Brahms: Sinfonia nro 1 & alkusoitot

Johannes Brahmsilta (1833–1897) kesti pitkään kypsyä siihen Beethovenin perinnön jatkajan rooliin, johon häntä jo nuorena soviteltiin. Klassisten mallien ja konventioiden kannattelu sekä jatkaminen täysromanttisessa tyylilajissa ei ollut aikanaan lainkaan ongelmatonta, ja Brahmsin itsevarma ja päättäväinen musiikki peittää alleen sen, että säveltäjä itse oli jatkuvasti epävarmuuden ja voimakkaan itsekritiikin piinaama.

Hampurissa musikaaliseen mutta epäsopuisaan perheeseen syntynyt Brahms nostettiin jo kuusivuotiaana esiintymislavalle ihmelapsena, ja joku amerikkalainen impressaario ehdottikin tienaavansa itselleen, pojalle ja tämän perheelle hyvät rahat pitkällä Yhdysvaltain-kiertueella. Brahmsin opettaja ei kuitenkaan – onneksi – moiseen suostunut. Hän näet tajusi, että Brahmsissa oli potentiaalia johonkin paljon lapsivirtuoosia suurempaan. Kun Mendelssohn kuoli vuonna 1847, lohdutti Brahmsin opettaja Marxsen itseään sillä, että Brahmsin hahmossa nousisi saksalaiseen musiikkiin vielä suurempi mestari. Myös Robert Schumann ylisti kirjoituksissaan nuorta Brahmsia ja otti tämän jopa asumaan luokseen uskoen Marxsenin tavoin, että Brahmsissa olisi saksalaisen musiikin tulevaisuus. (Brahms solmi Schumannien luona erityisen läheisen ja todennäköisesti platonisen suhteen Schumannin puolisoon Claraan.) Eräät jo keksivät nuoren säveltäjän täydellistävän saksalaisen musiikin suuren B-kolmikon: Bach, Beethoven, Brahms.

Hyvä ettei yhtään epäterveesti kasata minulle paineita.

Ehkä juuri odotusten paine osaltaan vaikutti siihen, että Brahmsilta vei pitkään päästä orkesterimusiikin perustaksi mielletyn sinfonian lajityyppiin. Sinfoniamusiikin asema oli lisäksi Beethovenin jälkeen riitautettu. Yhdeksän sinfoniansa monipuolisessa ja monumentaalisessa sarjassa Beethoven oli vienyt sinfonisen ilmaisun uusiin äärimmäisyyksiin, siirtänyt musiikin lopullisesti klassismista romanttiseen tyyliin – ja monen mielestä sanonut sinfonian lajityypissä viimeisen sanan. Toki sinfonioita yhä sävellettiin, mutta niillä oli yhä useammin jokin ulkomusiikillinen, kuvauksellinen ohjelma. Esimerkiksi Mendelssohnin sinfoniat tunnetaan lisänimillään: Skottilainen, Italialainen, Reformaatio. Schumannilla on Kevät- ja Reiniläissinfoniansa. Hector Berlioz ja Franz Liszt lähtivät avoimesti irtautumaan absoluuttisesta sinfonisesta musiikista, joka seisoi yksinään oman itsensä varassa. He loivat uudenlaisen sävellystyypin, sinfonisen runon eli sävelrunon, joka otti innoituksensa usein kirjallisuuden aiheista ja käsitteli ainesta emotioonalisemmin ja vapaamuotoisemmin kuin sinfonioissa oli ollut tapana. Richard Wagner ihaili suunnattomasti Beethovenia ja päätyi siihen, että Beethovenin jälkeen sinfonia oli loppuun käytetty; hän lähti luomaan musiikkidraamasta tulevaisuuden kokonaistaideteosta.

Uutiset sinfonian kuolemasta olivat kuitenkin pahasti ennenaikaisia. Liszt ja Wagner keräsivät kuitenkin ympärilleen intomielisiä kannattajia, jotka väheksyivät Brahmsin ja kumppanien sitoutumista klassilliseen traditioon. Samoin Brahmsin kannattajat halveksivat Wagnerin ja Lisztin "uutta musiikkia". Kiivaimmat jakolinjat kulkivat juuri kannattajien välillä: Brahms piti yksityisesti melko paljon Wagnerin musiikista. Jakolinjojen keinotekoisuus kävi selvästi ilmi melko pian, kun Anton Bruckner ja Gustav Mahler alkoivat säveltää kunnianhimoisia sinfonioita wagneriaanisen tyylin pohjalta. Silti erimielisyydet kävivät niin kiivaina, että Wienissä oleskellessaan vuonna 1892 Jean Sibeliuskin joutui nyrkkikahakkaan wagneristi-bruckneriaanien ja brahmsilaisten välillä. (Tiettävästi bruckneriaanien joukossa.)

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla sinfonian säveltäminen ei siis ollut mikään helppo tehtävä. Se merkitsi puolensa valitsemista, ja Brahmsin tapauksessa äärimmäisen korkealle (muiden) asettamien tavoitteiden täyttämistä. Oli varmasti painostavaa kokea Beethovenin manttelin paino hartioillaan. Brahms työsti esikoissinfoniaansa vähintään 14 vuotta, todennäköisesti pidempäänkin. Teos lopulta valmistui ja sai ensiesityksensä Karlsruhessa vuonna 1876, jolloin säveltäjä oli jo 43 vuoden kypsässä iässä.

Tämän jälkeen sinfoniset hanat aukesivat, ja loput kolme sinfoniaansa Brahms sävelsi kohtalaisen sujuvasti seuraavien kahdeksan vuoden sisään. Sen jälkeen hän ei enää palannut sinfonian pariin katsoen ilmeisesti sanoneensa oleellisen. Brahmsin sinfoninen tuotanto on siis verraten suppea, mutta hyvin merkittävä. Hän osoitti, että absoluuttisella ja klassisiin malleihin pohjautuvalla sinfoniamusiikilla oli yhä sanottavaa ja yhä uusia asioita tehtävänä. 
Tämän tehtävän Brahms täytti mitä suurimmalla vakavuudella. Hän ei ole sinfoniatuotannossaan humoristinen säveltäjä, joka viljelisi musiikillisia sukkeluuksia. Brahmsin sinfoniat ovat äärimmäisen vakavia, mikä on saanut jotkut pitämään häntä tasapaksuna ja raskaana saksalaisena stereotyyppinä. Käsitys on kuitenkin virheellinen, sillä vaikka Brahms ottaa sinfonisen ilmaisun vakavasti, on hänen teoksissaan aina läsnä laaja emootioiden spektri lannistumisesta voitonriemuun, iloon, epätoivoon ja melankoliaan. Brahmsin musiikissa kuuluu myös suuri itsevarmuus, ja ehkä se karkottaa joitakin kuulijoita. Brahms pyrkii varmuuteen, mutta sympaattiset tulkinnat nostavat esiin sen inhimillisen musiikillisen narratiivin, joka ehdottomuuden takana piileksii.

Persoonana Brahmsia mainitaan hankalaksi. Beethovenin tavoin hän oli vanhemmalla iällä syrjäänvetäytyvä (vaikkakaan ei kuulovammainen) ja taipuvainen sarkasmiin (tunnettu on hänen jäähyväistoivotuksensa "Jos unohdin loukata ketään läsnäolijoista, pyydän anteeksi"). Hän rakasti luontoa ja tapasi käydä pitkillä kävelyretkillä kotikaupungikseen valitsemansa Wienin ympäristössä. Hän vältteli julkista musiikkikeskustelua ja tuli parhaiten toimeen lasten kanssa, joiden parissa hän oli anteliaan makeispolitiikkansa ansiosta suosittu.

Lapset ovat ainoita, jotka eivät koskaan vertaa minua Beethoveniin.

Brahms ei koskaan mennyt naimisiin, mutta vietti ilmeisesti kohtalaisen aktiivista sukupuolielämää bordelleissa (näin ollen hän on eräiden feministien mielestä historian suurin hirviö), mitä ilmeisimmin saamatta ainakaan kovin äkäistä kuppaa. Brahmsin parhaita ystäviä olivat hänelle aina rakas Clara Schumann ja hieman yllättäen valssikuningas Johann Strauss nuorempi, jonka musiikkia hän suuresti ihaili. Brahms osasi olla antelias nuoria ja rohkaisua tarvitsevia säveltäjiä kohtaan, ja Antonín Dvořák oli hänen erityinen suojattinsa. Brahmsilla ei ollut eräiden muiden muusikoiden tapaan kiinnostusta eritellä taidefilosofiaansa julkisuudessa. Hän ei uskonut Jumalaan ja pohti vanhemmalla iällä poistavansa kaikki viittaukset Jumalaan, Jeesukseen ja kristinuskon opinkappaleisiin Saksalaisesta requiemistään (Ein deutsches Requiem), mutta jätti sen tekemättä teoksen kokonaisuuden vuoksi.
Brahms kuoli maksa- tai haimasyöpään 63 vuoden iässä 3.4.1897. Hänet on haudattu Wienin Zentralfriedhofille Beethovenin viereen.
 

Edes kuolemalla en voi paeta vertailua!

Brahmsin sinfonisen tuotannon läpikäyminen on parasta aloittaa alusta, tuosta niin merkityksellisestä esikoissinfoniasta. Ja koska ylioppilasjuhlat ovat kirjoitettaessa erittäin lähellä, mukaan mahtuu myös alkusoitto, jossa merkittävässä roolissa on tuo tuttu melodia nimeltään De brevitate vitae eli kansanomaisemmin Gaudeamus igitur.

Brahms: Sinfonia nro 1; Traaginen alkusoitto; Akateeminen juhla-alkusoitto.

London Philharmonic Orchestra, Marin Alsop.

Naxos, äänitetty Watfordissa 2004.

Kapellimestari Marin Alsop tuntuu olevan Brahmsin parissa kuin kotonaan. Hänen tulkintansa on luontevaa, juoksevaa ja varmaotteisesti rytmitettyä. Heti sinfonian alusta asti on selvää, että Beethovenin aave on vahvasti läsnä, ei niinkään siinä, miltä musiikki äänenä kuulostaa, vaan lähestymistapana ja tunnelmana. Teos alkaa laajalla ja juhlallisella johdannolla rumpujen paukkeessa. Yleisilme on hämärä ja kohtalonomainen, tunnelmallisesti kuin yhdistelmä Beethovenin Kohtalonsinfonian (nro 5) painokasta ja ylvästä fatalismia sekä yhdeksännen sinfonian alun väikkyvää mystiikkaa. Selvää on kuitenkin, että Brahms on löytänyt oman äänensä ja käyttää sitä varmasti. Hän suosii muhkeaa ja täyteläistä orkesterisointia, jonka tekstuureissa on silti sävykkyyttä ja hienovaraista vaihtelua.

Alsop johtaa nousevaa myrskyä edeltävää pahaenteisyyttä muistuttavan johdantojakson taiturillisesti. Käsillä on selvästi jotakin suurta, ja kokenutkin kuulija tuntee jännityksen tiivistyvän. Johdantoa seuraa eloisa ja monimutkainen, mutta syvästi traaginen ensiosa, jossa esitellään suuri määrä melodisesti ja temaattisesti rikasta ainesta. Kyseessä on levoton ja fragmentaarinen kappale täynnä epävarmuutta ja jopa epätoivoa. Alsopin käsissä tragedia saa melankolisia sävyjä, jotka sopivat LPO:n täyteläiseen sointiin mainiosti, vaikkakin kautta linjan puupuhaltimista puuttuu hienovireisin ilmaisuvoima ja ne kuulostavat turhan yksitotisilta. Joka tapauksessa tämä hankala ja hektinen ensiosa pysyy hyvin hallinnassa: melodiankappaleet risteilevät asiaankuuluvan hämmennyksen vallitessa ja päätyvät huipennukseen, joka ei tunnu vielä ratkaisevan mitään. Alsopin ja LPO:n välittämä sähköistynyt energia ja lannistumaton eteenpäin suuntautuva liike tekevät tästä Brahmsin ykkösen ensiosan tulkintojen parhaimmistoa. Ilmaan jää levottomuutta ja paljon varovaisia lupauksia, kuten sopivaa onkin.

Tunnelma rauhoittuu huomattavasti toisessa osassa. Musiikki tarjoaa lohdullisen suvannon, vaikka lyyrisen jakson taustalla parveileekin yhä tummia pilviä. Kyse on leimallisesti lohdusta, ei ratkaisusta tai lopullisesta helpotuksesta. Alsopilla tuntuu olevan Brahmsissa lähes pettämätön tempon taju, ja kappale etenee vaivatta juuri oikeanlaisen tunnelman vallitessa. Kaunis melodia alkaa voittaa alaa, ja kirkas sooloviulu säkenöi, muttei erityisesti lämmitä. Melodiaan tarraudutaan lähes intohimoisesti: siitä ei haluttaisi luopua, kun se on vihdoin löydetty. Alkuosan levottomuutta ei ole vielä kuitenkaan voitettu, vaan se palaa muistuttamaan itsestään, vaikka lopetus onkin lähes uskonnollisen rauhaisa.

Brahmsin sinfonoiden kolmannet osat ovat kaikki keskenään hyvin samantyyppisiä. Ne ovat kaikki eloisia, iloisia ja sulavan arvokkaasti eteneviä lyhyitä kappaleita, joissa lämmin puupuhallinsointi hallitsee. Joka tapauksessa tyyni ilo näyttää voittaneen pysyvämmin alaa sinfonian kokonaiskuvassa.

Finaalissa viimein katsotaan, kuka voittaa. Kyseessä on suurenmoinen, suurten mittojen lopetus, joka alkaa kuin valonsäteenä pilvien lomasta. Rako umpeutuu nopeasti, ja musiikki palaa synkkiin sekä pahaenteisiin sävyihin. Pienen tauon jälkeen seuraa jousien levotonta näppäilyä, ja alakulo valtaa alaa vuorotellen toiveikkaampien näppäysten kanssa. Pitkään lupailtu myrsky tuntuu olevan alkamassa ja keräävän voimaa, kunnes rauhoittava ja ylväs käyrätorvi kajauttaa pehmeän, alppimaisen melodian, joka levittää tyventä puupuhaltimiin ja lopulta myös jousistoon. Tummat pilvet vetäytyvät, ja valoefekti on hyvin todentuntuinen: kyseessä on lähes täydellinen musiikillinen kuvaus pilvipeitteen hajoamisesta auringon lempeiden säteiden tieltä. Ja silloin finaali vasta toden teolla alkaa.
Jouset esittelevät jalomielisen ja suurenmoisen melodian, joka on täysin ilmeisesti saanut vaikutteita Beethovenin yhdeksännen sinfonian Ilon laulusta. Se haihduttaa kamppailujen kautta kaikki pilvet ja varjot johtaen sinfonisen narratiivin hehkuvaan voitonriemuun. Brahms saavuttaa Beethovenin sinfonisen narratiivin teemojen syvyyden ja voiman: hänen esikoissinfoniansa on musiikkikirjallisuuden suuria pimeydestä valoon -/vaikeuksien kautta voittoon-/ elämän voitto -aiheen käsittelyjä. Samalla tuntuu myös siltä, että teoksen yllä leijunut Beethovenin aave on viimein saavuttanut levon. Brahmsistakin ilmeisesti tuntui samalta, sillä seuraava sinfonia valmistui monin verroin esikoista lyhyemmässä ajassa ja sai ensiesityksensä jo vuoden kuluttua.

Alsop johtaa finaalin horjumattomalla varmuudella, ja kuulija tempautuu mukaan vaivatta, vaikka teos olisi tuttukin. Kapellimestari rytmittää esityksen mainiosti ottaen suuren koraaliteeman hieman hitaammin kuin yleensä on tapana. Alsop hallitsee finaalin suuret ja dramaattiset käänteet suvereenisti, mutta tekee erityisen hienoa työtä lopetuksen kauniissa ja herkässä koodassa, joka asettaa sinfoniselle kertomukselle toiveikkaan ja selkeän pisteen. Tämä on erinomainen tulkinta Brahmsin haastavasta ja valloittavasta esikoissinfoniasta, jota parempaa tutustumista teokseen en saata kuvitella. Myös kokeneemmillekin brahmsilaisille tämä albumi tarjoaa kuulemisen arvoisen teoksen, joka kestää vertailun suurin piirtein mihin tahansa muuhun levytykseen, varsinkin, kun äänityskin on hyvin moderni ja tasokas.

Albumia täydentää Brahmsin alkusoittopari vuodelta 1880. Traaginen alkusoitto ei ole ohjelmamusiikkia sikäli, että Brahms sävelsi sen itsenäiseksi konserttiteokseksi ilman selkeitä ulkomusiikillisia innoittajia. Nimivalinta on silti säveltäjän oma. Noin vartin mittainen alkusoitto on kuin itsenäinen sinfonian avausosa, joka liikkuu hieman samanlaisessa maailmassa kuin esikoissinfonian avaus. Kyseessä on surumielinen ja välistä raastava kappale, joka tavoittaa erinomaisesti sen tunnelman, mihin nimensä perusteella tähtää. Alsopin käsissä teos ei ole kovin viiltävä, vaan hieman pehmennetty, lähempänä intensiivistä kaipausta kuin välitöntä emotionaalista tuskaa.

Akateeminen juhla-alkusoitto on Brahmsin kiitos Breslaun (nyk. Wrocław) yliopiston hänelle myöntämästä kunniatohtorin arvosta. Alkusoitto on Unkarilaisten tanssien ohella humoristisinta ja iloluontoisinta Brahmsia, hyvin vapaasti ja mestarillisella orkesterinkäytöllä käsitelty sarja akateemisen nuorison tuolloin suosimia juomalauluja. Brahmsin akateemisuus ei siis missään nimessä ole kuivakkaa. On erikoista, että muutoin niin vakavassa musiikillisessa maineessa oleva säveltäjä päästi leikkisän puolensa irti juuri akateemisessa kiitoskappaleessa, mutta teos on silti vastustamattoman hyvä. Ehkä takana on Brahmsin tunnetusti kuiva huumorintaju, joka tuli esiin juuri sosiaalisissa tilaisuuksissa, jollaisesta tässäkin on kyse.
Brahms itse johti teoksen ensiesityksen juhlatilaisuudessa ao. yliopistolla 1881, ja tiettävästi eräät professorit olivat hyvin närkästyneitä opiskelijoiden suosimien juomalaulujen dominanssista; opiskelijat taas olivat hyvin mielissään. Sitä paitsi juomalauluista tunnetuin, nykyisin akateemisesta instituutiosta kiistatta käyvä De brevitate vitae eli Gaudeamus igitur saa alkusoiton huipennuksessa ovelan, akateemisesti uskottavan ja loisteliaan käsittelyn, jossa säveltäjä esittelee kontrapunktin, tuon sävellyksen alueista akateemisimman, hallintaansa. Loistava lopetus loistavalle albumille.