maanantai 26. marraskuuta 2012

Tšaikovski: Sinfonia nro 4

Pjotr Iljitš Tšaikovski (1840 - 1896) saavutti kolmessa viimeisessä numeroidussa sinfoniassaan (nrot 4 - 6) sinfoniakirjallisuuden huiput ainakin jos yleisösuosio näistä asioista mitään kertoo. Ne ovat kaikki myös hyvin henkilökohtaisia, lähes tunnustuksellisia, teoksia. Vaikka niissä onkin riemukkaita triumfeja, viipyilee likellä aina vahvoja traagisia sävyjä. Nämä sinfoniat on tavattu lukea osittain säveltäjän omaelämäkerrallisiksi vuodatuksiksi. Vaikka biografinen teostulkinta on aina riskialtista puuhaa, on siihen näiden teosten kohdalla hyvät perusteet, sillä käsikirjoituksissaan, päiväkirjamerkinnöissään ja kirjeissään Tšaikovski kuvaa usein välittävänsä omaa elämäntarinaansa musiikin keinoin juuri näissä teoksissa. Sinfonioissa on synkkäsävyistä fatalismia: homoseksuaalisuutensa kanssa painiskellut säveltäjä käsitteli kohtalonomaisuuden kautta kaksoiselämäänsä ja sen tuottamaa ahdistusta, pelkoa sekä surua.
Jep, riittävän ahdistuneelta näyttää. Pidä ilme, nyt maalataan.
Viimeisissä sinfonioissaan Tšaikovski käänsi nämä taakat luovaksi energiaksi kirjoittaen syvästi omakohtaista, mutta silti universaalisesti vetoavaa musiikkia. Tšaikovskin neljäs sinfonia (1878) on sävelletty henkilökohtaisena kriisiaikana. Säveltäjä näet päätti vuonna 1877 mennä naimisiin. Naisen kanssa, tiedättehän. Tšaikovskin veli Modest, veljensä tavoin homo, varoitti Pjotria astumasta avioliiton satamaan. Säveltäjä kuitenkin katsoi tarvitsevansa avioliiton kulissiksi. Hän oli äskettäin päättänyt suhteensa musiikinopiskelija, viulisti Josif Kotekiin (1855 - 1885) petyttyään tämän biseksuaalin oppilaansa uskottomuuteen.
Kotek (vas.) ja Tšaikovski. Olemme vain hyviä ystäviä!
Kun vielä Tšaikovskin toinen pitkäaikainen rakastaja (toinen - onneksi olkoon siis vain, herra kumppanin uskottomuuteen pettynyt säveltäjä!) Vladimir Šilovski, meni naimisiin - naisen kanssa, tiedättehän - päätti säveltäjä itsekin purjehtia kulissiavioliiton käytännölliseen satamaan. Tšaikovski ajatteli avioitumalla ehkäisevänsä huhujen muodostumista ja leviämistä. Hän halusi todennäköisesti varjella sukunsa nimeä, mutta on muistettava, että Venäjän vuoden 1832 rikoslain nojalla miesten väliset homoseksuaaliset aktit - käytännössä tämä tapasi tarkoittaa toteen näytettyä penetraatiota - olivat rikoksia, joista rangaistiin kansalaisoikeuksien menettämisellä ja erinäisten vuosien Siperian-karkotuksella. Vaikka rikoksen todistaminen olikin käytännössä hankalaa, asetti homoseksuaalisuus tunnetut julkisuuden henkilöt alttiiksi myös kiristykselle. Tšaikovski uskoi avioitumalla saavansa suuremman vapauden harjoittaa miestenvälisiä aktiviteetteja. Joskus nero on nero vain omalla alallaan.

Kuten Tšaikovskin veli Modest ja sisar Saša olivat varoittaneet, oli säveltäjän avioliitto entisen oppilaansa Antonina Miljukovan kanssa lievästi sanoen epäonnistunut ratkaisu. Tšaikovski alkoi katua asiaa omien sanojensa mukaan jo hääseremonian aikana, eikä hän saanut vaimoaan ymmärtämään käsitystään seksuaalisesta vapaudesta. Olisi ehkä kannattanut sopia kulissiavioliiton pelisäännöistä ennen kulissiavioliiton solmimista. Tai ylipäänsä olisi ehkä reilua tehdä morsiamelle selväksi jo hyvissä ajoin, että kyseessä on kulissiavioliitto. Ihan vain tällaisina nopeina älynväläyksinä, jotka säveltäjä olisi itsekin voinut saada päähänsä, jos olisi asiaa miettinyt esim. 15 sekuntia.

Kaikkiaan Pjotr ja Antonina olivat häiden jälkeen yhdessä reilut kaksi kuukautta. Sen jälkeen Tšaikovski yritti itsemurhaa, sai hermoromahduksen ja häipyi Sveitsiin, missä toipui säveltämällä. Avioliittoa ei koskaan purettu, mutta herra ja rouva Tšaikovski eivät enää koskaan olleet yhdessä. Säveltäjä kuitenkin pelkäsi yhä, että Antonina saattaisi tahallaan tai vahingossa paljastaa hänen homoseksuaalisuutensa.

