 |
| Tämä parta näyttää vielä niin hyvältä 200-vuotisjuhlissani! |
Merkittävimpiin eurooppalaisiin taiteilijoihin kuuluvan Wagnerin positiivista elämäntyötä (musiikkidraamaa) kunnioitetaan ja hänen negatiivista elämäntyötään (antisemitismiä ja sen sellaista) tiedostetaan teemavuonna laajasti, myös tässä arvovaltaisessa blogissa. Vuotta on vielä paljon jäljellä, ja luvassa on useita Wagner-artikkeleita. Kokonaisiin oopperoihinkin päästään vielä, mutta tänään pysytellään vielä orkesterimusiikin maailmassa.
Wagner: Alkusoittoja ja katkelmia oopperoista:
Nürnbergin mestarilaulajat (Die Meistersinger von Nürnberg, 1868): Alkusoitto;
Rienzi (Rienzi, der Letzte der Tribunen, 1842): Alkusoitto;
Jumalten tuho (Götterdämmerung, 1876): Aamunkoitto ja Siegfriedin matka Reinillä; Siegfriedin hautajaismarssi;
Valkyyria (Die Walküre, 1870): Valkyyrioiden rastastus;
Tannhäuser (1845): Alkusoitto; Venusberg-musiikki.
London Philharmonic Orchestra, Klaus Tennstedt.
LPO, taltioitu konsertissa Royal Albert Hallissa Lontoossa 20.8.1992.
Taltiointi on vuoden 1992 BBC:n promenadikonserttisarjasta Lontoon Albert Hallista, ja äänityksen laatu ei ikävä kyllä ole nykytekniikalla parasta mahdollista, mutta on silti hyvän radiolähetyksen tasolla. Tulkinnat ja esitykset ovat hyvin innoittuneita, onnistuneita ja omaperäisiä. Kapellimestari Klaus Tennstedt ei pelkää tulkinnallista omapäisyyttä, ja yleensä hänen arvostelukykyynsä voi luottaa.
Ohjelma alkaa Nürnbergin mestarilaulajien alkusoitolla. Wagner tarkoitti tämän renessanssiaikaisen laulukilpailudraaman komediaksi, mutta säveltäjän luonteesta kertoo paljon, että ns. komedia vaikuttaa usein vain kitkerältä ja vaivoin peitellyltä hyökkäykseltä musiikkikriitikkoja vastaan (Wagner sai sietää musiikkikriitikoilta paljon sellaista, mitä nykyään ei lehdissä julkaistaisi; toisaalta hän osasi itse ottaa omassa musiikkikritiikissään huomioon sellaiset relevantit seikat kuin säveltäjän juutalaisen syntyperän [Das Judenthum in der Musik]).
Joka tapauksessa Mestarilaulajien alkusoitto on kaikille Wagnerin ystäville tuttua kauraa, joka voi kaikesta mahtailustaan huolimatta hangata kontrapunktinsa ohi lähes huomaamatta, ellei esitykseen saada ylimääräistä potkua jostakin. Tennstedt on saanut orkesterinsa erinomaiseen valmiuteen. En muista, että alkusoiton alun vaskifanfaarit olisivat koskaan kuulostaneet ylväämmiltä ja majesteettisemmilta. Johdanto avaa kuulijan eteen mahtavan musiikillisen panoraaman, mutta tämän jälkeen alkusoiton keskiosa on hieman yllättävä: Tennstedt vaihtaa tunnelmaa huomattavasti keveämpään suuntaan, mutta säilyttää musiikissa silti laajuuden ja laajenemisen tunnun. Mielenkiinto ainakin pysyy yllä, ja alkusoiton loppuhuipennus on ainutlaatuinen ja äärimmilleen venytetty. Yleisö palkitsee ainutkertaisen ja jäljittelemättömän esityksen innostuneilla aplodeilla, jotka on onneksi editoinnissa typistetty lyhyeksi.
Ohjelma ei noudata teosten sävellyskronologiaa, ja niinpä seuraavana saa vuoron Rienzin alkusoitto. Wagnerin ensimmäinen menestysooppera on kertomus 1300-luvulla vaikuttaneesta roomalaisesta kansanvillitsijästä. Se on oopperalavoilla nykyään suurharvinaisuus osin pitkän kestonsa mutta enimmäkseen melko geneerisen grand opéra -luonteensa vuoksi. Wagner alkoi tämän oopperan jälkeen löytää oman persoonallisen ja tinkimättömän ilmaisunsa. Rienzin mainiota alkusoittoa onneksi esitetään yhä varsin usein, ja tämä versio vuodelta 1992 kuuluu hienoimpiin tuntemiini.
Tennstedtin Rienzi on hieman totuttua pitempi kestäen n. 13 minuuttia. Yleinen esitystapa tälle alkusoitolle on pitää sitä täsmällisenä ja kurinalaisena ilotulituksena, mutta Tennstedt intoutuu paljon laajempaan ilmaisuun ja paljastaa yleensä suoraviivaisena pidetystä alkusoitosta paljon potentiaalia monipuoliseen ja dramaattisesti vaihtelevaan tulkintaan. Rienzin kaunista ns. rukousteemaa ei vedetä läpi mahdollisimman nopeasti, vaan siinä viipyillään yllättävän pitkään. Muutoinkin kapellimestari suosii tässä teoksessa verraten hitaita tempoja, mutta mukana on juuri riittävästi vaihtelua, ja kliimakseissa on hehkuvaa kiihkoa, jota en ole muualla kuullut. Vaskien vyörytys on vaikuttavaa kuultavaa, ja tuttuakin tutumpi finaalihuipennus aiheuttaa kylmiä väreitä niskan tietämillä. Erinomainen, suoraan sanoen verraton ja unohtumaton esitys.
Nibelungin sormus -tetralogiasta, jota Wagnerin pääteoksena pidetään, on mukaan otettu kolme katkelmaa. Aamunkoitto ei ole mitenkään erityisen vakuuttava; siitä puuttuu myyttiseen kertomukseen kuuluva mystiikka, ja jäljelle jää vain orkesterin luoma musiikillinen valaistusefekti, joka ei tee kummoista vaikutusta äänenlaadulla, jota on luonnehdittava "vain" kelvolliseksi. Tätä seuraava Siegfriedin Reinin-matka toimii jo paljon paremmin, mutta mestarilliseksi kohoaa Siegfriedin hautajaismarssi. Kyseessä on vaikuttavimpia kuulemiani esityksiä tästä sangen suositusta kappaleesta: kaikki ulkokohtainen mahtipontisuus on riisuttu täysin, ja esityksestä säteilee ylväs ja välitön kunnia.
Se Wagnerin sävellys, jonka satunnainen tavis todennäköisimmin tunnistaa, on Valkyyrioiden ratsastus oopperasta Valkyyria. Kuvaus germaanisten kuolonhengettärien lentoratsastus-kokoontumisajosta on tunnettu esim. helikopterien yhteydestä elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt (ja itse asiassa on sikälikin sopiva, että tätä kappaletta oikeasti soitettiin Vietnamissa helikopterien kovaäänisistä). Tennstedt herättää tämän pakollisen ohjelmanumeron henkiin kiitettävästi. Tulkinnassa on vaihtelua ja elämää eikä pelkkää täsmällisesti toteutettua rytmiä, johon esityksissä usein yksinomaan tukeudutaan.
Tannhäuserin alkusoitto ja Pariisin-produktioon sävelletty kohtaus Venusvuorella ovatkin sitten esityksinä "vain hyviä". Alkusoitto on kieltämättä raskas, mutta vaskissa on jälleen elähdyttävää majesteettisuutta. Balettimaisessa keskiosuudessa mielenkiintoni herpaantuu, mutta alkusoiton finaali on ylväydessään suurenmoinen. Venusvuoren musiikkia kuuntelee mielikseen, mutta siitä puuttuu eroottinen hekuma ja kuumeisuus.
Albumin musiikki on kaikille wagneriaaneille niin tuttua, että he osaavat jokaisen nuotin ulkoa. On ilahduttavaa kuulla näin tuoreita, omaperäisiä, innostuneita ja dramaattisesti tarkkanäköisiä esityksiä repertoaarista, jota toisinaan taltioidaan levylle epämääräisestä velvollisuudentunnosta katalogeja täyttämään. Tennstedtin ohjelmassa kuuluu livekonsertin sähköinen innostus, ja tarttuvat esitykset pääsevät oikeuksiinsa myös hieman modernia äänitystekniikkaa heikommallakin tasolla. Tämä persoonallinen albumi on Wagner-kokoelmani hienoimpia levyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti