torstai 28. helmikuuta 2013

Sibelius: En saga, Pohjolan tytär & muita sävelrunoja

Kapellimestari Osmo Vänskä täyttää tänään 60 vuotta, ja samalla vietetään Kalevalan päivää. Molemmat merkkipäivät huomioiden otan käsittelyyn Vänskän johtaman albumillisen Sibeliuksen ohjelmamusiikkia, joukossa innoituksensa suoraan kansalliseepoksesta ammentava Pohjolan tytär.


Jean Sibelius (1865–1957):
En saga (Satu) op. 9;
Dryadi op. 45 nro 1;
Tanssi-intermezzo op. 45 nro 2;
Pohjolan tytär op.49;
Yöllinen ratsastus ja auringonnousu op. 55;
Bardi op. 64;
Aallottaret op. 73.

Sinfonia Lahti, Osmo Vänskä. 
BIS, äänitetty Lahden Sibelius-talossa 2000 ja 2001 (op. 55).

Levyllä teokset ovat aikajärjestyksessä, mikä on varsin hauska ajatus ja muodostaa erittäin toimivan kokonaisuuden. Halutessaan kuulija voi näiden valikoitujen sävelrunojen kautta seurata Sibeliuksen kehitystä kansallisromantiikasta impressionismin ja modernismin porteille. Koska nyt kuitenkin on Kalevalan päivä, suon käsittelyssäni paalupaikan Pohjolan tyttärelle, joka myös on mielestäni Sibeliuksen hienoin sinfoninen runo (jep, parempi kuin Finlandia; itkekää sitä). Vuonna 1906 valmistunut Pohjolan tytär on rakenteeltaan kuin tiivistetty sinfonia, jossa saavutetaan häkellyttävän paljon noin kolmessatoista minuutissa. Sibelius sävelsi teoksen tutustuttuaan Richard Straussin sinfonisiin runoihin Berliinissä (Sibeliuksen viulukonserton lopullinen versio sai ensiesityksensä Berliinissä juuri Straussin johtamana vuonna 1905), ja teoksen nimeksi kaavailtiin alkuvaiheessa Väinämöistä ja myös nimeä L'Aventure d'un héros (Sankarin seikkailu, joka viittaa varsin selvästi Straussin laajaan sinfoniseen runoon Ein Heldenleben eli Sankarin elämä).

Sibeliusta innoitti sävellykseensä Kalevalan kahdeksas runo, jossa Väinämöinen kosii Pohjolan neitoa saaden vastaansa vain joukon mahdottomia tehtäviä hieman Herakleen tapaan. Näin kuvaa Kalevala kohtausta:

Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tyhjiä tiaisen virret,
Rastahaisen raksutukset;
Lapsi on tytär kotona,
Vasta on neiti naituansa;
Tule, neiti, korjahani,
Laskeitse rekoseheni,
En ole mitätöin miesi,
Uros muita untelompi!"

Neiti taiten vastaeli,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sitte sun mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Jospa jouhen halkaiseisit
Veitsellä kärettömällä,
Munan solmuhun vetäisit
Solmun tuntumattomaksi."

Väinämöinen tietysti mahtavana velhona pystyy halkomaan jouhia vaikka silmät sidottuna ja samoin vetelee munia näkymättömiin solmuihin iltapuhteinaan, mutta Pohjolan neiti tapaa keksiä vain lisää mahdottomuuksia, kuten tuohen kiskomista kivestä. Kun Väinämöinen loitsijan lahjoillaan suoriutuu kaikesta, lausuu Pohjolan neiti (jonka luonteesta ei saa erityisen mairittelevaa kuvaa):


"Sillenpä minä menisin,
Kenp' on veistäisi venosen
Kehrävarteni muruista,
Kalpimeni kappaleista,
Työntäisi venon vesille,
Uuen laivan lainehille,
Ilman polven polkematta,
Ilman kouran koskematta,
Käsivarren kääntämättä,
Olkapään ojentamatta."

Koska Väinämöinen on ihan pro kaikissa mahdottomissa älyttömyyksissä, alkaa hän veistää venettä käyttäen raaka-aineena vain naurettavan pientä ompelutarviketta ja koskematta itse työkaluihin millään tavalla. (Juuri tästä Pohjolan neidon kosiosirkuksesta Sibelius kaavaili kokonaista kalevalaista oopperaa nimeltään Veneen luominen, mutta siitä ei valitettavasti lopulta tullut mitään, joskin sentään saatiin Lemminkäissarja. Onneksi edes se.) Pahat henget ja muut ölliäiset kuitenkin häiritsevät Väinämöisen loitsintaa, ja siinäpä pääsee työkalu hieman lipsahtamaan, kun ei ole käsiä sitä pitelemässä:


Hiisi pontta pyörähytti,
Lempo tempasi tereä,
Paha vartta vaapahutti:
Kävipä kivehen kirves,
Kasa kalkkoi kalliohon,
Kirves kilpistyi kivestä,
Terä luiskahti liha'an,
Polvehen pojan pätöisen,
Varpahasen Väinämöisen:
Sen Lempo lihoille liitti,
Hiisi suonille sovitti,
Veri pääsi vuotamahan,
Hurme huppelehtamahan.

Väinämöinen paitsi haavoittuu vakavasti, myös epäonnistuu urotyössään, sillä onhan nyt veneenveistotyökalu koskenut hänen vartaloonsa. Siinä se kosioreissu.
On se nyt kumma, kun ei ämmät tahdo minusta huolia!
Pohjolan tytär on tarinassa melkoisen passiivinen hahmo, joka istuksii sateenkaarella ja keksii uusia tapoja nöyryyttää kosijoita, ja ehkä siksi Sibelius kaavaili teoksen nimeksi juuri Väinämöistä. Saksalainen kustantaja oli kuitenkin toista mieltä, otaksuen kai (oikein), että Väinämöinen saattaisi teoksen nimenä jäädä melko tuntemattomaksi keskieurooppalaiselle asiakaskunnalle. Nimi Pohjolan tytär, jossa eksotiikka yhdistyy sentään johonkin tunnistettavaan (ja vielä feminiiniseen), olikin kustantajan keksintö ja vaatimus. Ja mikäpä siinä, ihan hyvä nimi se on.

Sibelius omaksui straussilaisesta sävelrunotyypistä loisteliaan ja dramaattisen orkestraation, joka todella säkenöi tässä teoksessa. Melodiset aiheet ja teemat ovat kauttaaltaan ensiluokkaisia, ja sävellyksessä on kalevalaisiin aiheisiin hyvin sopivaa hieman arvoituksellista tunnelmaa. Kaiken loiston keskellä teoksen yleisvaikutelma on siinä mielessä hyvin kalevalainen, että ilmassa on kaikesta huolimatta tiettyä ankaruutta, joka tulee ilmi varsinkin vaskien hienoissa, koruttoman sankarillisissa aiheissa. Teoksen sävelkieli edustaa vielä tunnistettavasti säveltäjän kansallisromanttista tyyliä, mutta teos on varsinkin muodoltaan liukumassa kohti sinfonista kompressiota, jota Sibelius alkoi toteuttaa tämän jälkeen myös sinfoniatuotannossaan niin ainutlaatuisella tavalla.

Pohjolan tytär on erittäin antoisa teos kuulijalle. Sen sinfoninen rakenne pitää teoksen jatkuvasti mielenkiintoisena, sillä Sibelius osoittautuu tiivistämisen ja tunnelman mestariksi. Pohjolan tytär on niitä harvoja teoksia, jotka ovat verraten lyhyitä (n 13 min), mutta jotka tuntuvat huomattavasti fyysistä kestoaan pidemmiltä pelkästään myönteisessä mielessä. Siinä ulkoinen loistokkuus ja omaan maailmaansa tempaava syvyys ovat mainiossa tasapainossa. Teos sai ensiesityksensä 29.12. 1906 Pietarissa, missä Sibelius itse johti Mariinski-teatterin orkesteria. Venäjän suurimman musiikkilehden kriitikko kehui teosta ja kirjoitti kuulevansa siinä "alkuvoimaista rohkeutta". Kelpo kuvaus.

Vänskän ja hänen hienosti provinssiorkesterista Suomen eturiviin koulimansa lahtelaisorkesterin käsissä Pohjolan tytär saa erittäin hienon ja arvoisensa tulkinnan. Vänskän Sibelius on ansaitusti tunnettua siitä, miten kapellimestarilla on mahtava silmä (no, korva) säveltäjän teosten yksityiskohdille ja pienimmillekin vivahteille. Tämä Pohjolan tytär on hienostunut, menevä ja vaikuttavan synkkäsävyinen. Ainoana miinuksena on todettava, että teoksen huipennuksessa Vänskän yksityiskohdille suoma huomio pääsee hetkeksi hautaamaan teoksen melodisemman puolen alleen. Kokonaisuutena tulkinta on silti mainio ja erittäin lämpimästi suositeltava. 