Tässä avioliittosekoilun jälkeisessä tilassa Tšaikovski sävelsi neljännen sinfoniansa. Kirjeissään hän valaisee ajatuksiaan sinfonian ohjelmasta. Neljäs sinfonia alkaa pitkähköllä ja sangen vapaamuotoisella osalla, joka muistuttaa enemmän sinfonista runoa kuin perinteistä sinfonian osaa. Tšaikovski kirjoittaa pyrkineensä tavoittamaan tässä osassa armottoman kohtalon, joka aina roikkuu ihmisen pään päällä kuin Damokleen miekka. Tšaikovskin omin sanoin asian ilmaisten. Damokles oli sisilialainen tyranni, joka demonstroi kateelliselle hovimiehelleen oman, ylelliseltä näyttävän asemansa vaarallisuutta istuttamalla tämän valtaistuimelle, jonka päällä riippui terävä miekka yhden ainokaisen hevosenjouhen varassa. Demonstraation aiheellisuus on makuasia, mutta joka tapauksessa Damokleen miekalla tarkoitetaan kohtalon ja/tai sattuman alituista mahdollisuutta romahduttaa koko vaivalla itsellemme rakentamamme elämä - ja meitä kalvavaa tietoisuutta tästä epävarmuudesta. Erityisesti havainnollistus koskee korkeissa ja vastuullisissa asemassa olevia tai erityislahjoilla siunattuja yksilöitä, mutta Tšaikovski selvästi ymmärtää sen koko ihmiskuntaa koskevana vertauksena.

Jumaliste, Damokles, eikö voitaisi pelata ennemmin vaikka Monopolia?
Tšaikovskin neljännen sinfonian taustalla on toinenkin ihmissuhde naispuoliseen henkilöön, laadultaan paljon parempi suhde kuin säveltäjällä avioliitossaan oli. Leskeksi jäänyt varakas mesenaatti Nadežda von Meck (1831 - 1894) tuki Tšaikovskia rahallisesti. Neljäs sinfonia on omistettu hänelle, ja säveltäjä kiittelee kirjeenvaihdossaan von Meckiä tämän tarjoamasta tuesta ja innoituksesta. Tuohon aikaan Venäjällä taiteentukijoilla oli niin paljon prestiisiä, että tavattiin usein pitää kanssataiteilijan asemassa. Vähän kuin meillä pidettäisiin Suomen valtiota taiteilijana sen jakamien taiteilija-apurahojen takia. 

Joka tapauksessa Tšaikovski paljasti von Meckille kirjeissään neljännen sinfoniansa tarkemman ohjelman. Säveltäjä vertaa teostaan Beethovenin viidenteen "Kohtalonsinfoniaan" ja vahvistaa, että kohtalon musertavaa voimaa edustava musiikillinen teema avaa neljännen sinfonian ja pysyy jatkuvasti taustalla putkahtaen aina silloin tällöin esiin uhkailemaan keveämpiä ja voitokkaampia sävyjä.

Aikalaisarvioissa Tšaikovskin neljättä moitittiin epätasapainoiseksi: sen ensimmäinen osa on kuin mittava sinfoninen runo itsessään ja kestää noin 20 minuuttia eli lähes yhtä pitkään kuin kolme muuta osaa yhteensä. Jos tästä teoksesta haluaa valittaa, onkin melkein pakko takertua muotoseikkoihin. Omaperäisyyden, kekseliäisyyden, vilpittömän ilmaisun ja kehittelyn puolesta tätä originellia ohjelmallisuuden ja sinfonisen abstraktion yhdistelmää on vaikeata teilata. Sinfonian toinen osa, Andantino, kuvaa säveltäjän mukaan onnellisia muistoja ja sen yleissävy on melankolinen. Oboe esittelee kauniin melodian, mutta muistelot päättyvät edellisen osan uhkaavien ja raastavien elementtien paluuseen. Kolmanneksi osaksi sijoitettu Scherzo on ilahduttavan kekseliäs, ja jousien pizzicato eli näppäily hallitsee hauskasti poukkoilevaa, hieman aiempaa kevyempää tunnelmaa. Finaali päättää teoksen mahtavaan tyyliin ja lainaa samalla venäläistä kansanlaulua. Sinfonia vaikuttaa päättyvän voittoisasti, mutta kaikkea edeltävää epävarmuutta ei suinkaan ole pyyhitty pois.

Tšaikovskin sinfonioita 4-6 levytetään usein, ja saatavilla on tästäkin sinfoniasta lukemattomia versioita. Vakiintuneimman klassikon asemassa lienevät Jevgeni Mravinskin tulkinnat Leningradin filharmonian kanssa 1960-luvulta, mutta tälle kerralle olen valinnut arvioitavaksi jotain uudempaa.

