraktin sinfonisen musiikinkin osalta. Tulkinta kestää myös aina uusia kuuntelukertoja. Kondrašinin puhdaslinjainen, selkeä ja valloittava sekä hyvin äänitetty Šeherazade ansaitsee tulla suositelluksi varsinkin lähtöpisteeksi uudemmille tulokkaille, mutta se on kuulemisen arvoinen myös niille, jotka ovat jo ennestään teoksen ihailijoita.

Borodinin toinen sinfonia on varmasti hauskimpia romanttisia sinfonioita ja hulvattomimpia mollisinfonioita. Se alkaa erikoisesti pahaenteisillä tehostetauoilla ja päättyy riemastuttavan hälläväliä-vimmaiseen Allegroon, jonka jälkeen tekee mieli heitellä rahaa ja muita mukana mahdollisesti olevia pikkuesineitä ympäriinsä. Siksi konserttitaltioinnin yleisön antamat suosionosoitukset kuulostavatkin aivan liian sivistyneiltä ja muodostavat hienoisen antikliimaksin finaalin jälkeen. Kyseessä on siis livetaltiointi, ja tämä tarkoittaa sitä, että hiljaisissa osissa kuuluu jonkin verran hollantilaisyleisön köhimistä (sen siitä saa, kun tunkee kieleensä niin omituisia kurnutusäänteitä). Siinä olivatkin esityksen pääasialliset miinukset. Kondrašin ohjailee sinfonian taidokkaasti ja joustavasti halki vaihtelevien tempojen ja monimutkaisten rytmien. Orkesteri soittaa suorastaan mestarillisesti, ja tulkinnassa on juuri oikea annos Borodinin visionääristä ylettömyyttä. Lopputulos on ihastuttavan eloisa ja täynnä mukaansatempaavaa, myönteistä voimaa. Erityisesti finaali on täysin vastustamaton. Erinomainen esitys, joka kaikkien Borodinin ystävien kannattaa kuulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti