tiistai 24. syyskuuta 2013

Sibelius: Orkesterimusiikkia

Jean Sibeliuksen (1865–1957) kuolinpäivä (20.9.) meni äskettäin ohi, mutta onneksi hänen musiikkinsa ei ole mitenkään aika- ja päivämääräsidonnaista.

Hyvin populaarin ja miellyttävän ohjelman tarjoaa seuraava albumi, joka yhdistää nuoren ja kypsän Sibeliuksen pitäytyen silti johdonmukaisesti suomalaiskansallisissa aiheissa. Se on hyvä yhdistelmä kansallisromantikkoa ja yksilöllistä modernistia.


Sibelius: Orkesterimusiikkia:

Satu (En Saga), op. 9;

Tuonelan joutsen Lemminkäissarjasta, op. 22;

Karelia-sarja op. 11;

Finlandia, op. 26;

Valse triste, op. 44;

Tapiola, op. 112.

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

EMI, äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1976 (op. 9, 22, 26 & 112), 1980 (op. 44) ja 1981 (op.11).

Itävaltalainen Herbert von Karajan oli mieltynyt Sibeliukseen ja levytti tämän teoksia melko runsaasti. Tämä EMI-levy-yhtiön palkittuja 70-luvun taltiointeja sisältävä uudelleenjulkaisu tuo yhteen Sibeliuksen suosituimpia ei-sinfonisia orkesterikappaleita, ja enimmäkseen esitykset ovat suurenmoisia, muutamin varauksin.

Kokoelman heikointa antia on vuonna 1981 levytetty Karelia-sarja, jonka ensiosa on anteeksiantamattoman unelias. Tämän hillittömän tarttuvan kappaleen tulee huokua nuorekasta, tervehenkistä maskuliinisuutta ja kansallishenkistä romantiikkaa, mutta Karajanin käsissä se kuulostaa pikemminkin veltolta ja raskassoutuiselta pastoraalihorrokselta. Keskiosan Balladi on tosin oivallinen, ja lopun Alla marcia paseeraa oikeaan suuntaan, mutta silti kokonaisvaikutelma tästä teoksesta tuntuu haalealta hudilta, niin hyvin kuin orkesteri soittaakin.

Ohjelma alkaa Sibeliuksen pisimpiin yksiosaisiin sävelrunoihin kuuluvalla En Sagalla (jonka suomenkielinen nimi Satu ei tunnu konnotaatioiltaan oikein vastaavan teoksen tyylilajia; Saaga voisi olla parempi valinta), joka kestää Karajanin tulkitsemana 18 minuuttia. Tämä on loistava esitys, jonka pyörteissä on imua, ja siksi onkin hämmästyttävää, että se alkaa erittäin huonosti. Orkesterista ei ensiminuuttien aikana saada irti lainkaan mystiikkaa tai jännitystä, vaan Karajanin tulkinta alkaa yksitoikkoisen kirjaimellisella nuottiharjoituksella. En Saga on nuorta (1892), kesytöntä Sibeliusta särmikkäimmillään ja impulsiivisimmillaan, mutta Karajanin parissa tämän mielikuvituksellisuudessaan tuhlailevan röyhkeän teoksen alku on ikävän mitätön. Kontrasti tosin on sitäkin voimakkaampi, kun ensimmäinen monista äkkikäänteistä osuu kohdalle. Sen jälkeen kaikki hoituukin mestarillisesti. Karajan tuntuu hallitsevan intuitiivisesti Sibeliuksen musiikissa niin tärkeän eteenpäinkuljettavan liike-energian, ja kun tähän yhdistetään huippuorkesterin muhkea sointi, ei lopputulosta voi kuin ihalla pettymyksen tuottavasta alusta huolimatta. Tämä esitys pitää sisällään parasta klarinettitaiteilua, mitä olen En Sagassa kuullut.

Lemminkäissarjan tunnetuin osa, usein itsenäisenä soitettu sävelruno Tuonelan joutsen oli Karajanille erityisen läheinen, ja sama pätee Kuolema-teatterimusiikkisarjasta erotettuun Valse tristeen. Molemmat ovat eteerisiä ja epätodellisia, kauneinta mahdollista kalmaa, ja Karajanin tulkinnat näistä kuolonteemaisista kappaleista ovat syviä ja sykähdyttäviä. Varsinkin Tuonelan joutsenessa (joka on muuten tässä, outoa kyllä, hieman keskimääräistä esitystä ripeämpi) orkesterin virtuositeetti on suuri etu, ja parastaan paneva kapellimestari manaa soittajista esiin liikuttavan upeaa taidetta.

Finlandia on suomalaiskuulijalle niin tuttua tavaraa ja niin usein esitetty ja taltioitu, että on tuskin tulkintasuuntaa, jota ei enemmän tai vähemmän tuntisi. Karajanin tulkinta on sopiva yhdistelmä ankaruutta, intohimoa ja toivonkipinää, ei mitään sinänsä ennenkuulumatonta, mutta hyvin toimivaa. Berliinin filharmonikoiden upea, täyteläinen sointi tekee tästä ensiluokkaisen esityksen, joka kelpaisi hyvin edustamaan Suomea missä tahansa.

Sibeliuksen suurimuotoisen orkesterimusiikin päätepiste, tummasävyinen, myyttinen sävelruno Tapiola (1926) on tyhjentävä sinfoninen mestariteos, jossa yksinkertaisen oloinen avaussävelmä tarjoaa rakennuspalikat häikäisevään orkesteritekstuurien labyrinttiin. Teoksen innoittajana pidetään suomalaisinta mahdollista elementtiä, metsää. Tapiola on välistä jopa karmaiseva kuvaus eksyttävästä ja näennäisen autiosta korpimaasta, jossa jokaisen mättään alta ja jokaisen sammaloituneen rungon takaa voi löytää salaperäisiä henkiä, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa järkevässä maailmassamme. Teos voi ensikuulemalta antaa vaikutelman päämäärättömästä harhailusta mikä ei sinänsä ole kelvoton vaikutelma teoksesta, jonka innoittajana on rajaton erämaa mutta siinä on outo lumo, joka jää kiusaamaan ja yllyttää uusiin kuuntelukertoihin, ja joka kerralla huomaa yleensä jotain uutta, kiehtovaa ja hämmentävää: aiemmin rekisteröimättömän käänteen, yksityiskohdan, orkestraalisen efektin, vivahteen. 
Karajan levytti Tapiolan neljä kertaa, ja tähän teokseen hän paneutui aina täysin voimin. Tämä 70-luvun berliiniläisäänitys on yksinkertaisesti upea, loputtoman vivahteikkaasti esitetty yhdistelmä majesteettista mittakaavaa, mysteeriä, ajoittaista seesteisyyttä ja hiipivää kauhua.

Tämän uudelleenjulkaisun esitysten taso vaihtelee tulkinnalliselta kannalta, mutta se, mikä tehdään hyvin, tehdään likipitäen verrattoman hyvin. Tämän kuuntelemiseen ei väsy, ja nämä kohokohdat ovat suositeltavia em. varauksin kaikille Sibeliuksen ystäville. 

maanantai 23. syyskuuta 2013

Verdi: Alkusoittoja ja preludeja

Vuosi 2013 on oopperan kaksinkertainen juhlavuosi. Olemme jo tutustuneet kohtalaisen hyvin 200-vuotisjuhlaa (fyysisesti poissaolevana) viettävään Richard Wagneriin (18131883). Mutta vuosi 1813 oli oopperan tulevaisuuden kannalta erityisen hyväsatoinen. Vuoden lopulla syntyi Giuseppe Verdi (1813–1901), italiaisen oopperan suuri mestari. Tupla-200-vuotisjuhlan kunniaksi tupla-albumi Verdin oopperoiden alkusoittoja ja preludeja.


Giuseppe Verdi: Alkusoitot ja preludit oopperoista:
Oberto, Conte di San Bonifacio (Oberto, San Bonifacion kreivi);
Un giorno di regno, ossia Il finto Stanislao (Päivä kuninkaana eli Vale-Stanislaus);
Nabucco (Nebukadnessar);
Ernani (Hernani);
Giovanna d'Arco (Jeanne d'Arc);
Alzira;
Attila;
I masnadieri (Ryövärit);
Macbeth;
Il corsaro (Merirosvo);
La battaglia di Legnano (Legnanon taistelu);
Luisa Miller (Luise Miller);
Rigoletto;
La traviata (Langennut nainen);
Le vêpres siciliennes (Sisilian vesperit);
Aroldo (Harold);
Un ballo in maschera (Naamiohuvit);
La forza del destino (Kohtalon voima);
Aida.

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.
Deutsche Grammophon (2CD), äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1975.

Tupla-albumilla kappaleet ovat kronologisessa järjestyksessä, ja edustettuina on suurin osa  Verdin oopperoista lukuun ottamatta muutamia huomattavia tuotannon loppupäähän painottuvia poikkeuksia (Don Carlos, Simon Boccanegra, Otello, Falstaff). Valinta on oikeutettu, sillä kaikki alkusoitot ja preludit eivät mahtuisi kahdelle CD:lle, ja Verdin harvinaista varhaistuotantoa kuulee tuskin koskaan, joten sen mukanaolo on ilahduttavaa. Lisäksi valituiksi ovat tulleet mielestäni parhaat ja ohjelmallisimmat preludit.

Verdin lähestymistapa on hyvin toisenlainen kuin Wagerin, jonka alkusoitot muodostavat yleensä noin kymmenminuuttisia sinfonisia kokonaisuuksia. Verdi piti alkusoittonsa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta melko lyhyinä, 4-5 minuutin mittaisina tunnelmakappaleina, enemmänkin aperitiiveina kuin alkuruokina. Tämän eron voi katsoa edustavan näiden kahden oopperasäveltäjän eroavaisuuksia yleisemminkin. Verdin oopperoissa henkilöhahmot ovat äärimmilleen ajettuja ihmisiä, henkilöitä, joiden tunteet ovat etualalla. Wagner taas operoi ideoiden tasolla myyttien maailmassa, jossa henkilöhahmot eivät ole yhtä merkityksellisiä. On kuulijan valinta, kumpaa lähtökohtaa pitää itselleen läheisempänä ja/tai tyydyttävämpänä. Molemmat ovat ainakin osoittaneet elinvoimansa ja ajattomuutensa.