En saga, joka tunnetaan myös sille hieman heikosti sopivalla suomenkielisellä nimellä Satu, on Sibeliuksen pisin yksiosainen sinfoninen runo, joka kestää yleensä noin 20 minuuttia (tässä 18 min). Teos edustaa säveltäjän varhaistuotantoa, se on vuodelta 1892. Sävelkieli on kauttaaltaan kansallisromanttista, vaikka aihe ei olekaan suoraan kansallinen. Pikemminkin alkuperäinen ruotsinkielinen nimi tuntuisi antavan teokselle skandinaavisen viitekehyksen. Sibelius itse pitää teosta äärimmäisen psykologisena. Hän kirjoittaa: 
"Se on psykologisesti kaikkein syvällisimpiä teoksiani. Voisinpa melkein sanoa, että siihen sisältyy koko nuoruuteni. Satu on erään sieluntilan ilmaus. Niihin aikoihin kun kirjoitin tämän sävelrunoelman, sain itse kokea monia järkytyksiä. Missään muussa teoksessa en ole paljastanut itseäni niin täysin kuin Sadussa."
Ehkä sitten niin. Teoksessa on kyllä syvyyttä ja viehättävää arvoituksellisuutta, mutta ennen kaikkea minua siinä kiehtoo Sibeliuksen varhainen äänimaailma, joka on kaikessa omaperäisyydessään, nerokkuudessaan ja ainutlaatuisessa sibeliaanisuudessaan täysin vastustamaton. Nimi on sikäli osuva, että teoksessa on kertomuksellisia elementtejä, jossa lyhyet teemat laajenevat eeppiseksi seikkailuksi, jonka aikana kuullaan nuorelle Sibeliukselle tyypillisiä kansanmusiikkimaisia melodioita, jotka kuitenkin ovat täysin hänen omia sävellyksiään. Mittava sävelruno yhdistää lennokkaan seikkailun, ankaruuden ja mystiikan ainutlaatuisen kiehtovaksi sävelpaletiksi, jonka kuunteleminen on aina innostava kokemus.

En sagan onnistunut esitys vaatii kykyä ylläpitää arvoituksellista ja spontaania tunnelmaa samaan aikaan eteenpäin pyrkivän energisen poljennon kanssa. Vänskältä molemmat onnistuvat melko hyvin, joskin omaan makuuni poljentoa saisi olla vielä hieman lisääkin. Nyt alun salaperäisillä jousikumahduksilla on toki tunnelmallista arvoa, mutta niiden orgaaninen yhteys laajenevaan teokseen jää varsin heikoksi ja irralliseksi. Tulkinta on kuitenkin erinomaisesti hiottu, huolella muotoiltu ja suvereenisti hallittu ja siten täysin perusteltu. Taianomaista tunnelmaakin saavutetaan oikeissa kohdissa.

Levyllä on ilahduttavasti muutamia harvoin kuultuja ja harvoin taltioituja teoksia, kuten En sagan tapaan skandinaaviseen traditioon viittaava Bardi vuodelta 1914 ja äärimmäisen harvinaisesti opusnumero 45:n molemmat numerot, sinfoninen runo Dryadi (1910) ja Tanssi-intermezzo (1904/1907).

Bardi on impressionistinen, vapaamuotoinen ja viipyilevä fantasia, joka tuntuu kirjaimellisesti paljastuvan menneisyyden sumusta. Sibeliuksen merkittävin osuus sooloharpulle selittää teoksen nimen, mutta varsinaista määritettyä ohjelmaa sillä ei ole. En sagan tapaan olen havaitsevinani tässäkin teoksessa kerronnallista tematiikkaa, jossa runonlaulaja välittää etäännytettyjä tapahtumia ja tunnetiloja jostakin ajattomasta kaukaisuudesta. Seitsenminuuttinen teos huipentuu vaskien kliimaksiin, joka on kieltämättä erittäin vaikuttava. Se tuo kuin aivan uuden mittakaavan koko teokselle, joka on tähän hetkeen saakka ollut sekä melodisesti että fyysisesti hyvin tiivis ja pieni. Melodinen aines on erittäin pientä, mutta loisteliaasti hallittua.

Viisiminuuttinen Dryadi ammentaa Kreikan mytologiasta, missä dryadit ovat puissa asuvia nymfejä, eräänlaisia puun personifikaatioita. Lyhyt teos on jälleen yleisvaikutelmaltaan arvoituksellinen, mutta käy lyhyessä ajassa läpi valtavan määrän tunnelmallisia ja emotionaalisia muutoksia. Ehkä tämä viittaa puiden tapaan kasvattaa ja karistaa lehtensä, tai ehkä metsässä humisee tuuli, mutta joka tapauksessa Sibeliuksen kyky impressionistisena ja äärimmäisen mielikuvituksekkaana orkesterimaalarina ei jää lainkaan Debussyn, tunnetuimman musiikillisen impressionistin, varjoon. Dryadi ja Bardi liikkuvat hieman samantyyppisissä musiikillisissa maailmoissa, mutta Dryadi on näistä mystisistä teoksista iloluontoisempi tavoitellen paikoitellen tanssirytmejäkin.

Dryadin opuspari, äärimmäisen harvoin kuultu Tanssi-intermezzo, ei ole sävelruno laisinkaan. Sibelius sävelsi tämän kevyen ja hyväntuulisen teoksen vuonna 1904 järjestettyyn hyväntekeväisyysiltamaan. Kevyttä Sibeliusta ei turhan usein pääse kuulemaan, ja tämä on säveltäjän sitä tyylilajia parhaasta päästä. Kauttaaltaan viehättävä teos kestää runsaat kaksi ja puoli minuuttia.

Näissä kolmessa soinniltaan paikoin hyvin kamarimusiikkimaisessa teoksessa Vänskä orkestereineen tuntuu olevan kuin kotonaan. Teosten hallinta ja niiden vaativan kiehtovan tunnelman luominen onnistuu suorastaan ylistettävästi. Salaperäisyyden kun ei ole tarkoitus vieraannuttaa kuulijaa, vaan kiehtoa tämän mieltä, mielellään jopa tulkinnassa ehkä viitata mystiikan verhon raottamiseen. Varsinkin Bardi on tässä suhteessa upea ja tunnelmaltaan verraton.

Yöllinen ratsastus ja auringonnousu vuodelta 1908 on Sibeliuksen pisimpiä sinfonisia runoja (tässä runsaat 17 min), ja se on (vaarallisen) potentiaalisesti myös niistä monotonisin. Uhka on ilmeinen, sillä teoksen alkuosiota eli yöllistä ratsastusta hallitsee erittäin itsepintainen ja yksinkertainen rytmiikka, joka tosin kuvaa itse ratsastusta hyvin, mutta voi käydä pitemmän päälle rasittavaksi, jos sitä ei osata keventää ja elävöittää yöllistä metsää ja ratsumiehen tunnetiloja kuvaavalla musiikilla, joka käsittää hienoja, mietteliäitä teemoja erityisesti puupuhaltimille. Teoksen jälkimmäinen puolisko kuvaa auringonnousua, joka päättää yksiselitteisesti yön hektisen epävarmuuden. Auringonnousun kuvaus on Sibeliuksen suurimpia musiikillisia triumfikuvauksia (panteistiselle luonteelleen ominaisesti Sibelius varasi mahtavimmat kunnianosoituksensa juuri luonnonvoimille) ja muuttaa teoksen kokonaiskuvan täydellisesti. Sibeliuksen sävelkieli on tässä laajassa sävelrunossa samantyyppistä kuin Pohjolan tyttäressä, mutta teoksen muoto on täysin erilainen, hyvin selvästi kaksijakoisen kontrastoiva. Teosten tulkitseminen säveltäjän biografian kautta on aina riskialtista, mutta teoksen alkuosan uhkaavat, synkät ja monotoniset sävyt ja auringonnousun suurenmoinen valo saavat kiistatta taakseen hieman syvyttä, kun huomaa, että Sibelius sävelsi teoksen hyvin pian sen jälkeen, kun hänelle oli tehty vaativa, mutta onnistunut leikkaus kurkussa sijainneen ja pahanlaatuiseksi arvellun kasvaimen poistamiseksi. Säveltäjä koki saaneensa elämälleen jatkoajan, ja on vaikeata olla pitämättä tätä sävelrunoa tämän kokemuksen ilmentymänä.

Kuten sanottu, teoksen alkupuolella metsän vaarat vaanivat ratsastajaa, ja monotonian vaara vaanii itse teosta. Tässä Vänskän kyvyt yksityiskohtien, vivahteiden ja heiveröistenkin nyanssien hallitsijana tulevat mitä parhaiten apuun. Vänskän käsissä yöllinen metsä on hahmoton, mutta silti täynnä outoa ja salattua elämää, jota voi havaita, mutta josta ei saa selkoa. Auringonnousu on tämän jälkeen myös mahtava ja aidosti voitonriemuinen kokemus. Kyseessä on paras kuulemani esitys tästä sävelrunosta, jota esitetään yllättävän harvoin siihen nähden, että se olisi hyvin todennäköisesti yleisöjen mieleen.

Levyn päättää loistokkaasti kymmenminuuttinen sävelruno Aallottaret (1914), jonka aihe on perin suomalaisesta nimestä huolimatta antiikin Kreikassa. (Kansainvälisesti teos kulkee nimellä Oceanides.) Kyseessä on orkesterikirjallisuuden upeimpiin kuluva meren kuvaus, jolle vetää vertoja oikeastaan vain Debussyn La Mer. Sävelkieli on impressionistista ja suurenmoisen monipuolista. Veden kiehtovaa liikettä kuvatessaan Sibeliuksen mielikuvitus toteutuu mestarillisena tematiikan ja orkesterin käsittelynä, johon kuulija uppoaa kuin miellyttävän lämpimään veteen. Vänskän tarjoama yhdistelmä tarkkuutta ja herkkyyttä on omiaan juuri tähän teokseen, joka tarjoaa hienolle albumille upean päätöksen.

Tätä levyä on vaikeata olla suosittelematta. Lahtelaisorkestari soittaa erittäin kauniisti ja ns. teoksiin sopivasti, ja Vänskän perinpohjainen huolellisuus ja kunnianhimo tekevät albumista mainion Sibelius-täyteisen tunnin ja vartin. Ohjelma yhdistelee tuttua ja tuntemattomampaa, ja etenkin harvinaisemmat teokset saavat erinomaiset tulkinnat. En sagan suhteen minulla on omat varaukseni, mutta kauttaaltaan musisointi on laadukasta ja teoksia kunnioittavaa. Kyseessä lienee paras kuulemistani Vänskän lahtelaisalbumeista. Jos jotain moitittavaa haluaa sanoa, niin äänitys, vaikka onkin hyvin laadukas, värikäs ja konserttikokemusta uskollisesti jäljittelevä, on dynamiikaltaan sellainen, että paikoitellen ollaan kuuluvuusalueen rajalla. Asiaa ei auta se, että Vänskän pianissimot ovat todella, todella pianissimoita. Äänentoistolaitteistoa joutuu säätämään, jos haluaa todella kuulla kaiken.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Glazunov: Pianokonsertot ja venäläinen erikoisuus

Ainakin yksi merkittävä etu on siitä, jos sattuu pitämään venäläisestä romantiikan ajan musiikista: se ei ihan heti lopu, ja ekstrabonuksena voi pitää sitä, että läntisessä Euroopassa musiikkikulttuuri ei ole siitä täysin saturoitunut. Näiden seikkojen ansiosta venäläisen romantiikan ystävät voivat vielä melko pitkälle kuunteluharrastuksessaan edettyäänkin tehdä tuoreita löytöjä. Usein kyse on säveltäjistä ja teoksista, jotka kuuluvat vakiorepertoaariin Venäjällä, mutta joita ei lännempänä juuri pääse kuulemaan. Meillä lähes unohdettu Anton Arenski, joka kävi Suomessa kuolemassa, on hyvä esimerkki.

Arenskia huomattavasti tuotteliaampi ja omana aikanaan paljon korkeaprofiilisempi säveltäjä Aleksandr Konstantinovitš Glazunov (1865 - 1936) on nykyään meillä tuttu lähinnä mainiosta ja tiiviistä viulukonsertostaan. Häntä voi monesta syystä pitää venäläisenä erikoisuutena... joka on hyvin venäläinen olematta mitenkään... erityisen venäläinen. Hän ei ollut tyylillisesti nationalisti eikä traditionaalinen keskieurooppalaistyyppinen internationalisti, vaan näiden suuntien yhdistelmä.
Aleksandr Glazunov. Valentin Serovin piirros.
Pietarilaisen kustantajan poika Aleksandr Glazunov on Venäjän taidehistorian suurimpia ihmelapsia, joka aloitti säveltämisen 11-vuotiaana ja aloitti tästä nousujohteisen ja erittäin tuotteliaan uran. Nikolai Rimski-Korsakov julisti nuorukaisen neroksi, jonka musiikillinen kehitys edistyi niin kiivaasti, että aina tunnin harjoittelun ja opiskelun jälkeen Glazunov oli kuin eri muusikko - ainakin, jos Parta-Nikkeä on uskominen.

Nuori Glazunov oli yleisö- ja arvostelumenestys niin säveltäjänä kuin kapellimestarina. Ankara opiskelu johti sekin huipulle: vuonna 1899 34-vuotias Glazunov nimitettiin professoriksi Pietarin konservatorioon, ja vuonna 1905 hänestä tuli sen rehtori. Glazunovin kautta konservatorion johdossa pidetään yhtenä instituution huippuhetkistä, ja tuotteliaalla säveltäjä-kapellimestarilla oli aikaa omistautua opinahjon tason nostamiselle. Glazunov oli kollegoidensa ja opiskelijoiden arvostama rehtori, joka ajoi varsinkin lupaavien ja omalaatuisten nuorten säveltäjien etua vieden läpi kunnianhimoisen uudistushankkeen konservatorion opetustarjonnassa ja -metodeissa. Glazunovin oppilaisiin kuuluvat mm. viulisti Nathan Milstein ja säveltäjät Sergei Rahmaninov, Sergei Prokofjev, Dmitri Šostakovitš ja Igor Stravinsky (joista viimeksi mainittua Glazunov piti epämusikaalisena).

Ällistyttävien voimavarojensa ja ajanhallintataitojensa lisäksi Glazunovia oli siunattu hätkähdyttävän hyvällä musiikillisella muistilla. Šostakovitš kertoo muistelmateoksessaan koko joukon hämmästyttäviä anekdootteja Glazunovin muistista, joka säilyi terävänä nuoruusvuosista kuolemaan saakka. Lahjoista oli apua, kun Glazunov orkestroi kollegansa Aleksandr Borodinin keskeneräisiksi jääneitä teoksia, joista mittavin on ooppera Ruhtinas Igor. Oopperan alkusoittoon liittyy kaksi versiota, joista toinen on ilmeisesti totta, mutta on vaikea päättää, kumpi on hauskempi. Virallisen tiedon mukaan Glazunov palautti Ruhtinas Igorin alkusoiton mieleensä ja orkestroi sen nykyiseen asuunsa kuultuaan Borodinin soittavan luonnostelemansa alkusoiton pianolla vain kerran vuosia aiemmin. Šostakovitšin muistelmissa taas kerrotaan Glazunovin kerran humalassa uskoutuneen rakkaimmalle oppilaalleen ja paljastaneensa tälle, että sävelsi oopperan alkusoiton kokonaan itse, mutta niin Borodinin tyyliin ja tämän innoittamana, että katsoi oikeudenmukaiseksi väittää sitä Borodinin sävellykseksi.

Glazunov on tyyliltään Venäjän 1800-luvun musiikin tasapainotettu synteesi. Hän omaksui eri tyylisuuntien edustajien parhaat ominaisuudet. Glazunovin teoksissa Balakirevin jalustalle nostama venäläiskansallinen musiikkiperinne kohtaa Anton Rubinsteinin keskieurooppalaisen tradition ja tekniikan. Rimski-Korsakovilta Glazunov omaksui tämän suurimman lahjan, ilmiömäisen orkestraation taidon, ja Tšaikovskin vahvan romanttinen, vaivattomasti soljuva melodia hengittää hänen orkesteriteoksissaan.

Miksi sitten kuulemme häntä ja hänestä niin vähän? Mieshän oli ilmiselvästi nero ja vieläpä tyyliltään helposti lähestyttävä sellainen. Häntä voisi jopa pitää venäläisen romantiikan huipentumana. Glazunovin painuminen vuosikymmeniksi unohduksiin johtuu siitä, että hänellä oli huono ajoitus. Tarkemmin sanoen hänen uransa alku- ja keskikohdan ajoitus oli varmaankin paras mahdollinen, mutta hänen uransa loppupuolen ajoitus oli sikäli epäonnistunut, että modernismi ajoi hänestä oikealta ohi. Glazunovin oppilaat tekivät 1900-luvun alkuvuosina siirtymän romantiikasta modernismiin. Glazunov ei sitä tehnyt, vaan jatkoi säveltämistä täydellisesti hallitsemansa romanttisen tyylin mukaan. 

Modernismin läpimurto pakotti kaikki eurooppalaiset säveltäjät reagoimaan jotenkin. Nuori polvi lähti sen tienraivaajiksi, kun taas esimerkiksi Sibelius kykeni modernisoimaan sävellystapansa orgaanisesti tavalla, joka sopi hänen yksilölliseen tapaansa säveltää. Jotkut, kuten Saint-Saëns, torjuivat modernismin äänekkäästi saatanallisena maailmanlopun enteenä. Glazunov ei kyennyt mukautumaan modernismiin. Vika ei ollut siinä, etteikö hän olisi halunnut tai yrittänyt. Glazunov oli musiikillisesti hyvin avaramielinen - hän mm. oli ensimmäisiä ns. vakavia säveltäjiä, joka sävelsi saksofonikonserton tälle uudelle instrumentille - eikä lannistunut, jos ei ensi yrittämällä saanut jostain uudesta teoksesta mitään irti. Hän osasi arvostaa nuorten modernistien tiettyjä piirteitä - esimerkiksi Stravinskyn orkestraation taitoa - mutta ei löytänyt modernismista sellaista mielekkyyttä, että olisi antanut sen vaikuttaa omaan vakiintuneeseen ja hyväksi havaittuun tyyliinsä, joka tuotti laadukkaita lopputuloksia.

Tämä johti melko väistämättä siihen, että radikaalimmat modernistit alkoivat pitää vanhaa mestaria pilkkanaan ja suhtautua tähän ivallisesti. Erityisesti Stravinsky, joka loukkaantui Glazunovin antamasta palautteesta, käytti tunnollisesti jokaisen mahdollisuuden ivatakseen lahjattomaksi jumiuttajaksi miestä, joka oli uudistanut venäläistä musiikinopiskelua enemmän kuin kukaan toinen.

Lisäksi Glazunov jäi alttiiksi kulttuuripoliittiselle hyökkäykselle myös toisella rintamalla. Hän ei paennut Venäjältä bolševikkivallankaappauksen takia, vaan jatkoi työtään konservatorion johdossa. Säveltäjä ei pitänyt bolševikeista, mutta kykeni työskentelemään uusissakin puitteissa. Tietyn uudistusmielisyyden lisäksi Glazunov ei näytä olleen millään muotoa poliittinen tai ideologinen tapaus. Konservatoriossa ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, kun bolševistisen kulttuuripropagandan innoittamina sinnekin ilmaantui uusi poliittinen siipi, joka vaati entistäkin suurempia uudistuksia hallintoon ja opetukseen. Glazunov oli periaatteessa myötämielinen uusille metodeille, mutta oli äskettäin vienyt läpi suuret uudistukset eikä nähnyt tarvetta poliittisesti motivoiduille reformeille. Jonkin verran pulmia, mutta ilmeisesti vähemmän, aiheuttivat tyylilliset ristiriidat avantgardistien kanssa. Sittemmin toki Neuvosto-Venäjällä avantgardismi tukittiin ja palattiin äärimmäisen ja jähmetetyn perinteiseen tyyliin useimmilla taiteenaloilla, mutta 1920-luvun alussa avantgardismi koki lyhyen kukoistuksen. Glazunovin tyyli olisi varmasti kelvannut erinomaisesti myöhemmälle neuvostohallinnolle.

Glazunov kyllästyi riitelyyn ja matkusti vuonna 1928 Itävaltaan osallistuakseen Schubertin kuoleman 200-vuotisjuhlallisuuksiin ilmeisesti vailla aikomustakaan palata enää Neuvosto-Venäjälle. Hän teki kiertueet Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja asettui lopulta verraten mukavasti asumaan Pariisin lähistölle mennen vielä 64-vuotiaana naimisiinkin. Glazunovin haluttomuus palata Venäjälle teki hänestä poliittisesti epäilyttävän niin Neuvostovaltiossa kuin muunmaalaistenkin kommunistien keskuudessa. Glazunov kuoli Pariisin liepeillä 70 vuoden iässä maaliskuussa 1936. Hänen luunsa lepäävät nykyään hänen synnyinkaupungissaan Pietarissa, minne ne siirrettiin 1970-luvulla. Vasta viime vuosikymmeninä Glazunov on alettu ottaa jälleen vakavasti, ja toivoa sopii, että hänen teoksiaan palaisi valtavirtaan. Parhaimmillaan Glazunov on mielikuvituksellisen yllättävä, eikä hän tietääkseni koskaan päästänyt käsistään kakkoslaatua julkaistavaksi saakka. Aina Glazunovin teoksissa ei ehkä ole valloittavinta omaperäisyyttä, mutta hänen tuotantonsa tarjoaa monia ilahduttavia yllätyksiä, ja siinä on hitosti laatua. Glazunovia tullaan täällä näkemään vastakin.



Aleksandr Konstantinovitš Glazunov (1865 - 1936): Pianokonserot 1 & 2.
Oksana Jablonskaja, piano; Moskovan sinfoniaorkesteri, Dmitri Jablonski

Nikolai Vasiljevitš Artsibušev, (1853 - 1937)
Aleksandr Glazunov,
Anatoli Konstaninovitš Ljadov, (1855 - 1914) 
Nikolai Andrejevitš Rimski-Korsakov, (1844 - 1908)
Nikolai Aleksandrovitš Sokolov, (1859 - 1922)
ja
Jāzeps Vītols (1863 - 1948): 
Muunnelmia venäläisestä teemasta.

Moskovan sinfoniaorkesteri, Dmitri Jablonski.

Naxos, äänitetty Moskovassa 1996.

Levy alkaa hyvin erikoisella pikku teoksella, kuuden säveltäjän yhteistyönä syntyneellä muunnelmasarjalla vuodelta 1901. Kun artikkelin alussa mainitsin pari sanaa unohdetuista venäläisistä romantikoista, niin tässäpä sellaisia piisaa - ja päälle yksi latvialainen. Muunnelmasarja sai alkunsa, kun Rimski-Korsakovin tytär valitsi venäläisten kansansävelmien kokoelmasta mieleisensä teeman variaatioiden pohjaksi. Teema on suurin piirtein niin venäläinen kuin voi olla, lyyrinen ja enemmän kuin vain aavistuksen melankolinen. Muunnelmatkin ovat mukavaa kuunneltavaa, miellyttävän vaihtelevia ja värikkäitä. Suureen orkestraaliseen kikkailuun ei sarja anna aihetta, ja säveltäjätkin tuntuvat olevan pikemminkin vapaalla kuin varsinaisen työn touhussa. Latvialainen Vītols saa omassa osuudessaan aikaiseksi miellyttäviä kertausefektejä, ja Glazunovin päätösosa (sarjan pisin, kestoltaan kolme ja puoli minuuttia) antaa sarjalle kunnollisen rempseän lopetuksen. Vajaa vartti kuluu mukavissa merkeissä.

Glazunovin mittavin ja kestävin sävellyskokonaisuus on ehdottomasti hänen yhdeksän sinfoniansa sarja, mutta sen ohessa on hyvä muistaa joukko konserttoja. Ne eivät ehkä ole yhtä mieleenpainuvia kuin sinfoniat, viulukonserttoa lukuun ottamatta, mutta ne ovat taattua laatua, jota on höystetty kauniilla melodioilla, taidokkailla orkestraatioilla ja hienoilla soolo-osuuksilla, jotka tarjoavat mukavasti mahdollisuuksia virtuoosimaisiin suorituksiin.

Kahdessa pianokonsertossaan Glazunov liikkuu romanttisen eurooppalaisen konserttotradition ytimessä. Mitään erityisen omaperäistä näistä konsertoista ei löydy. Pikemminkin ilmi käy säveltäjän ihailu Chopinia ja Lisztiä kohtaan ja miellyttävä kyky yhdistää keskieurooppalainen romantiikka venäläiseen vastinpariinsa. Myöhempi pianokonsertto on vieläpä yksiosainen, mikä johtaa ajatukset nopeasti Lisztin toiseen pianokonserttoon.

Kaksiosainen ensimmäinen pianokonsertto on vuodelta 1910 ja kestää noin 35 minuuttia. Se alkaa hyvin pehmeästi ja chopiniaanisesti, mutta laajenee vähitellen Rahmaninovin tulevista konsertoista muistuttavaan venäläis-romanttiseen retoriikkaan. Toinen osa on kepeästi ja levollisesti alkava muunnelmasarja, joka osoittaa edetessään säveltäjältä hyvää mielikuvitusta. Kaiken kaikkiaan konserton tunnelma on hyvin valoisa ja iloinen muutamilla hieman melankolisemmilla sävyillä pilkutettuna. Se on syvästi runollinen, ilahduttava ja läpikotaisin viihdyttävä vanhan hyvän ajan pianokonsertto, joka ei tosin vedä vertoja Tšaikovskin tai Rahmaninovin teoksille saman lajityypin piirissä. Ihastuttavia hetkiä on paljon, ja tätä kuuntelee ilokseen, mutta jälkeensä teos jättää lähinnä miellyttävän olotilan vailla sen kummempia musiikillisia muistikuvia. Glazunovin tarjoilema aines on hyvää, sujuvaa ja tyylikästä, muttei kovin erottuvaa tai mieleenpainuvaa. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, ja romanttisena ajanvietteenä tämä on erinomaista kuunneltavaa.

Glazunovin Pianokonsertto nro 2 sai ensiesityksensä vuonna 1917 ensimmäisessä bolševikkivallankaappauksen jälkeen Pietarissa pidetyssä sinfoniakonsertissa. Se on yksiosainen ja kestää vain runsaat 20 minuuttia. Teos avautuu ylevällä ja hieman haikealla teemalla, jonka varaan konsertto enimmäkseen rakentuu. Teos päättyy mahtipontisesti voitonriemuiseen lopetukseen parhaiden perinteiden mukaan. Kyseessä on konserttoparista selvästi dramaattisempi tapaus, joka myös tyrkyttää enemmän mahdollisuuksia näyttäviin virtuoositempauksiin. Näiden avujen ansiosta ja myös ilmaisultaan ytimekkäämpänä se myös jää niistä paremmin mieleen.

Glazunovin pianokonsertot eivät ole sarjassaan aivan ykkösketjua, mutta omistautunut solisti voi ne tuolle tasolle nostaa ainakin niin pitkäksi aikaa kuin esitystä riittää. Oksana Jablonskaja tulkitsee nämä teokset äärimmäisen vakuuttavasti. Hän selvästi ottaa konsertot vakavasti ja uskoo niihin niin syvästi, että kuulijakin tempautuu mukaan. Hän osaa tarjoilla lyyristä herkkyyttä ja tasapainottaa sen dramaattisiin eleisiin kuulostamatta ulkokohtaiselta tehostemaakarilta. Nämä teokset eivät kaipaa analysoivaa porautumista eivätkä varsinkaan kyseenalaistamista. Jablonskaja soittaa ne samalla omistautumisella ja vakavuudella kuin maineikkaammatkin konsertot, ja tulokset ovat lähes vastustamattomat. Ehkä pieni lisä vivahteikkuuden hyödyntämisessä ei olisi pahitteeksi, mutta suoritusta on kokonaisuutena pidettävä kiitettävänä. Dmitri Jablonskin johtama moskovalaisorkesteri soittaa erittäin hyvin, ja muusikot ovat kotonaan näissä viehättävissä venäläismaisemissa.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Sibelius: Sinfoniat 5 & 6; Tuonelan joutsen

Tätä kirjoitettaessa on kulunut vuosi kapellimestari Paavo Berglundin (1929 - 2012) kuolemasta (25.1.2012). Kun viimeksi käsittelin hänen levytyksiään, kyse oli Jean Sibeliuksen (1865 - 1957) kuoleman 55-vuotispäivän muistamisesta. Onkin siis hyvin sopivaa ottaa käsittelyyn tuolloin arvioimani albumin luonnollinen kumppani, jolla ovat lontoolaisvoimin esitetyt Sibeliuksen viides ja kuudes sinfonia sekä Tuonelan joutsen Lemminkäissarjasta. Tämä London Philharmonic Orchestran oman levy-yhtiön albumi julkaistiin syksyllä 2012, kun itse taltioinnit ovat konserteista vuosilta 2003 ja 2006. Julkaisuajankohta on perusteltu, sillä tarkoituksena oli mm. kunnioittaa Berglundin muistoa. Mutta ylipäänsä näiden taltiointien julkaisu on mitä suurimmassa määrin perusteltua, sillä tulkinnat ja esitykset ovat laadukkaita. Itse asiassa ne ovat suurenmoisia.


Sibelius: Sinfoniat nro 5 ja 6; Tuonelan joutsen.
London Philharmonic Orchestra, Paavo Berglund.
LPO, äänitetty Lontoossa toukokuussa (nro 5) ja joulukuussa (nro 6) 2003 ja 2006 (Tuonelan joutsen).

Tämän arvokkaan julkaisun myötä markkinoilla on viimeinkin saatavilla Berglundin viimeiset lontoolaistulkinnat Sibeliuksen kolmesta viimeisestä (5, 6, 7) sinfoniasta. Se on erinomainen asia, sillä tulkinnat ovat mainioita ja tämä kolmen sinfonian joukko kuuluu koko 1900-luvun parhaimpiin taideteoksiin.

Sibelius vietti 50-vuotisjuhlaansa vuonna 1915, ja Suomen suuriruhtinaanmaan senaatti julisti itse merkkipäivän yleiseksi vapaapäiväksi. Säveltäjältä tilattiin juhlallisuuksiin uusi sinfonia, joka saikin ensiesityksensä juhlavuonna. Mutta tämän jälkeen Sibelius paneutui korjailemaan teosta ja lopullinen, merkittävästi alkuperäisestä poikkeava, versio sai ensiesityksensä vasta 1919 rauhan aikana ja itsenäisessä Suomen tasavallassa. Tämä vuoden 1919 versio on yleisesti hyväksytty säveltäjän viimeiseksi ja onnistuneimmaksi sanaksi teoksen kohdalla, eikä aiempaa versiota esitetä, joskin se on kuriositeettisyistä levytetty. Mutta se on kiintoisa lähinnä ammattimaisille musiikintutkijoille ja Sibelius-biografeille, ei tavallisille harrastepohjalta operoiville taiteenystäville.

Virallisesta merkkipäivätilauksesta alkunsa saanut sinfonia on minusta Sibeliuksen hämmästyttävin, vaikuttavin ja rohkein tyylillinen riemuvoitto. Säveltäjä ottaa käsittelyyn romantiikan ajan sinfonian alalajin, ns. voitonsinfonian (jonka hän tunsi perinpohjaisesti sävellettyään varsin onnistuneen sellaisen numero kakkosenaan vuosina 1900-02), ja modernisoi sen täydellisesti. Sibelius lähti modernismin teille jo kolmannella sinfoniallaan (1907, teos joka ei saa ansaitsemaansa huomiota tai tunnustusta), ja synkässä neljännessä sinfoniassaan (1911) säveltäjä ilmeisesti purkaa mm. taiteellista kriisiään etsien uutta ilmaisutapaa. Viidennessä sinfoniassa (1915, 1919) hän on löytänyt sen. Seurauksena on ainutlaatuinen seestynyt riemu, jonka unohtumattomassa finaalissa soi arvokkuus, helpotus ja raikas vapautuminen.

Sibelius on kaikkein vilpittömimmillään sinfonioissaan. Hän osasi säveltää hyvää ekstroverttiä kuvaelmamusiikkia tarpeen tullen, mutta yksilöllisimmillään ja inhimillisimmillään hän näyttäytyy sinfonisessa tuotannossaan, jonka kokonaisuudessa pidän viidettä upeana huippuna; sen jälkeen säveltäjä pysytteli saavuttamallaan ylängöllä.
Oletettavasti katsellen Ikuisuutta silmästä silmään. Tai jotain sellaista.
Suuruutta ei mitata teoksen kestolla eikä sillä, kuinka valtaisa orkesteri sen esittämiseen tarvitaan. Sibeliuksen viides sinfonia käsittää vain kolme osaa (tavanomaisen neljän sijaan) ja kestää puoli tuntia vaatimatta erityisvahvistettua orkesteria. Lisäksi musiikillinen ilmaisu on erittäin tiivistä, jopa tiivistettyä, mutta mikään näistä seikoista ei heikennä teoksen vavisuttavaa voimaa. Säveltäjä itse kuvaa tämän sinfonian sävellysprosessin ratkaisun hetkiä uskonnollisen näyn sanastolla: hänen mukaansa Jumala avasi oven, ja viidettä sinfoniaa soitettiin. Eikä se kuulosta ollenkaan naurettavalta sinfoniaa kuunnellessa. Siinä on mahdollista kuulla jotakin pyhän kaltaista, jos on taipuvainen sellaiseen - ei mitään kirkollista virttä, vaan arvokasta sibeliaanista panteismia, jota säveltäjän taiteessa on kosolti.

Sibeliuksen viides sinfonia on hämmästyttävä yhdistelmä kuulasta seesteisyyttä ja hehkuvaa dramatiikkaa. Teos alkaa täyteen pakatulla pitkällä osalla, jossa tapahtuu paljon, siis todella paljon, kehittelyä näennäisesti ilman tulosta. On hämmästyttävää, miten runsaasti aiheita ja ideoita säveltäjä on saanut mukaan. Tämä voisi olla äärimmäisen raskasta kuunneltavaa, mutta Sibeliuksen käsissä se on hämmästyttävän ilmavaa. Se vaatii kyllä keskittymistä - tämä ei ole kovin hyvää taustamusiikkia - mutta keskittyminen ei ole suuri ongelma, sillä tämä sinfonia imaisee nopeasti mukaansa. Ehkä siksi, että säveltäjä ei välitä kuulijalle pelkästään häkellyttävää teknistä osaamistaan - musiikintutkijat ovat kirjoittaneet satamäärin sivuja viidennen sinfonian musiikillisista aiheista ja sen kiehtovasta rakenteesta, josta ei vieläkään vallitse yksimielisyyttä lukuun ottamatta sitä, että se on kaikkien mielestä nerokas ja ainutlaatuinen - vaan myös etsivän ja pohdiskelevan tunnelman, joka läpäisee koko sinfonian aina finaalin porteille saakka. Tässä on sinfonian inhimillisyys ja samaistuttavuus. Vaikka rakenteen analyysi meneekin tavallisella kuuntelijalla yli ymmärryksen, ei se häiritse häntä. Hän on hakemassa ratkaisuja yhdessä säveltäjän kanssa.

Sinfonian toinen osa on raukea ja levollinen olematta unettava. Tekeillä on yhä paljon, mutta tunnelma on keveämpi ja ilmaisun laajuus ja kauaskantoisuus alkaa korostua. Osassa on klassillinen tuntu, ja taustalla kulkee yhä vääjäämätön kehitys kohti finaalia. Ja sepä onkin melkoinen finaali. Parhaita hetkiä, joita konsertissa voi kokea, on se hetki, jolloin viidennen sinfonian finaali kohoaa trumpettien joutsenenkutsuun. Tässä arvokkaan yksinkertaisessa ja välttämättömän kuuloisessa teemassa kiteytyy koko sinfonian etsintä ja kehittely. Se on triumfi, mutta armollinen, ymmärtävä, syvän inhimillinen triumfi, jonka vallassa kuulija ei tunne kutistuvansa, vaan pikemminkin kasvavansa. Maa järisee jalkojen alla, mutta siinä ei ole mitään uhkaavaa tai pelottavaa. Kaikki on tasapainossa, ja syvästi tyydyttävä sinfoninen ilmaisu on tehnyt laskuista onnistuneimman 20. vuosisadalle. Tämä pyhä hymni onnelle, seesteisyydelle ja inhimilliselle arvokkuudelle sai tiettävästi innoituksensa laulujoutsenen huudoista

Kun viides sinfonia oli tuonut Sibeliukselle seesteisyyden niin massiivisella voimalla, pysytteli hän samantyyppisessä musiikillisessa mielenmaisemassa seuraavassa sinfoniassaankin. Kuudes sinfonia (1923) liikkuu klassillisen levollisissa ja toisaalta pastoraalisen kuuloisissa tunnelmissa. Se alkaa ainutlaatuisella ja pysäyttävällä, lähinnä kevättalvista valoilmiötä minun mielessäni muistuttavalla mystisellä avauksella, jollaista kukaan ei aiemmin ollut rohjennut sinfoniansa lähtöpisteeksi sijoittaa. 

Kuudes sinfonia on erinomainen ja ehkä nautinnollisin esimerkki orgaanisesta sibeliaanisesta tyylistä, jossa rakenteet kasvavat luontevasti ja lähes huomaamattomasti täysiin mittoihinsa. Berglundin hallinta on jälleen kerran suurenmoista, ja hieman yllättäen kuudennen hilpeämmät kohdat, scherzo etunenässä, saavat tavallista suuremman fokuksen, niin että paikoitellen todella voi puhua Sibeliuksen pastoraalisinfoniasta. Kaikki tapahtuu kuitenkin niin luontevasti, ettei se särötä teosta hallitsevaa miellyttävän viileää tyventä.

Sibelius oli hyvin tietoinen asemastaan modernistina modernististen virtausten ja koulukuntien ulkopuolella. Hän on säveltäjistä kaikkein yksilöllisimpiä (siksi kukaan ei onnistunut seuraamaan häntä, vaikka Uuno Klami ehkä vähän yritti) ja tekee teoksissaan aina omat, alusta loppuun itse kehittelemänsä ratkaisut, joita ei voi suoraan perustella minkään ulkopuolisen tyylillisen teorian kautta. Kuudes sinfonia oli syntyaikanaan täysin eriskummallinen teos. Se ei missään nimessä ollut modernismin valtavirran sisäpuolella - se ei edes oikein ollut kunnolla sen ulkopuolella. Se vain oli siihen tapaan kuin siirtolohkare voi olla keskellä lakeutta ilman välitöntä yhteyttä ympäröivään geologiseen rakenteeseen. Siirtolohkare on tosin erittäin huono vertaus Sibeliuksen kuudennelle sinfonialle. Paremman teki säveltäjä itse: muut tekevät värikkäitä cocktaileja, kun hän taas tarjosi pelkkää kirkasta lähdevettä.  
Ja Sibelius kyllä tiesi, mistä cocktailit tehdään.
Kuudes sinfonia on Sibeliuksen tuotannossa se teos, jonka parissa säveltäjä tuntuu olevan rentoutuneimmillaan ja itsevarmimmillaan ilman tarvetta erikseen todistella sitä sinfonisella retoriikalla. Siinä kuulemme säveltäjän luovien voimiensa huipulla ja vaatimattoman tietoisena seikasta. Kuudes on siitäkin erikoinen sinfonia, että sitä voi kuunnella täysin lumoutuneena, mutta sen päätyttyä saattaa olla vaikeata sanoa, mitä oikeastaan tapahtui. Jälkeensä teos jättää silti ainakin minulle sanomattoman levollisen, rauhallisen ja hyväksyvän tunteen.
Berglundin punnittu ja luontevasti kontrolloitu tulkinta saavuttaa lumoavan tasapainon viipyilevän, kiehtovan tyyneyden ja eteenpäin puskevan energian välille. Esityksessä on tarvittavaa ylevyyttä, mutta myös tärkeätä eloisuutta.  Horjumaton täsmällisyys ja syvä inhimillisyys eivät ole aivan helppo yhdistelmä, mutta tässäpä ne vain kuulijoille tarjoillaan. Lontoolaisten soitto on kautta linjan erinomaista, ja yleisöhälyä on minimaalisesti. Ylimääräisenä numerona tarjottava Tuonelan joutsen Lemminkäissarjasta on sekin ehdottomasti kuulemisen arvoinen, mutta itse sinfoniat ovat arvokas lisä kokoelmaani.

Berglundin myöhäiset Sibelius-konserttitaltioinnit LPO:n kanssa 2000-luvulla kuuluvat hänen uransa parhaimpiin. Jo aiemmin käsitelty seitsemäs sinfonia on varmaankin paras kuulemani, ja samaan kategoriaan nousevat tämän levyn viides ja kuudes. Julkaisua voi pitää kulttuuritekona, joka ansaitsisi enemmänkin huomiota Suomessa. Jos näet haluaa tuntea tiettyä ylpeyttä meidän pojistamme maailmalla, on Berglundin lontoolainen Sibelius loistava valinta.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Brahms: Unkarilaiset tanssit

Johannes Brahms (1833 - 1897) jatkoi Beethovenin perintöä sinfonisella linjalla. Hän oli itsekriittinen ja huumorintajultaan kulmikas tyylillinen konservatiivi, joka oli traditionaalisesta eetoksestaan huolimatta kiinnostunut kokeiluista, erityisesti edeltävien vuosisatojen rakenteiden tuomisesta täysromanttisiin teoksiin. Brahmsin keskeinen tuotanto koostuu neljästä sinfoniasta, neljästä konsertosta ja suurista kuoroteoksista, mutta tällä kertaa täällä kuunnellaan kevyttä ja pienimuotoista Brahmsia. Säveltäjän populaareimmat ja tunnetuimmat teokset ovat varmasti kuuluisa Kehtolaulu ja 21 unkarilaisen tanssin sarja. Niistä keskitymme jälkimmäiseen.

Brahms sävelsi Unkarilaiset tanssit 1860-luvun lopulla käyttäen pohjana unkarilaisia kansansävelmiä tai pikemminkin sellaisiksi luulemiaan melodioita (yleensä kyseessä olivat ammattimaisten muusikoiden tuotokset, joita Brahms kuvitteli puhtaaksi kansanmusiikiksi). Kolme tanssia Brahms sävelsi alusta loppuun täysin itse kokonaan omaperäisestä aineksesta (nrot 11, 14, 16). Tanssit sävellettiin pianolle, ja ne myivät erinomaisesti ja saavuttivat suuren suosion. Tämä kevyt tanssisarja ei ole Brahmsin tuotannossa lainkaan mitätön, sillä se tuotti hänelle enemmän rahaa kuin yksikän toinen hänen sävellyksistään. Ne osittain mahdollistivat hänen sinfoniansa. 
Tämä sikari? Nro 3:n viisi ekaa nuottia.
Tanssien suosion vuoksi Brahms laati orkestraatiot kolmesta tanssista (nrot 1, 3, 10), ja muut säveltäjät tarttuivat loppuihin. Brahmsin ystävä Antonín Dvořák orkestroi monta kollegansa tanssia ja sai niistä innoituksen omiin Slaavilaisiin tansseihinsa.

Unkarilaisista tansseista ei muuten ole juuri sanottavaa. Ne ovat teeskentelemättömän vastustamattomia, ja suurin piirtein kaikki tuntevat ainakin numero viitosen. Muutkin kannattaa kuunnella, ja nimenomaan loisteliaina orkesteriversioina. Brahmsin unkarilaiset tanssit kuuluvat sekä klassisen että populaarin musiikin yleissivistykseen, ja niillä on ollut enemmän vaikutusta musiikin historiaan kuin luulisi. Ne vaikuttivat ragtime-musiikin nousuun 1800-luvun lopulla, ja sitä myöten koko siihen afroamerikkalaiseen musiikkitraditioon, jolle moderni länsimainen populaarimusiikki pitkälti pohjaa.


