Beethoven: Sinfonia nro 9

Tänään, 9. toukokuuta 2013, on helatorstai. Se ei merkitse minulle mitään. Siksi asemoin kirjoitukseni toiseen ja itselleni tähdelliseen päiväkohtaiseen teemaan. Tänään vietetään Eurooppa-päivää. Toukokuun 9. 1950 Ranskan ulkoministeri Robert Schuman (älkää sekoittako tätä luxemburgilaissyntyistä poliitikkoa saksalaiseen romantikkosäveltäjään, jonka nimessä on ylimääräinen N!) antoi nk. Schumanin julistuksen, joka vaati Euroopan valtioilta ylikansallista yhteistyötä niiden omien etujen ja yleisinhimillisten pyrkimysten edistämiseksi. Päivämäärä Schumanin julistukselle ei valikoitunut sattumalta: tasan viisi vuotta aiemmin, 9.5.1945 toinen maailmansota oli päättynyt Euroopassa Saksan ehdottomaan antautumiseen.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan hautausmaat ja keskitys- sekä tuhoamisleirit ovat nationalismin suurimmat monumentit maanosassamme. Nationalismi, jota nykyään Suomessa yhä useammin kutsutaan sievistelevästi kansallismielisyydeksi, ilmeisesti ideologisen ismin häivyttämiseksi, on minusta tehnyt parhaan työnsä vapaan taiteen, erityisesti eurooppalaisen taidemusiikin, alueella. Muutoin, poliittisessa mielessä, se on syöpä, joka on hävittänyt Euroopan ja vienyt koko sivilisaatioimme sangen synkkien kysymysten ja näkyjen äärelle. Euroopan unioni edustaa pyrkimystä vapautua siitä tuhoisasta kansallisvaltioiden nationalistisesta kilpailusta, joka on hävittänyt Eurooppaa ja tehnyt maailmasta turvattomamman. Tämä pyrkimys ansaitsee kaikkien vähänkään kunniallisten ihmisten kannatuksen. Pyrkimystä ei ikävä kyllä ole edistetty viime aikoina parhailla mahdollisilla tavoilla. Jos EU:n halutaan säilyvän ja jos Euroopalla ja sen valtioilla halutaan olevan mitään sanansijaa maailman asioissa, en näe muuta mahdollisuutta kuin kehittää unionista liittovaltiomainen konstruktio. Se vain on hirmuinen urakka, ja jäsenvaltoita johtavat pelkurimaiset poliittiset kääpiöt eivät ainakaan nykyisellään siihen pysty.

Euroopan unionin musiikillinen tunnus, Euroopan hymni, perustuu Ludwig van Beethovenin (1770–1827) yhdeksännessä sinfoniassa (1824) esiintyvään sävelmään, jonka on sovittanut nykyiseen muotoonsa kapellimesteri Herbet von Karajan (1908–1989). Se politiikasta ja päivän teemasta. Nyt käsitellään itse sinfoniaa. Se on tällaisia teemoja suurempi.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9 op. 125; Coriolanus-alkusoitto.

Gundula Janowitz (sopraano), Hilde Rössel-Majdan (kontraltto), Waldemar Kmentt (tenori) & Walter Berry (baritoni);
Wiener Singverein, Reinhold Schmidt;
Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1962 (sinfonia) ja 1965 (alkusoitto).

Beethovenin Sinfonia nro 9 jäi säveltäjän viimeiseksi vain huonon tuurin takia – kymmenes sinfonia oli jumissa erittäin varhaisessa ja suttuisessa luonnosteluvaiheessa säveltäjän kuollessa – mutta se asettaa joka tapauksessa hänen työlleen päätepisteen, jonka painoarvolle ei ole vertaa. Se on uljas ja uusia uria avaava huipennus sinfoniselle tuotannolle, joka muutti musiikin suunnan. Kyseessä on mittasuhteiltaan Beethovenin suurin sinfonia. Lisäksi se liikkuu tunnelmaltaan uusilla ja arvoituksellisilla alueilla, mitä ei voi laittaa vain säveltäjän umpikuurouden piikkiin.

Innoituksen Beethoven löysi Friedrich von Schillerin (1759–1805) runosta Oodi ilolle (Ode an die Freude) vuodelta 1785. Schiller, Goethen ohella saksalaisen kielialueen suurimpia kirjailijoita, halusi alun perin kirjoittaa ylistyksen vapaudelle ja veljeydelle, mutta päätyi lopulta – mahdollisesti vapausteeman poliittisen riskialttiuden vuoksi – vaihtamaan vapauden yleisesti hyväksyttävämpään ja ainakin pinnallisesti epäpoliittisempaan iloon. 

Friedrich von Schiller, ilon perikuva.

Ennen Beethovenia liikkellä oli jo tusinan verran muitakin sovituksia, joiden laatijoista nimekkäin on Franz Schubert. Mikään niistä ei ole saavuttanut kestävää mainetta. Schiller itsekään ei enää myöhemmin ollut vakuuttunut runonsa meriiteistä. Mutta niin vain tänä päivänä hänen runonsa on Beethovenin ansiosta itse runoilijaa tunnetumpi.

Ludwig van Beethoven, ilon perikuva.

Beethovenillekin runon sanomaa ja tuntua parhaiten kuvaavan sovituksen löytäminen kesti pitkään. Hän yritti Schillerin oodin säveltämistä ensi kertaa jo 1793, ja vuonna 1812 hän työsti alkusoittoa kuorolle ja orkesterille hyödyntäen Schillerin oodia. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Beethovenia, ja vasta yhdeksännessä sinfoniassaan hän löysi sekä itseään että yleisöä tyydyttävän tavan tehdä oodista musiikkia. Se vaati ympärilleen yli tunnin mittaisen sinfonian. 

Sinfonisessa tuotannossaan Beethoven oli tuonut aivan uudella ja ennenkuulumattomalla tavalla emontionaalisesti vetoavan kerronnallisuuden tekniikan oheen. Kolmannessa ja viidennessä sinfoniassaan hän loi sinfoniset narratiivit vaikeuksien voittamiselle ja sankarilliselle triumfille, joita ei ole sen jälkeen kyetty sinfoniamusiikista pois työntämään, vaikka yritetty on. Kuudennessa sinfoniassaan Beethoven julistaa rakkauttaan luontoa ja maaseudun idylliä kohtaan ja laatii sävelrunomaisen kertomuksen maanläheisen elämän riemuista. Seitsemännessä sinfoniassaan säveltäjä nakkaa estot ja pidäkkeet yli laidan ja intoutuu riemukkaaseen rempseyteen, jonka elämänilo kannattelee haikeampienkin osioiden yli. Yhdeksännessä sinfoniassaan Beethoven tekee ehkä syvimmän ja perinpohjaisimman musiikillisen matkansa tyhjyydestä täyttymykseen.

Yhdeksäs sinfonia alkaa jousien arvoituksellisesta ja jännitteisestä hankauksesta, joka tuntuu kantautuvan tyhjän keskeltä. Tekeillä on heti alusta alkaen jotakin erikoista, aivan kuin teosta vielä hiottaisiin, vaikka esitys on jo alkanut. Ensiosaa leimaa etäisen autiuden tuntu, kunnes lopulta syvyyksistä erkanee päättäväinen teema kuin vastalauseeksi kaikelle siihen mennessä kuullulle. Tämä käänne näyttää ainakin hetkeksi muuttaneen teoksen tunnelmaa, sillä toinen osa on luonteeltaan välistä scherzomaisen hilpeä ja pirteä. Patarummut tahdittavat menoa leikkisästi, mutta tämä on vain pintaa. Tarkka kuulostelu paljastaa, että pinnan alla myllertää edellisestä osasta tuttu hektinen levottomuus, joka antaa tälle Molto vivacelle kuumeisen ja pingottuneen tunnun.

Jälleen tapahtuu käänne, kun toinen osa vaihtuu kolmenteen (Adagio molto e cantabile), ja tällä kertaa muutos on perinpohjainen. Tämä laaja ja valoisa adagio on Beethovenia rentoutuneimmillaan ja vapautuneimmillaan. Kyseessä on herkkä ja levollinen muunnelmasarja, joka upottaa kuulijan autuaaseen hypnoosiin. 

Siihen tilaan kuulijan ei kuitenkaan sallita jättäytyä, sillä finaali tunkeutuu esiin päällekäyvällä ja raa'alla hyökkäyksellä. Sinfonian konfliktia ei ole vielä setvitty suuntaan tai toiseen. Orkesteri käy jännityksen vallassa läpi aiemmissa osissa esiteltyjä teemoja, ja tästä seuraa hajaannusta, jota alkavat dominoida sellojen ja kontrabassojen väliset "sananvaihdot". Kun tätä hajaannusta ja musiikillisten fragmenttien vuorottelua on jatkunut joitakin minuutteja, saavat kontrabassot sinfoniakirjallisen tähtihetkensä. Kun aiemmat teemat on hylätty, saavat bassot kunnian esitellä kansanlaulumaisen ja hyvin yksinkertaisen sävelmän, joka laajenee orkesterissa. Tämäkään ei tunnu riittävän, sillä vielä yhden konfliktipitoisen jakson jälkeen esiin astuu – ensi kertaa sinfoniakirjallisuuden historiassa – ihmisääni. Bassolaulaja kehottaa Beethovenin itsensä laatimin sanoin (O Freunde, nicht diese Töne!) orkesteria eksplisiittisesti siirtymään aiempien teemojen epätyydyttävästä kertauksesta "miellyttävämpiin ja iloisempiin" säveliin (lasst uns angenehmere anstimmen, und freudenvollere). Vasta tämän jälkeen Schillerin oodi pääsee esiin, ja solistit sekä kuoro levittävät runon ekstaattista ja toiveikasta sanomaa sinfoniassa, josta on tähän mennessä kehkeytynyt länsimaisen kulttuurin merkkiteos. Sanoma on selvä: ilo, ystävyys ja inhimillinen hyväntahtoisuus ovat suuri siunaus, joka avaa ihmiskunnalle näkymät tähtitarhain taakse aina tarujen Elysioniin saakka. Tunnelma on kiihtyvän haltioitunut, ja käänteitä on runsaasti, mutta sinfonia on selvästi sovittanut aiemmin esitetyt konfliktit, ja veljellinen hurmio johdattaa orkesterin, kuoron ja solistit ennenkuulumattoman mahtavaan huipennukseen. Ja siten on Beethovenin sinfoninen tuotanto saavuttanut loppunsa, ylimaallisten visioiden ja suunnattoman liikutuksen keskellä.

Yhdeksäs sinfonia on historiallinen, majesteettinen ja jättiläismäinen mestariteos, jonka merkitystä on vaikeata yliarvioida. Ensiesitys Wienissä oli myrskyisä menestys tahtiongelmista huolimatta, ja eräs laulusolisteista käänsi orkesteria kuurona johtaneen säveltäjän suosiotaan innokkaasti osoittavan yleisön puoleen. Siitä alkaen yhdeksännen voittokulku on ollut varma. Finaalin yksinkertainen sävelmä, joka likipitäen jokaisen, epämusikaalistenkin, laulettavissa olevana korostaa runon veljellistä ja yhteisöllistä sanomaa, on päätynyt kaikkialle, mm. EU:n hymniksi. Beethovenin alkuperäinen käsikirjoitus on säilynyt berliiniläisessä kirjastossa, ja se kuuluu UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Mutta virallinen tunnustus ja promootio on voimaton, jos teos ei vetoa yleisöön. Beethovenin yhdeksäs tavoittaa kuulijat yhä uudelleen, ja sen radikaali voima ei ole kanonisoinnista juuri kärsinyt. Olen kuullut teoksen useissa konserteissa, ja jos tulkinta on mistään kotoisin, saa aikaiseksi lähes aina sykähdyttävän esityksen, jonka jälkeen yleisö ei ole enää entisensä. Suuret konserttisalilliset täynnä kokeneita musiikinystäviä liikuttuvat tämän sinfonian äärellä, ja minusta se johtuu siitä, että teos on vilpittömän ja aseistariisuvan inhimillinen. Mitoiltaan näin massiivinen sinfonia voi tuntua kuulijasta ylitsepääsemättömältä; yksittäinen ihminen tuntee kutistuvansa moisen avaruudellisen musiikin edessä. Mutta Beethovenin yhdeksännellä sinfonialla on päinvastainen vaikutus: sen kuultuaan ihminen ei tunne itseään pienemmäksi ja mitättömämmäksi, vaan suuremmaksi ja tärkeämmäksi, eikä millään ylimielisellä tavalla. Beethoven toi ihmisäänen sinfoniaan, mutta hänen musiikkinsa oli jo valmiiksi syvän inhimillistä, toiveikasta ja vapauttavaa.

Beethovenin yhdeksäs on levytetty todella usein, ja markkinoilla on ainakin sata kelvollista tai sitä parempaa versiota. Tämä Karajanin Berliinin-levytys on osa sinfonioiden kokonaislevytystä, josta olen jo aiemmin kertonut, mutta tällä levyllä (yhdessä mainion Coriolanus-alkusoiton kanssa) se on hinta-laatusuhteeltaan voittamattomimpia tämän teoksen helposti saatavilla olevia julkaisuja. Esitys on äärimmäisen korkeatasoinen ja tulkinta syvästi tyydyttävä. Karajan ei ole lähtenyt hakemaan tulkintaa vaikeimman kautta, mutta lataa musiikkiin aivan riittävästi jännitteitä. Adagio on erityisten kehujen arvoinen, sillä sitä tuntuu olevan haasteellista integroida tarpeeksi hyvin sinfonian kokonaisuuteen; pahimmillaan se pysäyttää toiminnan, ja päämäärättömästi ja ponnettomasti soitettuna se on ikävystyttävä. Karajan sen sijaan tekee siitä tavallista keveämmän ja huomattavan lyyrisen, mikä toimii erinomaisesti. Se myös sopii esityksen yleislinjaan, josta on jätetty pois ylimääräisen korostettu intensiteetti (jolla on toki esityksestä riippuen sijansa). Lopputulos on luonteva ja miellyttävästi etenevä, mutta yhä jännittävä sekä mukaansatempaava. Tulkinnasta muodostuu koherentti, vaikuttava ja nautittava musiikillinen kertomus, niin kuin minusta pitääkin. Finaalin riemu on peittelemätöntä ja aidon tuntuista. Kuoro voisi tulla vielä selkeämminkin esiin, mutta muuten tämä 50-vuotias levytys on varsin hyvä. Kyseessä on loistava ja rajattomasti uudelleenkuuntelua kestävä esitys Beethovenin suurimmasta taiteellisesta ja filosofisesta visiosta.