Minua miellyttävät eniten ne alkusoitot, joiden ympärille kuulija voi rakentaa vaivattomasti jonkinlaisen tarinan. Näitä sinfonisempia (ja pidempiä) kappaleita ovat Nabucco, La battaglia di Legnano, Les vêpres siciliennes ja La forza del destino. Varsinkin viimeksi mainittu on noussut italialaistettua Beethovenia muistuttavan toisteisen draamansa ansiosta suosituksi konserttialkusoitoksi.

Berliinin filharmonikkojen soitossa ei ole moitteen sijaa, ja italialainen ohjelma taittuu saksalaisvoiminkin hyvin dramaattisesti ja tunteikkaasti. Herbert von Karajan vaatii tunnetusti täydellistä kontrollia, eikä tulkintoja voi luonnehtia vapautuneiksi. Italialaista oopperaa ei voi esittää ilman intohimoa, ja sitä onneksi tavoitetaan kiitettävästi. Kohtalon voiman intensiteetti on esimerkillistä. Ei sovi tietenkään unohtaa berliiniläisten upeaa sointia ja hivelevää taituruutta, jossa jokainen orkesterista kantautuva ääni on kaunis, viimeistelty ja hiottu.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että Verdin alkusoitoissa ei yleensä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, ole ainakaan minulle vastaavaa substanssia tarttuvuutta, iskevyyttä, mielenkiintoa ja/tai viihdearvoa kuin esimerkiksi Rossinin tai Wagnerin oopperapreludeissa. Ne ovat ihan mukavaa kuunneltavaa, mutta Verdi on ehdottomasti parhaimmillaan kirjoittaessaan ihmisäänelle. 

Wagneria uruille Turussa

Richard Wagnerin musiikki on mahtavaa. 
Bloginpitäjä puhuu asiaa, mutta ehkä turhan ytimekkäästi minun makuuni.

Urut ovat mahtava instrumentti. 
On paitsi luonnollista, myös välttämätöntä, että nämä kaksi kohtaavat toisensa. Tarvitaanko muka enää enempää perusteluja?

Wagner itse ei säveltänyt teoksia uruille, vaikka tämä instrumenttien kuningatar pääsekin toisinaan esiintymään hänen oopperoissaan efektiluontoisesti erityisen hartailla hetkillä. Onneksi hänen musiikkiaan on transkriboitu tälle suurenmoiselle instrumentille. Nyt vuorossa siis Wagneria uruilla.


Wagner: Musiikkia oopperoista:

Valkyyrioiden ratsastus (Walkürenritt) oopp. Valkyyria (Die Walküre). Transkriptio: Kiviniemi.

Pitkäperjantain ihme (Karfreitagzauber) oopp. Parsifal. Transkriptio: Edwin Lemare & Kiviniemi.

Juhlamarssi oopp. Tannhäuser. Transkripito: Kiviniemi.

III näytöksen johdanto & pyhiinvaeltajien kuoro oopp. Tannhäuser. Parafraasi: Théodore Dubois.

Elisabethin rukous oopp. Tannhäuser. Transkriptio: Sigfrid Karg-Elert.

III näytöksen alkusoitto & morsiusmusiikki oopp. Lohengrin. Transkriptio: Kiviniemi.

III näytöksen johdanto oopp. Nürnbergin mestarilaulajat (Die Meistersinger von Nürnberg). Transkriptio: Sigfrid Karg-Elert.

Kalevi Kiviniemi, Turun tuomiokirkon urut.

MILS, äänitetty Turun tuomiokirkossa (no missä sitten) 2000 ja 2001.

Kalevi Kiviniemi (s. 1958) konsertoi ja levyttää paljon eri puolilla maailmaa. Hänellä lienee itsestään jokseenkin myöhäisromanttinen kuva. Ohessa ihan oikeaa promootiomateriaalia:
Tämä erikoisuus ei vaikuta ainakaan heikentävästi Kiviniemin teknisiin tai taiteellisiin kykyihin. Hänen levytyksensä ja konserttinsa ovat jatkuvasti ylistettyjä, ja musiikki on miehelle selvästi etusijalla. 
Tällä levyllä Kiviniemi taiteilee kansallispyhättömme Turun tuomiokirkon uruilla (rakennettu 1980), jotka ovat muuten Suomen toiseksi suurimmat (ykkössijan haltija on Lapualla). 

Ohjelma alkaa säveltäjän varmasti tunnetuimmalla sävellyksellä, Valkyyrioiden ratsastuksella Valkyyria-oopperan kolmannesta näytöksestä. Kohtaus on harvoin kuulostanut yhtä hyytävältä kuin suurille uruille laadittuna transkriptiona. Soinnissa on massaa ja myrskyä kuin yöllisessä ukonilmassa. Niskan tienoon karvoitus nousee tätä kuunnellessa pystyyn, ja äänitys on mainio. Avausnumero vetää heti mukaansa urkujen maailmaan, ja teokset taittuvat instrumentille niin tyydyttävästi, että vähän ajan kuluttua on enää vaikeata tehdä mentaalista vertailua hyvinkin tuntemiinsa orkestraalisiin versioihin.

Pitkäperjantain ihme Wagnerin viimeisestä teoksesta Parsifal on levyn ihan lukemisen arvoisen ohjelmalehtisen kirjoittajan ja levy-yhtiön perustajan Markku Ilmari Lulli-Seppälän (MILS) mukaan "syvällisin kristillinen musiikkiteos". Siitä en ole varma, mutta Parsifal sisältää kauneinta koskaan kuulemaani musiikkia, ja Pitkäperjantain ihme on ko. oudon draaman kulminaatiopiste. Uruilla kuultuna se on mykistävän upea kokemus, jota voi hyvin luonnehtia hengelliseksi. Ainakin se on koskettanut minua syvemmältä kuin esim. hyvän kristityn ideaaliin paremmin istuvan J. S. Bachin kontrapuktihurskaudet. Vaikka on kyseenalaista, missä määrin Wagneria voi pitää kristittynä, on tämä taiturimainen ja koskettava kappale niin upea, että se kelpaisi pääsiäisajan jumalanpalveluksen kohokohdaksi.

Maanläheisempiin tunnelmiin palataan Tannhäuserin juhlamarssin kera. Se on uruilla kuultuna rempsakassa poljennossaan hilpeä kappale, joka olisi hieman liian vauhdikas häämarssiksikin. Kiviniemi taituroi onnistuneen transkriptionsa ripeällä tempolla, mikä antaa kappaleelle ilotulitusmaisen spektaakkelin tuntua.
 Tannhäuserin hartaampia sävyjä esittelevät seuraavat kaksi otetta. Ensin kuullaan oopperan kolmannen näytöksen johdanto ja kuuluisa pyhiinvaeltajakuoro (Beglückt darf nun dich). Uskonnollisen ekstaasin tuntu ei ole Wagnerin kypsissä teoksissa koskaan hirmuisen kaukana, ja urut korostavat musiikin uskonnollisia assosiaatioita. Hurmiotasoa saavutetaan tässä Dubois'n transkriptiossa, jota on hyvin vaikeata kuunnella vain kertaalleen. Ei upeasta kehumalla enää enempää saa irti.
 Tannhäuserista kuullaan myös harvemmin erotettuna kappaleena esitetty Elisabethin rukous. Se on nöyrän meditatiivinen ja arvokas sävellys, joka esittelee hyvin urkujen hiljaisempaa puolta. Kiviniemi on erinomainen tunnelmoija, ja hän tuntuu aina osuvan täysin nappiin, oli kyse sitten juhlallisuudesta, ekstaasista tai hartaudesta.

Useimmiten uruilla esitetty Wagnerin sävellys lienee Lohengrinin morsiusmusiikki (jonka tunnemme amerikkalaisesta viihteestä, sillä Yhdysvalloissa se on häissä morsiamen vakionumero). Tässä siitä kuullaan Kiviniemen laatima versio, johon on yhdistetty III näytöksen alkusoitto samaisesta oopperasta - kappale, jota jostain syystä kuullaan useimmiten vappumatineoissa. Kiviniemi esittää tuttuakin tutumman Morsiuskuoron erittäin onnistuneesti ja vivahteikkaasti, jopa harsomaisesti.

Tunnin mittainen ohjelma päättyy filosofisissa tunnelmissa harvoin erillään esitettyyn kolmannen näytöksen johdantoon Nürnbergin mestarilaulajista. Se on herkkä ja utuinen, mutta vähitellen seestyvä preludi, joka tarjoaa levylle arvokkaan rauhallisen lopetuksen.

Tämä on mainio levy, jonka pariin palaan usein. Kiviniemen vivahteikas ja tunnelmallisesti pettämätön tulkinta kestää kuuntelukertoja kai loputtomiin, ja instrumentti itsessään on mahtava. Transkriptiot ovat onnistuneita ja parhaimmillaan tarjoavat täysin ennenkuulumattoman tuntuisia teoksia niillekin, jotka tuntevat Wagnerinsa oopperan ja konserttisalin puolelta hyvin. Äänitys on erinomainen, kuten muillakin Piikkiössä päämajaansa pitävän MILSin levyillä, joita olen kuunnellut. (Firma ei ainakaan käytä varojaan turhaan mainoshösellykseen, kuten sen nettisivut osoittavat.)

Wagner-transkriptioita uruille ei ole tarjolla liikaa, mutta jonkin verran sentään. Rajatuilla markkinoill tämän kokoelman vahvuuksia ovat harvinaisuuksiakin käsittävän ohjelman monipuolisuus, Suomen uljaimpiin kuuluvien urkujen sointi ja Kiviniemen loistelias tulkinta.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Paganini: Viulukonsertot 1 & 2

Genovalaissyntyinen Niccolò Paganini (1782–1840) oli 1800-luvulla viululle sama kuin Franz Liszt pianolle – italialaista nuorempi (s. 1811) Liszt sai rohkaisua ja innoitusta juuri Paganinilta. Molemmat rakensivat tuekseen ihailevan ja sangen modernin fanikultin. Ihailijat pyörtyilivät ja keräsivät pyhäinjäännöksiä – hiuskiehkuroita ym. muistoja – muusikoista jo näiden eläessä. Voimakkaimmin ihailuaan ilmaisivat artistin kanssa vastakkaista sukupuolta olevat fanit, kuten yleensä nykyäänkin on asian laita.

Isän kunnianhimoisesti kasvattamasta Paganinista sukeutui virtuoositason esiintyjä viulun, alttoviulun, mandoliinin ja kitaran parissa. Hän debytoi solistina 11-vuotiaana, ja 16-vuotiaana hän sävelsi viulukirjallisuuden perusteoksiin kuuluvan 24 kapriisin sarjan, joka on niin loistelias, niin omaperäinen ja niin irrallaan kaikesta siihen mennessä sooloviululle kirjoitetusta, että teos tuntuu ilmaantuneen tyhjästä – kuin jumalan kynästä. Elinaikanaan Paganinin myytti yhdistettiin kuitenkin pikemmin paholaiseen kuin jumalaan. Viulistin pituus, hoikkuus, luisevuus ja tummakulmainen olemus nostattivat puolivakavan huhun siitä, että hänen muusikonlahjojensa takana olisi faustinen sopimus pimeiden voimien kanssa. (Paganinin poikkeava ulkomuoto saattoi postuumien arvioiden mukaan johtua harvinaisesta perinnöllisestä Marfanin oireyhtymästä.) Paganini katsoi taloudellisesti kannattavaksi olla suoraan kiistämättä tällaisia kuulopuheita.
Mistäkö lahjani ovat peräisin? No, ainakaan neitsyiden veressä kylpeminen ei ole haitaksi...
Muitakin huhuja levisi. Varmana tietona kerrottiin, että viulisti oli viettänyt vuosia vankilassa, missä olisi muka opetellut soittamaan säilyttääkseen järkensä; Paganinin "rikokset" vaihtelivat kertojasta riippuen murhasta pyhäinhäväistykseen ja poliittiseen juonitteluun. Viimeksi mainittu huhu saattoi saada innoitusta siitä, että Paganini oli toiminut joitakin vuosia viihdyttäjänä Napoleonin sisaren, Toscanan suurherttuatar Elisa Bonaparten hovissa Luccassa. Tietysti väitettiin myös, että viulistilla olisi ollut suhde suurherttuattaren kanssa, ja kuulemma valenimellä elänyt poika, jonka Elisa Paganinille synnytti, juonitteli jossain bonapartistista vallankaappausta. Paganinista puhuttiin tolkuttomat määrät täysin fantastista pötyä, mutta se piti osaltaan viulistin puheenaiheena ja auttoi vetämään konsertit täyteen.

Paganini konsertoi ahkerasti. 1820-luvun lopulla hän järjesti suuren kansainvälisen kiertueen, ja kolmessa vuodessa hänestä tuli koko läntisen maailman kuuluisin muusikko. Konserttiensa ohjelmiston Paganini sävelsi mieluiten itse, vaikka soitti runsaasti myös muiden teoksia. Hänen tuotantonsa on kuitenkin suppeahko, eikä hän mielellään julkaissut teoksiaan aktiiviuransa aikana. Hän halusi pitää Paganinin brändin tältä osin omassa hallinnassaan. Paganini oli Lisztin tavoin yhdistelmä showmiestä ja syvän musikaalista taituria. Eräs temppu, josta hän oli kuuluisa, oli viulun kolmen kielen katkaiseminen "vahingossa" yhä vaikeammaksi käyvän kappaleen kuluessa. Loppuhuipennuksen mestari esitti ainokaisella jäljelle jääneellä G-kielellä.

Suosion huipulla Paganinin terveydentila alkoi heiketä. Hän sai kuppaan elohopea-oopiumikuuria, mikä saattoi olla itse tautia pahempi lääke. Tuberkuloosi ja ajoittainen masennus vaivasivat vähitellen uupuvaa muusikkoa, jonka oli lopetettava konserttikiertueet 1834. Hän palasi synnyinkaupunkiinsa Genovaan, missä alkoi valmistella teoksiaan julkaistaviksi ja ottaa myös muutamia kyllin varakkaita oppilaita. Paganini oli tässä vaiheessa konserttikiertueidensa jäljiltä upporikas. Häneltä esimerkiksi liikeni 20 000 frangia kiitokseksi Hector Berlioz'lle yhdestä konsertista, jonka ohjelmassa oli Paganinin sävellys – summa vastasi Berlioz'n usean vuoden ansioita.

Vauraus ei suojellut Paganinia fyysiseltä ja taloudelliselta tuholta. Hän menetti hampaansa ja puhekykynsä, ja yritys panna omaisuus poikimaan perustamalla nimikkokasino Pariisiin epäonnistui surkeasti. Kuoleva viulisti vetäytyi Rivieralle. Hän oli niin heikossa kunnossa, että paikalle kutsuttiin pappi viimeistä voitelua varten. Paganini kuitenkin lähetti papin tiehensä – ehkä siksi, että hän ei uskonut vielä kuolevansa. Kuolema koitti viikkoa myöhemmin, toukokuun 27. pnä 1840. Paganiniin liitettyjen skandaalien sekä hänen riitintorjuntansa vuoksi kirkko epäsi häneltä hautauksen siunattuun maahan. Paganinin ruumiin tarina on tämän vuoksi kunniaton farssi. Vasta vuosia myöhemmin kirkko salli Paganinin ruumiin tuomisen Genovaan, joskaan ei vieläkään hautajaisia. Tämäkin myönnytys saavutettiin vain lukuisilla vetoomuksilla, joista viimeisen sai itse paavi Gregorius XVI. Siunattuun maahan viulisti saatiin laskea vasta 1870-luvulla, eikä silloinkaan synnyinkaupunkiinsa, vaan Parmaan. Böömiläinen viulisti, säveltäjä ja sekopää František Ondříček maanitteli vielä Paganinin jälkeläisiltä luvan kaivaa mestari ylös 1890-luvulla. Ondříček halusi vain nähdä suuren esikuvansa. Tämän jälkeen Paganini on saanut levätä rauhassa Parman uudella hautausmaalla.


Niccolò Paganini:

Viulukonsertto nro 1 D-molli, opus 6 (1817);

Viulukonsertto nro 2 B-molli, opus 7 (1827).

Ilja Kaler, viulu;
Puolan valtiollisen radion sinfoniaorkesteri, Stephen Gunzenhauser.

Naxos, äänitetty Katowicessa 1992.

Paganinin 24 kapriisin sarja on hänen mullistavin ja omaperäisin teoksensa. Viiden (tai kuuden, jos huomioimme yhden vain osittain hänen käsialaansa olevan teoksen) viulukonserttonsa parissa hän taas edustaa vakiintunutta romanttista tyylilajia. Hänen kahdessa ensimmäisessä konsertossaan on kuitenkin jotakin leimallisesti erottuvaa, runsaan ja monimutkaisen virtuoosiaineksen lisäksi: ne ovat selvästi italialaista musiikkia. Vaikutteita on ilmiselvästi otettu italialaisesta oopperatraditiosta. Paganinin teoksia voisi luonnehtia bel canto -konsertoiksi Italiassa tuolloin vallalla olleen, kaunista, lyyristä ja linjakasta melodiaa korostavan oopperatyylin mukaan. Toisinaan musiikin sävelmät ovat niin oopperamaisia, että voisi välistä kuvitella kuunelevansa jonkinlaista fantasiaa Bellinin, Donizettin tai Rossinin oopperoiden teemoista.

Vaikka konsertot eivät ole mitenkään huomattavan originelleja, on niiden vahvuus juuri melodisessa runsaudessa ja linjakkuudessa. Ne antavat teoksille jännitettä ja ennen kaikkea emotionaalista sisältöä, joka voi joskus jäädä virtuoosisiksi näytöspaloiksi tarkoitetuista kappaleista puuttumaan. Nämä konsertot, varsinkin nro 2, ovat syvästi nautinnollisia romanttisia elämyksiä, joihin uppoutuu mielellään toivoen, ettei musiikki vain pääsisi loppumaan.

Olen tottunut odottamaan budjettiäänitteillään markkinaosuuden raivanneelta Naxos-yhtiöltä kelvollisuutta ja kompetenssia. Tämä levytys ylittää odotukseni humauksella. Ensinnäkin solisti on loistava. Venäläinen Ilja Kaler (s. 1963) on ainoana maailmassa saanut ensipalkinnon kolmessa arvostetuimmassa viulukilpailussa (Moskovan Tšaikovski, Helsingin Sibelius, Genovan Paganini). Hän soittaa verrattomasti ja idiomaattisesti. Viulisti osaa hyödyntää Paganinin laulavia melodioita täydellisesti. Soiton lyyrisyys on vertaansa vailla. Tämän kuulee heti ensimmäisen konserton pitkässä avausosassa, johon Kaler tuo ihmisäänen lumoa lähestyvän, vapauttavasti liitelevän soinnin.

Vaikka viulu on tietysti pääosassa, ei orkesterin osuus ole näissä teoksissa aivan mitätön. Puolalainen orkesteri soittaa amerikkalaisen Stephen Gunzenhauserin johdolla moitteettomasti ja tyylitajuisesti. Erityisesti jouset ja vasket tuovat huolitellulla soitollaan esityksille lisäarvoa. Pohjimmiltaan viihteelliset teokset saavat pettämättömän tyylikkäästi soittavasta orkesterista hieman aristokraattisemman ilmeen. Äänityskin on esimerkillinen, ja niinpä lopputuloksena on vastustamaton albumi. Palaan tämän pariin usein, varsinkin silloin, kun haluan 67 minuuttia puhdasta mielihyvää viulukonserton muodossa. 