Tšaikovski: Sinfonia nro 4 F-molli; Vuodenajat (Les Saisons, osat VII-XII) op 37b. 
Philadelphia Orchestra, Christoph Eschenbach (kapellimestari & piano). 
Ondine, äänitetty Philadelphiassa 2006.

Saksalainen Christoph Eschenbach (s. 1940) on tehnyt ansiokkaan uran pianistina ja lähtenyt sittemmin Georg Szellin ja Herbert von Karajanin kannustamana kapellimestariksi. Hänen kapellimestariuransa ei ole ollut erityisen ruusuinen. Eschenbachin kausi Philadelphia Orchestran ylikapellimestarina ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan, ja tämä levytys saattaa antaa osviittaa siitä, että ongelmat olivat pikemminkin musikaalisia ja taiteellisia kuin henkilökohtaisia.

Vaikka Philadelphia Orchestran aiemmin niin kuuluisa, ainutlaatuinen jousisointi ei olekaan aivan entisensä, on silti myönnettävä, että äänen laatu on tällä levyllä kiitettävä. Äänitys on suurenmoinen, mahtavan todentuntuinen ja finaalissa suorastaan räjähtävä. Ikävä kyllä juuri mikään muu asia tässä sinfoniassa ei räjähtele eikä edes oikein poksahtele. Eschenbach ei tunnu löytävän teoksesta paljoakaan energiaa, eikä hän tuo sitä itse juurikaan kuvaan. Kaunista soittoa hän kyllä saa orkesterista irti, mutta musiikkia ajava ja sitä kannatteleva voima, ns. draivi, puuttuu.

Eschenbachin tulkinnan ongelmat piinaavat pahiten sinfonian ensimmäistä osaa. Se on ikävä kyllä myös teoksen pisin ja tärkein. Kun siitä on riisuttu jännite, jää jäljelle vain pitkästys ja ylipitkä sinfoninen runoelma. Ei paljon kiinnosta.

Kapellimestari ottaa kautta linjan tempot varsin rauhallisesti. En kuuntele levytyksiä partituurin ja metronomin kera, eikä minulla ole mitään tempoltaan standardista poikkeavia tulkintoja vastaan edellyttäen, että todella saadaan aikaiseksi koherentti ja palkitseva tulkinta. Eschenbach ei sellaista ainakaan minulle kykene tarjoamaan. Hän on sanonut suosivansa hitaampia tempoja, koska hänestä nopeat tempot tapaavat johtaa pinnallisuuteen. Kummallista, sillä tätä versiota pinnallisempaa Tšaikovskin neljättä ei ole tullut vastaan. Tässä levytyksessä kaikki on pintaa: soitto on todella kaunista ja äänitys huippuluokkaa, mutta mitään sanottavaa teoksella ei tunnu olevan. Eshcenbachin kannattaisi ehkä lisätä tulkintafilosofiaansa varaus, joka muistuttaa, että hitaampi tempo yksin ei riitä tekemään tulkinnasta syvällistä. Siihen vaaditaan myös muuta näkemystä.

Levyn parasta antia on huippupianistina tunnetun Eschenbachin tulkinta Tšaikovskin lyhyistä kuukausien kuvauksista, Vuodenajat-sarjasta. Tässä saamme vuoden jälkipuoliskon heinäkuusta joulukuuhun. Alkuvuosi on saatavilla Tšaikovskin 5. sinfonian parina. En ole kuullut ko. levyä eikä minulla ole sitä kohtaan erityistä kiinnostustakaan. Pianosarja on miellyttävää ja sievää musiikkia, joka pelaa vuodenaikojen vaihtelua edustavilla tunnelmakuvilla. Eschenbach soittaa todella hienosti ja runollisesti. Äänitys on yhä erittäin todentuntuinen ja miellyttävä.

On sääli, että dramaattisesta ja omaperäisestä teoksesta on tehty tylsä ja yhdentekevä. On sääli, että hyvä orkesteri ja erinomainen äänitystekniikka hukataan tällaiseen. Ja on sääli, että Eschenbach, joka on lahjakas muusikko ja joka on johtanut mm. Rousselin musiikkia varsin hyvin, on haksahtanut tällaiseen innottomuuteen ja anemiaan luullen sitä ilmeisesti vieläpä syvälliseksi. Ei tätä pysty suosittelemaan kuin erinomaisesti esitetyn puolikkaan salonkipianosarjan osalta. Ja on myönnettävä, että esitys on varsin heikko, kun puolikas sieväpianoilu päihittää kevyesti yhden 1800-luvun suurista ja dramaattisista sinfonioista.

Jos on ensi kertaa tutustumassa Tšaikovskiin tai tähän nimenomaiseen sinfoniaan, on syytä välttää tätä levytystä. Aloittelijoita kovin paljon paremmin se ei tosin sovi kokeneimmillekaan harrastajille, kun tulkinta on turta. Eipä tätä julkaisua voi siis suositella oikein kenellekään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti