Barokkihittejä

On kulunut melkoisen pitkä aika siitä, kun olen kirjoittanut barokkimusiikista. Kuten ehkä on käynyt ilmi, olen kallellani romantiikan ajan musiikkiin, mutta tasapainon vuoksi on syytä ottaa käsittelyyn kunnon paketti barokkimusiikin suosituimmistoa.

"Pachelbelin Kaanon, Albinonin Adagio ja muita barokkimusiikin suosikkeja":

Johann Sebastian Bach: Schafe können sicher weiden kantaatista 208 (sov. Marriner); Jesu bleibet meine Freude kantaatista 147 (sov. Marriner); Pastoraalisinfonia Jouluoratoriosta; Siciliano Huilusonaatista nro 3 BWV 1031; Air "G-kielelle" Sarjasta nro 3 BWV 1068.
Georg Friedrich Händel: Saaban kuningattaren saapuminen oratoriosta Salomo; Menuetti Berenikestä; Largo oopperasta Kserkses (sov. Connah).
Christoph Willibald Gluck: Autuaiden sielujen karkelo oopperasta Orfeus ja Eurydike.
Johann Pachelbel: Kaanon.
Henry Purcell: Sarja Kuningas Arthurista; Rondeau Abdelazerista.
Jermiah Clarke: Tanskan prinssin marssi.
Tommaso Albinoni (Remo Giazotto): Adagio G-molli.
Arcangelo Corelli: "Joulukonsertto" op. 6 nro 8 - Allegro.
Jean-Philippe Rameau: Musette et tambourin en rondeau oopperasta Les fêtes d'Hébé.
Marc-Antoine Charpentier: Preludi Te Deumista.
Useita solisteja ja orkestereja, joht. Sir Neville Marriner, Yehudi Menuhin, Louis Auriacombe, Sir Philip Ledger, Raymond Leppard, Christopher Warren-Green.
EMI HMV, äänitetty 1961 - 1994. 

Tämä albumi käsittää 76 minuutin edestä barokkikappaleita, jotka on koottu EMI-levy-yhtiön eri julkaisuista vuosien varrelta yhteen. Valikoima on melko monipuolinen ja mukana on paljon säveltäjiä. Mitään kovin syvällistä kuvaa tämän perusteella ei tietenkään säveltäjistä saa, mutta teosvalinnat ovat perusteltuja ja paikoitellen jopa hieman yllättäviä, mikä on aina ilahduttavaa tällaisten kauneimmat klassiset -tyyppisten kokoelmien kohdalla. Levy on muuten päätynyt kokoelmaani pelkästään naurettavan alhaisen hintansa vuoksi. Siihen nähden koen saaneeni rahalleni varsin hyvin vastinetta.

Kannessa mainitaan nimeltä vain Pachelbelin Kaanon ja ns. Albinonin Adagio. Aloitetaan siis niistä. Johann Pachelbel (1653 - 1706) oli nürnbergiläissyntyinen säveltäjä ja urkuri, jolla oli suuri merkitys preludin ja fuugan sävellystyyppien kehityksessä. Hän oli myös erään Johann Ambrosius Bachin hyvä ystävä - J. A. Bachin jälkeläisistä kuuluisin on tietysti Johann Sebastian Bach. Pachelbelin koko tuotannosta esitetään enää lähinnä yhtä ainoata teosta, Kaanonia. Kuten useamman barokkihitin kohdalla, painui myös Kaanon unohduksiin muutamiksi vuosisadoiksi. Se julkaistiin vasta 1919, ja ensimmäinen levytys tehtiin vasta 1940. Sen jälkeen Kaanonin eteneminen on tosin ollut täysin pysäyttämätöntä. Siitä on tullut eräs soitetuimmista klassisen musiikin teoksista. Jos et ole vielä kuullut sitä, kuuntele se heti. Mm. YouTubesta löytyy helposti. Pachelbelin Kaanon on kuulijasta riippuen joko loputtoman kiehtovaa ja liki ylimaallisen koskettavaa tai raivostuttavan päättymätöntä musiikkia. Itse pidän siitä, joskaan en varsinaisesti jumaloi. Se on teknisesti hyvin hauska ja mielenkiintoinen teos, ja tämän kokoelman esitys on erittäin hyvä, joskin se voisi minun makuuni olla aavistuksen verran ripeämpi.

Vielä Pachelbelin Kaanonia suurempi barokkihitti on ns. Albinonin Adagio. Juuri se on tehnyt venetsialaisen Tomaso Albinonin (1671 - 1751) maailmankuuluksi pari vuosisataa kuolemansa jälkeen. Erikoiseksi asian tekee se, että Albinoni ei ole säveltänyt nuottiakaan ns. Albinonin Adagiosta.