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Tunnettuja alkusoittoja


Alkusoittoja:

Richard Wagner (1813–83): Lentävä hollantilainen (Der fliegende Holländer);

Mihail Ivanovitš Glinka (1804–57): Ruslan ja Ljudmila;

Hector Berlioz (1803–69): Benvenuto Cellini;

Giuseppe Verdi (1813–1901): Kohtalon voima (La Forza del destino);

Gioachino Rossini (1792–1868): Vilhelm Tell (Guillaume Tell);

Aleksandr Porfirjevitš Borodin (1833–87): Ruhtinas Igor (ork. Aleksandr Glazunov);

Giacomo Puccini (1858–1924): Intermezzo oopp. Manon Lescaut;

Antonín Dvořák (18411904): Karnevaalialkusoitto op. 92.

Moskovan sinfoniaorkesteri, Antonio de Almeida.

Lydian, äänitetty Mosfilm-studiolla Moskovassa 1993.

Tämä suttuisenharmaalla kannella varustettu vaatimattoman näköinen levy on kokoelmani vanhimpia. Dramaattiset, värikkäät ja vaihtelevat alkusoitot olivat suosikkikuuntelemistani tuolloin, ja tähän albumiin palaaminen pitää siksi sisällään kosolti nostalgiaa.

Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta olen kirjoittanut jo aivan tarpeeksi, mutta muistan yhä, miten upeat väristykset tämän levyn ensi nuottien kuunteleminen sai aina nuorempana aikaan. Vaikutus on yhä sama, mutta jos kykenen haihduttamaan nostalgiani, joudun myöntämään, että näin kilpaillulla alueella tämän albumin suoritus on kelvollista keskitasoa, mutta siinä luokassa kilpailukykyinen.

Venäläisen kansallisen musiikin perustajana pidetty Mihail Glinka sai oppinsa ja vaikutteensa pitkillä matkoillaan Länsi- ja Keski-Euroopassa, mutta hän yhdisti nämä vaikutteet venäläisiin rytmeihin ja ennen kaikkea venäläisiin aiheisiin. Venäjän kansanperinteen ja historian Glinka herätti henkiin oopperoissaan, joista tunnetuimmat ovat Elämä tsaarin puolesta eli Ivan Susanin sekä Ruslan ja Ljudmila. Jälkimmäinen ooppera perustuu Aleksandr Puškinin runoon, ja runoilijan oli määrä laatia libretto korkeimman omakätisesti. Hän meni kuitenkin kuolemaan kaksintaistelussa, ja tämä yhteistyö ei ikävä kyllä päässyt toteutumaan. Ooppera sai lopulta ensiesityksensä Pietarissa vuonna 1842. Se on Venäjän muinaisuuteen sijoittuva fantastinen seikkailu, jossa kiovalainen ritari Ruslan lopulta saa Ljudmilansa kohdattuaan matkalla niin varjagisotureita kuin suomalaisen velhonkin.
Oopperan alkusoitto on erittäin suosittu, eikä ole vaikea käsittää, miksi. Se on värikäs, riemukas, ytimekäs ja melodisesti tarttuva, eikä sen soittaminen ole erityisen vaikeata. Moskovalaisorkesterilla on tietysti Glinka verissään, ja esitys on mukaansatempaava.

Berlioz'n ensimmäinen ooppera perustuu firenzeläiskuvanveistäjä Benvenuto Cellinin (150071) elämään, eikä sitä teknisen hankaluutensa vuoksi juuri esitetä, lukuun ottamatta mainiota alkusoittoa, jossa ranskalaisen kapellimestarin harjaantuneisuus on eduksi. Moskovalaisorkesterista paljastuu Berlioz'n tyyliin oleellisesti kuuluvaa volatiliteettiä, ja tätä kappaletta kuuntelee erittäin mielellään.

Verdin Kohtalon voima -oopperalla on kiinteä venäläisyhteys: kyseessä on alkujaan tilaustyö Pietarin keisarilliseen oopperaan, ja ensi-ilta koitti Bolšoissa marraskuussa 1862. Juoni on yhdistelmä ranskalaistettua sovitusta espanjalaisdraamasta, johon on lisätty täysin asiaankuulumattomia vaikutteita Schilleriltä. Oopperan tehokas ja dramaattinen alkusoitto on päätynyt usein konserttiohjelmien avausnumeroksi. Se alkaa kolmella kohtalonomaisella iskulla, jotka toistuvat säännöllisesti. Alkusoitto vaatii toimiakseen herkkää ja vivahteikasta esitystä, sillä muutoin se vajoaa helposti monotoniaan. Tälle albumille on saatu ihan kelpo tulkinta, joka yhdistää murskaavan kohtaloteeman joustavasti alkusoiton muutoin pyörremäiseen tunnelmaan.

