Beethoven: Sinfoniat 5 & 7 ym.

Ta-ta-ta-taa! Ta--ta--ta--taa! Edellinen onomatopoeia voi liittyä joko sotaleikkeihin tai sitten Ludwig van Beethovenin (1770–1827) viidenteen sinfoniaan. Vuosina 1804–1808 Beethovenia työllistänyt Sinfonia nro 5 C-molli op. 67 on länsimaisessa kulttuurissa näkyvyydeltään, kuuluvuudeltaan ja merkitykseltään Don Quijoten luokkaa. Kyseessä on Beethovenin tunnetuin ja tietyssä mielessä edustavin sinfonia, joka on myös kaikkien aikojen esitetyimpiä klassisen musiikin teoksia. Avausosan päällekäyvä, hakkaava motto tunnetaan kaikkialla, ja sitä kuulee joskus yllättävissäkin yhteyksissä; esimerkiksi toisessa maailmansodassa länsiliittoutuneiden audiovisuaalisessa propagandassa se edusti tulevaisuudessa häämöttävää, kamppailun kautta saavutettavaa voittoa, sillä morseaakkosissa kolme lyhyttä ja yksi pitkä on V niin kuin Victory. 
Tämä mottoaihe on antanut sävellykselle lisänimen Kohtalonsinfonia, sillä erään kertomuksen mukaan säveltäjä mielsi sen edustavan ovelle kolkuttavaa Kohtaloa. Toisen todistuksen mukaan aihe taas on muunnelma keltasirkun laulusta, mikä nyt ei vain ajatuksena vastaa yhtä hyvin meille teoksesta muodostuneita aika lailla suuren linjan romanttisia käsityksiä ja odotuksia. Joka tapauksessa sinfonian aloittava dramaattinen neljän nuotin aihe on osoittanut väsymättömän kestävyytensä ja elinvoimansa. Tarkkakorvaiset voivat kuulla viittauksia tähän avausmottoon myös muissa osissa, joihin Beethoven on niitä puoliksi näkösälle kätkenyt.

Edellä kuvasin Viidettä Beethovenin sinfonioista edustavimmaksi. Tarkoitan tällä sitä, että Sinfonia nro 5 tiivistää musiikillisesti Beethovenin osaltaan musiikkiin tuoman uuden ajan, ja se vastaa sinfonioista ehkä parhaiten beethoveniaanista taiteilijamyyttiä, jota olen jo aiemmin hiukan käsitellyt (ja johon minusta on ajoittain mukava uskoakin). Kyseessä on sinfonia, joka menee äärimmäisyyksiin ja kulkee halki rajusti vaihtuvien tunne- ja tunnelmatilojen. Sen intensiivisyys, raivokkuus, euforia ja pidättelemätön energia luovat valtaisan kontrastin esimerkiksi Mozartin ja Haydnin puhtaan klassistisiin sinfonioihin, jotka eivät yritäkään mennä yhtä pitkälle.

Beethoven. Joseph Mählerin puoliallegorinen muotokuva vuosilta 1804–1805, jolloin säveltäjä työsti viidettä sinfoniaansa. En oikein ymmärrä potretin elekieltä; lähinnä säveltäjä näyttää väkivaltaisen kiusaantuneelta. Ns. valokuvataiteessa tällaista asentoa kutsuttaisiin varmaankin paparazziläimäysposeeraukseksi.

Viides sinfonia luetaan Beethovenin keskikauden tuotantoon, jolloin häntä innoittivat ns. sankarilliset aiheet. Saman aikakauden tuotoksia ovat mm. Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin innoittama kolmas sinfonia, lisänimeltäänkin Eroica eli Sankarillinen, ja näyttämömusiikit traagisiin sankaridraamoihin Coriolanus ja Egmont. Tämän kauden musiikissa Beethoven nostaa dramaattisen jännitteen huippuunsa ja pyrkii ilmaisemaan väkeviä ja ehdottomia tunnetiloja. Sankarillisuus, uskaliaisuus ja myrskyisyys ovat toistuvia teemoja tämän aikakauden Beethovenissa, vaikka hän toki kirjoitti myös hyvin joviaalia ja rentoutunutta musiikkia, kuten kuudennen sinfoniansa, samoihin aikoihin. Mutta myrskyisä, tunteikas, ehdoton ja kapinallinen Beethoven on se, jonka jälkimaailma selvästi haluaa parhaiten muistaa. Ja kaikki tuo kulminoituu väkevimmin juuri viidennessä sinfoniassa.

Sinfoniassa oleellista on jännite, joka ajaa jokaista nuottia ja osaa eteenpäin vastustamattomalla, keskittyneellä energialla. Teos jakautuu neljään tunnelmaltaan ja ainekseltaan erilaiseen osaan, jotka silti muodostavat lopulta saumattoman ja tarkoituksenmukaisen kokonaisuuden. Olen kuvannut Brahmsin paljon myöhempää esikoissinfoniaa abstraktiksi musiikilliseksi narratiiviksi, matkaksi pimeydestä valoon, ahdingosta voittoon jne. Beethovenin viides sinfonia on tällaisen voitonsinfonian prototyyppi ja peruskivi. Täten sen kulttuurinen merkitys on valtaisa, ja teoksen suosiosta päätellen se puhuttelee yhä vaikeuksien kautta voittoon -teemoineen myös nykyaikana, jolloin kertomukset ovat tosin kuulemma kuolleet. 

Beethovenin viides on palkitseva teos myös sikäli, että se tuntuu tarjoavan oivalluksia niin aloittelijoille kuin kokeneemmillekin (klassisen) musiikin ystäville. Normi-ihmisellä ei tapaa olla absoluuttista sävelkorvaa, eikä hän yleensä huomaa kovin herkästi sävellajin vaihtelemista teoksen sisällä. Mutta Beethoven tekee viidennessä sinfoniassaan hyvin dramaattisen vaihdon, jonka vaikutus on selvästi kuultavissa aloittelijoillekin. Avauksen synkkä ja pakottava C-molli vaihtuu lopulta finaalin ekstaattiseen C-duuriin, ja tästä annetaan pitkin matkaa muutamia vihjeitä tunnelmaa välillä keventävien toiveikkaiden musiikillisten valonsäteiden avulla.

Viides sinfonia on ollut minulle ensitutustumisesta lähtien mukaansatempaava tuttavuus, jota kuunnellessa ei tarvitse pelätä keskittymisen herpaantumista olettaen, että esitys on mistään kotoisin. Sen sijaan Beethovenin Sinfonia nro 7 A-duuri (1812) on ollut ehkä yllättäenkin hankalampi. Yllättävää tämä on siksi, että teos pitää sisällään ison joukon säveltäjän eloisinta ja iloisinta musiikkia. Joviaalia tunnelmaa täydentää rytmien tanssillisuus; Richard Wagner kutsuikin tätä sinfoniaa tanssin apoteoosiksi. Se kertoo hänen mahtipontisesta persoonallisuudestaan, mutta arvio ei mene aivan metsään kohteensakaan kohdalla.
Kaikesta tästä huolimatta Beethovenin Seitsemäs oli pitkään minulle hankalasti lähestyttävä. Se tapasi eksyttää mielenkiintoni jo ensimmäisessä osassa, naulita minut paikoilleni hypnoottisen toisen osan ajaksi ja sitten jälleen herpaannuttaa kolmannen osan aikana ja voittaa minut puolelleen vasta finaalin vastustamattomassa riemullisuudessa. Kaikesta vuoristoratamaisesta vaihtelustaan huolimatta sinfonia oli minusta tunnelmaltaan hieman yksituumainen ollakseen aivan koko kestonsa arvoinen. Sittemmin muutama erinomainen taltiointi on paljastanut minulle teoksen potentiaalin, ja nykyään rakastan sitä, joskin vaadin yhä tarkan ja herkän esityksen, joka ei yritä pakottaa osia tunnelmallisesti yhteen muottiin. 

Tänään käsittelyssä oleva äänite on kauttaaltaan suurenmoinen ja lisäksi sattumoisin myös se, joka lopullisesti avasi korvani Seitsemännelle.

Beethoven: Sinfoniat nro 5 & 7; Coriolanus-alkusoitto; Fidelio-alkusoitto.

Chicago Symphony Orchestra, Fritz Reiner.

RCA, äänitetty Chicagossa 1955 (nro 7 & Fidelio) ja 1959 (nro 5 & Coriolanus).

Unkarilaissyntyinen Fritz Reiner (1888–1963) edustaa levynkannessa hyvin teosten ja esitysten tunnelmaa. En ole kommentoinut kovin usein levynkansia, mutta varaan itselleni oikeuden tehdä sen, jos ne ovat erityisen hyviä tai erityisen huonoja. Useimmat ovat turvallisen ja pitkästyttävän keskinkertaisia, mutta tässä tapauksessa sommittelu ja väriyhdistelmä ovat hyvin miellyttäviä 50-lukulaisella tavalla. Kapellimestari vaikuttaa luotettavalta ja teeskentelemättömältä auktoriteettihahmolta, ja pidän myös kuvan välittämästä ylöspäin suuntautuvasta liikkeestä.

Jos viidenteen sinfoniaan ei saada mukaan laajaa tunneskaalaa, on se vaarassa muuttua yksitotiseksi, liian brutaaliksi ja musiikillisesti tylpäksi. Reinerin seurassa siitä ei ole vaaraa. Tämä viitonen on oivallinen yhdistelmä tunteen paloa ja huikeaa kontrollia. Kyseessä on voimakas ja kainostelemattoman energinen esitys, jossa on silti kosolti hienostuneisuutta ja tyylitajua. Kulmia ei silotella, ja kapellimestari johtaa jokaisen nuotin kuin se olisi elintärkeä.

Ensiosan raivokkaan nopeista vaihteluista ja musertavasta vyörytyksestä Reiner etenee saumattomasti keskiosien odottavaan levottomuuteen halliten varsinkin toisen osan haavoittuvaisen melodisen jännitteen erinomaisesti. Kolmannen osan epävarma ja aavemainen hiipuminen sekä jo pitkään leijailleiden aavistusten kuohahatava purkautuminen finaalin loistoon on myös toteutettu mykistävän, kämmeniähikoiluttavan suurenmoisesti. Tämä Viitonen kestää vertailun mihin tahansa muuhun esitykseen.

Reinerin Seitsemäs on vähintään yhtä menestyksekäs. Huolellisesti harjoitetussa esityksessä ei ole välttämättä aivan helppoa kuulostaa spontaanilta, mutta heti alusta asti soitannosta välittyy hehkuva ilo. Rytmit eivät kuulosta pakonomaisilta tai korostetuilta, ja mekanististen, konkreettisten tanssien sijaan aloitusosa tuo mieleen paljon vapaamuotoisemmat abstraktiot.

Sinfonian toinen osa, Allegretto, on ainutlaatuinen. Se ei ole erityisen hidas, mutta tuntuu lähes pysäytykseltä, koska muut osat ovat huomattavan nopeita. Osaa hallitsee täydellisesti hypnoottisen itsepintainen teema, joka on minusta aina tuntunut liki maailmanloppumaisen aavemaiselta. Sinfonian ensiesityksessä 8.12.1813 (Beethovenin itsensä johtamana) tämä osa piti esittää välittömästi uudelleen yleisön vaatimuksesta. 

Sinfonian kolmas osa on kaikkein ongelmallisin. Se tuntuu parhaimmillaankin minusta yhä hieman täytteenomaiselta kappaleelta, joka on liitetty teokseen, jotta se täyttäisi konventionaaliselle sinfonialle asetetun neljän osan lukumäärävaatimuksen. Reiner löytää onneksi musiikista kepeyttä ja poljentoa, ja siitä muodostuu varsin miellyttävä johdanto finaalille, joka räjähtää ilotulitusmaisen riemullisesti. Reinerin esiin lietsomalle sujuvasti artikuloidulle järkähtämättömän myönteiselle energiapurkausten sarjalle on vaikeata löytää vertaa.

Moni levy-yhtiö tyytyisi tarjoamaan pelkät sinfoniat, mutta RCA kasvattaa melko anteliaasti albumin kestoa kahdella alkusoitolla, jotka eivät ole tällä kertaa mitään täytenumeroita, vaan parasta, mitä sarjassa on tarjolla. Beethovenin ainoan oopperan Fidelion (1805) lopullinen alkusoitto valmistui vasta liki kymmenen vuotta oopperan ensiesityksen jälkeen ja oli säveltäjän neljäs yritys, joka jäi viimeiseksi. Sitä ei kuule hirmuisen usein erillisenä orkesterialkusoittona, vaikka aihetta olisi. Se on tunnelmallinen, kutsuva ja mainio ruokahalun herättäjä. Reiner tekee orkestereineen mahtavaa työtä, jossa ei ole moitteen sijaa. Vielä parempi on silti Coriolanus. Tämä alkusoitto Heinrich Joseph von Collinin tragediaan on varsin suosittu, ja markkinoilla on paljon esityksiä. Reiner lyö useimmat kilpailijat laudalta. En ole kuullut toista yhtä innostavaa, vangitsevaa ja räjähtävän energistä tulkintaa näin loistavasti soitettuna. Myös äänitys on varsinkin iän huomioon ottaen erinomainen ja todentuntuinen. 

Kaikin tavoin mainio levy on säilyttänyt tuoreutensa ja voimansa kiivaasti kilpaillun repertoaarin alueella, ja lukuisat myöhemmät tulkinnat kalpenevat näiden voimakkaiden ja vastustamattomien esitysten rinnalla. Markkinoiden edustavinta vanhan tyylin romanttista Beethovenia.