Brahms: 21 unkarilaista tanssia. Orkestroineet säveltäjä itse, Antonín Dvořák, Hans Gál, Anders Hallén ja Paul Juon.
Wiener Philharmoniker, Claudio Abbado.
Deutsche Grammophon, äänitetty Sofiensaalissa Wienissä 1982. 

Milanolaissyntyinen kapellimestari Claudio Abbado (s. 1933) on usein ollut omimmillaan juuri saksalaisten romantikkojen parissa, ja vaikka tämänkertainen teoskokonaisuus ei ehkä olekaan kaikkein ryppyotsaisimpia, ovat tulokset hyvin miellyttäviä. Asiaa auttaa, että orkesterina on suurenmoinen Wienin filharmonikot. Deutsche Grammophonin äänityskään ei anna kummempaa valittamisen aihetta.

Wieniläisorkesterin valtteja ovat upea sointi kaikissa soitinryhmissä (jousissa erityisesti, ja myös puupuhaltimet pääsevät todella loistamaan) ja vaivaton sekä täsmällinen taituruus, joka selvittää kiivaammatkin juoksutukset ongelmitta ja vailla kauneusvirheitä. Vaikka orkesteri on suuri, ei tansseista tule raskaita, vaan ne säilyttävät kepeytensä samalla kun hyötyvät ison orkesterin tarjoamasta täyteläisestä soinnista. 

Abbado ei mene äärimmäisyyksiin, vaan pitää tempon kautta linjan kuulijaystävällisenä siten, että tilaa jää sekä tunnelmasta että vauhdista nauttimiselle. Orkesterin virtuoosisuudesta huolimatta kapellimestari ei päädy tekemään kaikkein repäisevintä tai ekstroverteintä tulkintaa, joten aivan hurjaksi meno ei sentään äidy. Vaikka menoa ja meininkiä onkin, on näissä tansseissa myös tietty itävaltalainen sävy: hienostuneisuus tasoittaa hieman rempseyttä. Itse pidän tästä lähestymistavasta ja katson sen sopivan wieniläisorkesterille. Jos haluaa säkenöivää repäisyä, jossa nuoteista otetaan todella kaikki irti, voin suositella Naxoksella saatavilla olevaa budapestilaislevytystä István Bogárin johdolla. Se kuuluu omaankin kokoelmaani, enkä näiden kahden levytyksen lisäksi ole muita kaivannutkaan. 

Levytyksessä moitteen sijaa antaa vain sen lyhyt kesto: 41 minuuttia edustaa niukkaa linjaa. Mukaan olisivat mahtuneet esimerkiksi Brahmsin molemmat alkusoitot.

torstai 7. helmikuuta 2013

Bennett: Abraham Lincoln; Sights and Sounds

Kävin katsomassa uuden Lincoln-elokuvan, ja vaikutelma oli hyvin myönteinen. Aikaiseksi on saatu jotain muuta kuin sentimentaalinen hagiografia. Elokuvan Lincoln on laskelmoiva poliitikko eikä mikään hippeilevä pilvipääidealisti. Käsikirjoitus on sävykäs ja älykäs, ja luo erinomaisia kohtauksia. Roolityö on erittäin vakuuttavaa, ja varsinkin Tommy Lee Jones varastaa usein show'n radikaalina republikaaniedustaja Thaddeus Stevensinä. Ehdottomasti vaikuttavimman työn tekee tietysti Arbaham Lincolnin roolissa Daniel Day-Lewis, jolta ei varmaan vähempää odotettukaan. Hän onnistuu joka tapauksessa olemaan täysin uskottava, mielenkiintoinen ja vangitseva esittäessään tätä kulmikasta (etenkin fyysisesti), omituista ja äärimmäisen lahjakasta poliitikkoa. Ainoa merkittävä moite, jonka haluan elokuvaan kohdistaa, on se, että sen kolme viimeistä kohtausta ovat täysin tarpeettomia ja lähinnä latistavat katsomiskokemuksen. Lincolnin murhan läpikäynti tuntuu pakkopullalta, josta ei saada irti mitään edes etäisesti mielenkiintoista. Lisäksi loppuun leikattu kappale virkaanastujaispuhetta jää irralliseksi ja vaikuttaa lisäksi omituisen teennäiseltä yhdistyessään muutoin vakuuttaavaan ja vaikuttavaan elokuvaan.

Tästä saadaan kohtalainen aasinsilta siihen, millainen asema Abraham Lincolnilla (18091865) Yhdysvalloissa on. Yhdysvaltain 16. presidentti syntyi 12.2.1809 (täsmälleen samana päivänä kuin Charles Darwin), kävi koulua vähän mutta epäsäännöllisesti, työskenteli juristina, tuli valituksi Yhdysvaltain senaattoriin, onnistui pääsemään juuri perustetun republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi, voitti vaalit ja saapui Valkoisen taloon tilanteessa, jossa muutamat osavaltiot olivat jo ilmoittaneet eroavansa Yhdysvalloista. Presidenttinä Lincolnin päällimmäinen tavoite oli säilyttää Yhdysvaltojen itsenäisyys, ja hän johti unionin voittoon vuosina 186165 raivonneessa sisällissodassa, jota kutsutaan ensimmäiseksi moderniksi ja teolliseksi sodaksi. Hän ei ollut alkujaan kova abolitionisti, mutta vei lopulta läpi perustuslain lisäyksen, joka kieltää orjuuden Yhdysvalloissa. Etelävaltioita kannattanut näyttelijä ampui Lincolnia kuolettavasti kesken teatteriesityksen Washingtonissa, ja presidentti kuoli seuraavana aamuna, 15.5. ehdittyään istua runsaan kuukauden toisesta virkakaudestaan.

Ei ole kahta kysymystä siitä, etteikö Lincoln kuuluisi Yhdysvaltain suurimpien presidenttien joukkoon Washingtonin, Jeffersonin, Madisonin ja Rooseveltien rinnalle. Hänen kuolemansa salamurhan uhrina viimeisteli populaarin myytin Lincolnista idealistisena sankarina, ja tämä on vaikeuttanut faktapohjaisen, henkilölle ja olosuhteille oikeutta tekevän arvion muodostamista Lincolnin presidenttiydestä. Amerikkalainen populaarikulttuuri on tuottanut lukemattomia kuvauksia Lincolnista amerikkalaisena Jeesuksena, jonka tärkein missio oli orjien vapauttaminen ja jonka päivät olivat täynnä lennokasta unelmointia paremmasta maailmasta ja jota Jumala suurin piirtein henkilökohtaisesti ohjasi. 
"Jos olisin kaksinaamainen, niin käyttäisinkö tätä", oli Lincolnilla tapana kysyä.
Todellisuus on tietysti paljon monimutkaisempi ja vaikuttavampi. Lincoln oli taitava, nokkela ja juonikas juristi, joka osasi käyttää hyväkseen lainsäädännön jopa valtiosäännön porsaanreikiä. Hänen hallintonsa suurin piirtein keksi koko joukon presidentillisiä valtuuksia ja oikeuksia, joiden perustuslaillinen pohja on kyseenalainen, mutta joiden (onnistuneena) tavoitteena oli johtaa pohjoinen voittoon ja pelastaa Yhdysvaltojen valtio. Lincoln ei suoraan itse osallisunut korruptioon eikä häntä tiettävästi koskaan lahjottu, mutta hän toimi läpeensä korruptoituneessa poliittisessa kulttuurissa, ja on lapsellisen naurettava ajatus, etteikö hän olisi ollut ainakin tietoinen omassa puolueessaankin rehottavasta lahjonnasta. Hän osasi toimia silloisessa toimintaympäristössä, eikä ole osoitusta siitä, että hän olisi tavoitellut virassaan omaa taloudellista etuaan. Ja vaikka Lincoln vastusti orjuutta ja piti sitä epämoraalisena, ei hänen alkuperäinen tavoitteensa ollut ryhtyä suoraan vapauttamaan orjia ja kategorisesti kieltää orjuutta. Ne olivat hänelle poliittisia toimia, joille hän näki sekä tarpeen kansallisen edun ja yhtenäisen tulevaisuuden että oikeutuksen moraalisen vakaumuksensa pohjalta. Vaikka Lincoln muistetaan juuri orjien vapauttajana (ja ansaitusti), olivat eräät hänen kiivaimmista aikalaiskriitikoistaan abolitionisteja, joiden mielestä presidentti eteni liian hitaasti. Lincoln oli enemmän reaalipoliitikko kuin idealisti, mutta hän oli hiton hyvä reaalipoliitikko. Eikä hän tiettävästi ollut tippaakaan uskonnollinen, ei edes kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Lincoln on verraten suosittu aihe myös amerikkalaisessa musiikissa. Hänestä ja hänen kunniakseen on sävelletty lukuisia lauluja, kappaleita ja täysimittaisia sinfonioitakin. Iso osa niistä ei ole mitenkään erityisen hyviä. Aaron Copland on säveltänyt pateettisen ja tahattoman koomisen, resitaalia ja massiivista orkestraatiota yhdistelevän, presidentin nimeä kantavan kappaleen Lincoln Portrait, joka on Yhdysvalloissa varsin suosittu. Tällä kertaa otan kuitenkin käsittelyyn harvinaisemman teoksen.