Sävelsin 80 oopperaa, tusinoittain konserttoja, sonaatteja, kantaatteja ja tolkuttoman määrän muuta siihen päälle, ja sitten jälkimaailma muistaa minut lyhyestä pikkukappaleesta, jota en säveltänyt. Kiitti.

Teoksen, joka tunnetaan Albinonin Adagiona, sävelsi todennäköisesti 1950-luvun puolivälissä italialainen musiikkitieteilijä Remo Giazotto (1910 - 1998). Hän väitti rekonstruoineensa Tomaso Albinonin säveltämän Adagion G-mollissa fragmentista, joka oli löytynyt Dresdenin pommitusten jälkeen vuonna 1945 Saksin valtionkirjaston kokoelman tuhoutuneesta jäämistöstä. Giazotto julkaisi sävellyksen vuonna 1958. Hän ei koskaan esitellyt julkisesti fragmenttia, johon väitti teoksen perustuvan - fragmenttia, joka muuten olisi kuulunut Saksin valtiolle, jos se olisi ollut olemassa. Mitään fragmenttia ei ole löytynyt myöskään Giazotton jäämistöstä, ja luulisi, että hän olisi pannut sen jonnekin talteen. Lyhyesti ilmaisten "Albinonin Adagio" on siis sataprosenttisesti Giazotton sävellys, jonka syntyyn Albinonilla ei ollut mitään osuutta ehkä epämääräisen postuumin innoittamisen lisäksi. (Laitan kuitenkin Albinonin nimen tämän artikkelin tunnisteisiin ihan vain sen takia, että Giazottoa ei yksin kukaan tunnista.)

Adagio on kaunis ja harras teos ja miljoonien ihmisten suosikki ympäri maailman. Minä en vain yksinkertaisesti oikein jaksa sitä. Se on soitettu niin puhki kaikissa elokuvissa, mainoksissa, siunaustilaisuuksissa sun muissa, että olen ikävä kyllä saanut siitä tarpeekseni enkä juuri välitä kuunnella sitä. Esitys on tällä levyllä kuitenkin kohtaisen hyvä. Lontoon kamariorkesteri ja Christopher Warren-Green välttävät sentimentaalisuuden pahimmat sudenkuopat ja saavat aikaan linjakkaan ja arvokkaan tulkinnan.

J. S. Bach (1685 - 1750) ei esittelyjä kaipaa. Häneltä on tällä albumilla useampikin kipale. Ns. Metsästyskantaatista (BWV 208) kuullaan aaria Schafe können sicher weiden eli Lampaat saavat rauhassa laiduntaa ilman laulua. Se on tunnelmaltaan arvattavan levollinen ja pastoraalinen tapaus samoin kuin ns. Pastoraalisinfonia Jouluoratoriosta. Oma suosikkini näistä lauluttomista kantaatti- ja oratoriosovituksista on Jesu bleibet meine Freude kantaatista Herz und Mund und Tat und Leben (BWV 147). Tämä rauhallinen, koruton ja lohdullinen koraali korostaa henkilökohtaista luottamusta ja ystävyyttä Jeesuksen kanssa, ja pidän siitä kovasti. Suosin tosin kosketinsoittimille laadittuja versioita, mutta ilokseen ja rauhakseen tätä Neville Marrinerin orkesterille sovittamaa ja esittämää versiotakin kuuntelee.

Bachilta on mukaan päässyt myös ilahduttava Siciliano kolmannesta huilusonaatista (BWV 1031). Kaikki Bachin huilusonaatit on jo käsitelty toisaalla. 
Tämän lisäksi kuullaan vielä Bachin ns. Air G-kielelle. Kyseessä on taas eräs barokkimusiikin suurimmista hiteistä, jolla on hieman kyseenalainen alkperä. Tosin Bach sentään on itse säveltänyt sen. Kyseessä on Air Orkesterisarjasta nro 3 (BWV 1068). 1800-luvun lopulla saksalainen viuluvirtuoosi August Wilhelmj (1845 - 1908) transponoi teoksen siten, että pystyi esittämään viuluosuuden käyttäen pelkästään yhtä instrumentin kielistä. Tämä muokattu versio on muuten ensimmäinen koskaan äänitetty Bachin teos (1902). Air G-kielelle kärsii minun mielessäni myös pahasta ylisoitosta. Onneksi Yehudi Menuhin kuitenkin johtaa Bath Festival Orchestran sangen ripeään esitykseen, joka etenee eikä turhia viipyile.

Georg Friedrich Händeliltä (1685 - 1759) mukaan on päässyt vain kolme kappaletta, eikä yksikään niistä yllättäen ole Vesimusiikista tai Messias-oratoriosta! Koko albumin avaa koreissa juhlatunnelmissa Saaban kuningattaren saapuminen, vaikuttava ja fanfaarimainen välisoitto oratoriosta Salomo. Se on mukava teos ja erinomainen aloitusnumero, jonka Academy of St Martin in the Fields esittää mukaansatempaavasti Marrinerin johdolla.

Lisäksi kuullaan orkesterille ilman laulua sovitettu versio aariasta Ombra mai fu alkujaan pahasti flopanneesta Kserkses-oopperasta. Aarian erilaiset lauluttomat sovitukset tunnetaan yleensä nimellä Händelin Largo. Kappale on koskettava ja sanomattoman kaunis, eikä sitä ole onneksi vielä soitettu puhki. Älkäähän siis kertoko tästä kavereillenne! Tämä kappale on ensimmäinen koskaan radiolähetyksessä esitetty musiikkiteos (Kanadassa jouluaattona 1906).

Lisäksi kuultava Händelin Menuetti on hyvin raukea ja rauhallinen tanssi oopperasta Berenike. Mihinkään eksoottiseen ei tämä egyptiläinen aihe säveltäjää innoittanut, mutta tanssissa on kiistatta tenhoa ja arvokkuutta.

Christoph Willibald Gluck (1714 - 1787) on aina tehnyt minuun äärimmäisen unettavan vaikutuksen. Häntä pidetään merkittävänä oopperan uudistajana, mutta minä en lähtökohtaisesti mene oopperaan nukkumaan, ja ikävä kyllä kaikki kuulemani Gluck on ollut lähes sietämättömän pitkäpiimäistä lurittelua antiikin maisemissa ilman ihmeempää intoa tai jännitettä.

Kyllähän Gluck nyt säveltäessään hereillä pysyy. Ongelma onkin pelkästään yleisöllä.

Autuaiden sielujen karkelo oopperasta Orfeus ja Eurydike on toki hyvää nukahtamismusiikkia, mutta minusta siitä vain puuttuu kaikki mielenkiintoinen jännite, ja siten n. kuusiminuuttinen kipale on sellaiset neljä ja puoli minuuttia liian pitkä.

Läntisessä Euroopassa tunnetaan 1600-luvulta alkaen lukuisia merkittäviä saksalaisia ja ranskalaisia säveltäjiä. Entäpä englantilaisia? Heitä on sangen vähän. Aina 1800-luvun lopun Edward Elgariin saakka Henry Purcell (1659 - 1695) oli merkittävin englantilainen säveltäjä ja maan omaperäisin musiikillinen kyky. Häneltä kuullaan yhdeksänminuuttinen lajitelma musiikkia oopperasta Kuningas Arthur. Se on hyvin viihdyttävää ja kekseliästä, eikä sitä ole ainakaan suomalaisena päässyt turhan usein kuulemaankaan. Puhallininstrumentteja käytetään hyvin mielenkiintoisesti ja tunnelmallisesti. Tämä sarja on kaikessa katkonaisessa episodimaisuudessaankin albumin kiintoisinta antia, ja se on saanut minut kiinnostumaan Purcellista enemmänkin.

Toisena kappaleena Purcellilta kuullaan kuuluisa Rondeau (eli lyhyemmin Rondo) oopperasta Abdelazer. Se kuuluu kategoriaan unohtumattomat sävelmät, jotka vain jäävät kalloon kaikumaan. Yehudi Menuhinin johtama orkesteri tekee Purcellin kohdalla erittäin hyvää työtä.

Englannista on päässyt hieman yllättäen mukaan toinenkin säveltäjä, Jeremiah Clarke (n. 1674 - 1707). Tämä urkuri ehti säveltää melko vähän, mutta hänen Tanskan prinssin marssinsa uruille on tullut tunnetuksi trumpetille ja uruille/orkesterille tehtynä sovituksena, ja se onkin hyvin viehättävä ja iloluontoinen kappale. Trumpettiversiota kutsutaan usein nimellä Trumpet Voluntary. Tällä levyllä kuullaan hieno versio trumpetille ja uruille. Ole Edvard Antonsen puhaltaa oikein mainiosti ja pitää oikean tasapainon juhlallisuuden ja riemun välillä.

Barokki alkoi musiikissa ja arkkitehtuurissa Italiassa, joten on vain sopivaa, että mukaan on päässyt edes yksi oikeasti barokkiaikaan elänyt italialainen säveltäjä. Arcangelo Corelli (1653 - 1713) oli aikanaan Rooman musiikkiseurapiirin keskushenkilö, ja mainittiinpa häntä Euroopan parhaaksi viulistiksikin. Hänen tuotantonsa tunnetuin kokonaisuus on kahdentoista concerto grosson sarja, johon tullaan kokonaisuutena tutustumaan joskus toiste. Tällä levyllä saa tyytyä hyvään maistiaiskappaleeseen. Joulukonserttona tunnettu Concerto grosso op. 6 nro 8 on luovuttanut albumille Allegro-osansa. Postuumisti julkaistuun (1714) konserttoon on säveltäjä tehnyt merkinnän Fatto per la notte di Natale eli tehty jouluyöksi. Se on vaikuttava, liki oopperamaisen dramaattinen pikku kappale, joka antaa hyvän kuvan Corellin vaikuttavista taidoista. Esitys on hyvin intensiivinen, ja tämä pätkä on levyn parasta antia. Pitänee etsiä ja hankkia kokonainen levytys Toulousen kamariorkesterin ja Louis Auriacomben esittämänä.

Jean-Philippe Rameau (1683 - 1764) oli menestyneimpiä ranskalaisia barokkisäveltäjiä, jonka teokset kuitenkin unohtuivat nopeasti. Hänen lukuisat oopperansa ja mittava sekä äärimmäisen kunnianhimoinen kosketinsoitintuotantonsa on elvytetty vasta 1900-luvun aikana. Rameauta on kuvattu musiikilliseksi monomaanikoksi. Hänen elämäänsä ei mahtunut juuri muuta. Menestys oli säveltäjälle toissijaista, sillä hän näki itsensä ennen muuta suurena teoreetikkona ja sangen profeetallisesti osana musiikillista jatkumoa. Rameau oli tämän vuoksi myös hyvin omanarvontuntoinen aina kiivailuun asti. Kun hänen kielellinen ilmaisunsa oli mitä ilmeisimmin sangen puutteellista, ajautui hän usein erimielisyyksiin seurapiireissä, joihin hänen oli pakko ammattinsa vuoksi kuulua.

Asiaa ei välttämättä ainakaan helpottanut se, jos sattui näyttämään ihan Voltairelta, maailman sanavalmiimmalta ranskalaiselta.

Persoonallisella tasolla tästä syntyy mielenkiintoinen vertailu toiseen suureen teoreetikkoon ja aikalaiseen, J. S. Bachiin. Bach kun kuuluu olleen nöyrä ja harras sekä jopa vaatimaton mies, joka ei edes aina tunnu olleen kovin kiinnostunut siitä, esitettäisiinkö hänen teoksiaan edes toista kertaa. Yhteistä säveltäjille tuntuu olleen tietty sosiaalinen hiomattomuus ja intellektuaalisten pyrintöjen lähes täydellinen rajoittuminen musiikkiin.

Tälle levylle on päätynyt lyhyt katkelma eräästä Rameaun monista oopperoista, tanssillinen välisoitto. Se tarjoilee ruokahalua kiihottavan vilauksen horjumattomasti toteutetusta kepeästä viehätysvoimasta, ja kansallisiin stereotypioihin vajoamisen uhallakin on todettava, että musiikki kuulostaa hieman "ranskalaiselta" Bachilta tai Händeliltä.

Ohjelman päättää toisen ranskalaisen, Marc-Antoine Charpentierin (1643 - 1704) tuttuakin tutumpi mahtailevan iloluontoinen Preludi hymnistä Te Deum. Kaikkihan sen tuntevat. Mitä, eikö nimi kuulosta tutulta? Sävelmä tunnetaan myös Eurovision tunnussävelenä.

Te Deum laudamus: Te Dominem confitemur.

Tämä asiayhteydestään tyystin irrotettu Jumalan kunnian ylistys on kelpo lopetus melkein mille tahansa. En valita.

Mitäpä levystä sanoisi? 76-minuuttinen kokonaisuus on tosin varsin sirpaleinen (pisin kappale on kymmenminuuttinen, lyhin minuutin mittainen), mutta esitykset ovat kauttaaltaan tasokkaita, paikoitellen oivallisia. Monilla barokkimusiikkia harrastavilla on varmasti jo useitakin versioita useista kokoelmaan päätyneistä teoksista. Kyseessä on kuitenkin selvästi greatest hits -tyyppinen kokonaisuus, ja siinä lajityypissä kokonaisuus on onnistunut ja paikoitellen jopa virkistävästi yllättävä. Levy soveltunee parhaiten niille, jotka haluavat tutustua klassiseen musiikkiin yleisesti tai barokkimusiikkiin erityisesti - tai sitten niille, jotka vain haluavat hyvin rytmitetyn ja laaja-alaisen kokoelman tasokasta barokkimusiikkia rentoutumiskuuntelemiseksi.