Robert Russell Bennett: Abraham Lincoln: A Likeness in Symphony Form; Sights and Sounds: An Orchestral Entertainment.
Moskovan sinfoniaorkesteri, William T. Stromberg.
Naxos, äänitetty Moskovassa 1998.

Robert Russell Bennett (1894–1981) teki tunnustetuimman elämäntyönsä Broadwayn luotetuimpana orkestroijana ja sovittajana. Hänelle uskottiin orkestroitivaksi lukuisat Berlinin, Gershwinin, Porterin ja lukemattomien muiden musikaalien, revyiden ja muiden showkokonaisuuksien raakaversiot. Hän onnistui jättämään hieman aikaa myös omille sävellyksilleen ja pitikin 1920-luvun lopussa muutamien vuosien sapattivapaan, jonka vietti sävellystä ja tekniikkaa harjoittaen Euroopassa, etupäässä Pariisissa ja Berliinissä. Tämän levyn molemmat teokset ovat tuolta kaudelta, vuodelta 1929. Ne ovat kilpailutöitä, joilla Bennett tavoitteli amerikkalaisen RCA Victor -levy-yhtiön sävellyskilpailun pääpalkintoa. Kilpailusarjoja oli kaksi, vakava orkesteriteos ja kevyempi orkesteriteos. Kilpailun raati päätti, että yksikään kilpailutöistä ei noussut niin selvästi muiden yläpuolelle, että olisi ansainnut pääpalkinnon, joka siis jätettiin jakamatta. Rahasumma pilkottiin viiteen 5000 dollarin osaan (silloin rutkasti huomattavampi summa kuin nykyään), joka jaettiin viiden parhaan kilpailutyön kesken. Bennett palkittiin molemmista töistään erillisellä palkinnolla. Muita samalla kertaa palkittuja ovat esim. Copland ja Ernst Bloch.

Bennettin sinfoniseksi muotokuvaksi luokittelema Arbaham Lincoln toimii sinfoniana ja sävelrunona. Puolituntinen teos koostuu sinfoniatradition mukaisesti neljästä osasta. Ensimmäinen osa, His Simplicity and His Sadness, muodostaa kiintoisan kontrastin. Lincolnin vaatimatonta ja maanläheistä mentaliteettia edustaa kansanomainen musiikki, jossa kuuluu selvästi keskilännen banjoilutraditiota, kun taas alakuloisuuteen taipuvaisen presidentin melankoliaa edustaa hyvin kaunis teema bassoklarinetille ja sellolle, joka vielä palaa osan lopussa täydellä voimalla.

Toinen osa, His Affection and His Faith, on säveltäjän mukaan kuvaus Lincolnin ensirakkaudesta ja hänen puhujanlahjoistaan. Tämä hidas osa on atmosfäärinen, mutta jää lyhyydestään huolimatta hieman episodimaiseksi, kun nokkelien ideoiden ympärille ei tunnu syntyvän kunnollisia melodioita.

Kolmantena seuraa presidentin hilpeä puoli, jolle on perusta todellisuudessa: Lincoln oli tiettävästi mainio jutunkertoja, joka ei kaihtanut uskallettuakaan huumoria. His Humor and His Weakness on koko teoksen vahvimmin amerikkalaisia osia. Tämä amerikkalainen scherzo on huvittava ja mukaansatempaava, railakas kappale, jossa on mukana square dance -tyyppistä pelimannimeininkiä muistumana presidentin juurista Keskilännessä, joka oli vielä 1800-luvun puolivälissä vahvasti uudisraivaajaseutua. Kyseessä on kokonaisuuden mieleenpainuvin osa.

Viimeinen osa, His Greatness and His Sacrifice, on tietysti tuhottoman mahtipontinen, mutta mitä muuta se voisi ollakaan? Tulos on joka tapauksessa hyvin viihdyttävä ja miellyttävä, sillä Bennett kirjoitti teoksensa todella suurelle orkesterille, joka totta vie pääsee pauhaamaan. Tulokset eivät ehkä varsinaisesti oikeuta massiivisen orkesterin käyttöä, mutta kuulostavat ainakin komealta.

Kokonaisarvion tekeminen tästä sinfoniasta on vaikeata. Siinä on mainioita hetkiä, mutta kokonaisuus on sekava. Tuntuu hieman oudolta väittää niin, koska Bennettin teemat kehittelyineen ovat hyvin selkeitä ja koska hän osaa aivan ilmeisesti hallita hienosti suurtakin orkesteria. Lisäksi hänellä on kosolti mielikuvitusta ja omaperäisyyttä orkestroinnissa, ja hän yhdistää hyvin hauskasti ja saumattomasti mukaan amerikkalaisen kansanmusiikin meininkiä. Siitä huolimatta teoksessa on paljon jotain, jota voi luonnehtia lähinnä musiikilliseksi massaksi. Se ei jää mieleen monenkaan kuuntelukerran jälkeen, mutta sitä on silti varsin miellyttävää kuunnella. Ongelma lienee siinä, että Bennett tuntuu välttelevän mieleenpainuvia melodioita ehkä siksi, että haluaa osoittaa osaavansa tehdä muutakin kuin Broadway-tyyliä. Voi tietysti myös olla, että hänellä ei yksinkertaisesti ollut taipumusta melodiaan, kuten levyn toinenkin teos vihjaa. Joka tapauksessa teosta ei vaivaa samanlainen koominen paatos, joka minusta aina latistaa kaikkein parhaimmatkin esitykset Coplandin Lincoln Portraitista.
Bennettin Abraham Lincoln on niitä teoksia, jotka varmaan toimivat huomattavasti paremmin live-esityksinä kuin taltiointeina. Tätä ei pidä tulkita moitteeksi levytettyä esitystä kohtaan sinänsä. Päinvastoin, moskovalaiset soittavat tätä leimallisen amerikkalaista musiikkia suorastaan erinomaisesti William T. Strombergin johdolla, ja Naxosin äänitys on myös erittäin hyvä, selkeä ja todentuntuinen.

Sights and Sounds on noin 25-minuuttinen, mielikuvituksellinen ja humoristinen musiikillinen kuvaus modernin suurkaupungin elämästä. Seitsemässä lyhyessä osassa tarkasteluun pääsevät odotettavissa olevien asemien ja pilvenpiirtäjien lisäksi myös valomainosten kaltaiset ilmiöt. Näissä lyhyissä ja omaperäisissä kappaleissa Bennett tuntuu olevan paremmin omillaan kuin suurieleisessä Lincoln-sinfoniassa. Tässä teoksessa pelataan lyhyillä ja rytmikkäämmillä tuokiokuvilla ja tehosteilla, ja se on hauskaa, vaikka säveltäjä tuntuu yhä ottavan itsensä verraten todesta. Joka tapauksessa minulla kuulijana on hauskaa, sillä Bennettin tapa muuntaa modernia kaupunkinäkymää musiikiksi on hyvin mielikuvituksekas. Esimerkiksi rakenteilla olevaa art deco -tyylistä Chrysler Buildingia kuvastava Skyscraper-osa on todella tehokas ja osuva. Samoin Electric Signs on kuvauksessaan hyvin nokkela ja yllättävä ja kiistattoman sähköinen. Parhaiten onnistuu oireellisesti Bennettin omimpaan alaan viittaava foxtrot osasta Nightclub, mutta myös sarjan päätösosa, Speed (joka ei viittaa huumausaineisiin), on ansiokas ja komea lopetus, joka tuo aiheeltaan ja käsittelyltään mieleen Italian futuristit, jotka suorastaan palvoivat modernin elämän tehoa ja nopeutta. Kaiken kaikkiaan Sights and Sounds on levyn teoksista itsessään onnistuneempi. Siinä Lincolnissa huomatut puutteet eivät vaivaa samalla tavalla, sillä kuvauksellisuus on ilmeisempää ja kappaleiden lyhyen keston vuoksi käsittely on paljon tiiviimpää sekä myös tehokkaampaa.

Levyllä on kaksi todellista harvinaisuutta, jotka ovat hieman omituisia kuunneltavia. Säveltäjän kiistattomiksi ansioiksi on luettava ilmeinen lahjakkuus ja omaperäisyys suurten mittojen orkesterin käytössä, mutta musiikkia ei voi muuten luonnehtia mestariteoksiksi. Ne ovat miellyttävää kuunneltavaa, joiden parissa pysyy mielellään juuri keston verran, mutta joista ei sen koommin muista juuri mitään kuin joitakin hyvin yleisluontoisia tunnelmia ja muutamia kiintoisia yksityiskohtia. Levyä voi suositella lähinnä amerikkalaisen musiikin ja erikoisuuksien ystävälle ja niille, jotka haluavat kuulla muitakin musiikillisia kuvauksia modernin suurkaupungin elämänmenosta kuin Gershwinin Rhapsody in Bluen.