Rossinin alkusoitto oopperasta Vilhelm Tell (1829) on kaikkien aikojen suosituimpia ja esitetyimpiä, ja ikävä kyllä se on tähän mennessä kuultu niin moneen kertaan, että säväyttävä ja muistamisen arvoinen esitys vaatii jotain aivan erikoislaatuista. Sellaista ei tältä levyltä löydy, vaikka kapellimestari lietsoo orkesterista mukavaa pastoraalista tunnelmaa, ja vaskien töräyksissä on paikoin innostavaa särmää, jottei esitys vaikuttaisi ylettömän puleeratulta.

Ei ole yllättävää, että Moskovan sinfonikot ovat omimmalla alueellaan venäläisessä repertoaarissa. Glinka oli erittäin onnistunut, ja sangen mainioksi muodostuu myös Aleksandr Glazunovin valmistelema (ja mahdollisesti kokonaan säveltämä) alkusoitto Borodinin oopperaan Ruhtinas Igor. Kemistinä varsinaisen leipätyönsä tehneen Borodinin magnum opus sai esityksensä Rimski-Korsakovin ja Glazunovin täydennys- ja viimeistelytyön jälkeen vasta joitakin vuosia itse säveltäjän kuoleman jälkeen, vuonna 1890. Värikäs ooppera perustuu keskiaikaiseen itäslaavilaiseen eepokseen, jossa ruhtinas Igor Svatoslavitš kamppailee kumaaneja eli polovetsilaisia vastaan.
Melankolisesta hämärästä alkava alkusoitto kehkeytyy viehättäväksi ja juhlavaksi ilotteluksi, joka parhaimmillaan tavoittaa tunnelman, jota voi luonnehtia ylikäytettyä sanaa hyödyntääksemme eeppiseksi. Venäläisorkesterin esitys on energinen, tunnelmallinen ja valloittava.
 
Albumin harvinaisempaa tarjontaa edustaa välisoitto Giacomo Puccinin oopperasta Manon Lescaut. Prévost d'Exiles'n vuonna 1731 julkaisemaan romaaniin perustuva ooppera liikkuu Ranskan ja Louisianan maisemissa, ja sisältää kosolti epäuskottavaa melodraamaa, mikä aina vetosi Puccinin mielikuvitukseen. Lyhyt välisoitto sisältää uhkeaa kliimaksia, mutta ikävä kyllä se on tämän alkusoittolajitelman ainoa huti (eikä edes oikea alkusoitto). Sävellys itsessään on hyvä esimerkki Puccinin tyylistä, mutta esitys ei tee myönteistä säväystä. Ikävä kyllä puhaltimet soivat liian raa'asti. Puccini vaatii täyteläistä ja huoliteltua sointia. Orkesteri välittää kyllä myrskyisän käänteen, mutta ei sitä voi kuuntelunautintona pitää.

Kokoelman viimeiseksi ohjelmanumeroksi on valittu Dvořákin viimeisiin teoksiin kuuluva Karnevaalialkusoitto, joka kuuluu oikeastaan kolmen temaattisesti yhdistetyn alkusoiton sarjaan. Ne kaksi muutakin ovat ehdottomasti kuulemisen arvoisia, mutta trion tunnetuin jäsen on epäilemättä Karnevaali, joka on niitä harvoja teoksia, jotka heti alkaessaan hätkähdyttävät yleisön jopa fyysisesti niin konserttisalissa kuin kotinojatuolissakin. Raivokkaalla pauhulla alkava teos on verraton finaali, joka on usein mennyt tavallaan hukkaan konserttien avausnumerona. Esitys on rytmikäs ja myrskyisä, ja hieman Berlioz'n tyyliin se tuntuu usein kaartelevan veitsenterällä, mikä lisää herkullisesti jännitystä. Kelpo päätös enimmäkseen hienolle ohjelmalle.

Tällä kokoelmalla on minulle nostalgia-arvoa, mutta pidän ohjelmistoa hyvin valittuna. Kokonaisuutena syntyy hyvä kuva siitä, mitä kaikkea romantiikan aikakauden orkesterilla voi tehdä. Efektejä, sävyjä ja värejä piisaa, ja musiikin dramatiikka tuo teoksiin vapaamuotoista, mielikuvitusta kiihottavaa ohjelmallisuutta, mikä voi olla hyvä innostaja varsinkin lasten musiikkikasvatuksessa.

Alkujaan ydinkemistiksi aikonut ranskalainen kapellimestari Antonio de Almeida (1928–97) konsertoi ja levytti ahkerasti aina 1960-luvulta alkaen. Tämä taltiointi on hänen elämänsä lopulta. Vuonna 1993 hänet nimitettiin Moskovan sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi, ja tätä tointa hän hoiti kuolemaansa saakka. Tämä alkusoittokokoelma on hyvin kilpailukykyinen valikoiman runsauden ja tulkintojen osalta, varsinkin venäläisessä ja ranskalaisessa ohjelmistossa. Almeidan ote on horjumaton, ja orkesteri mukautuu hienosti teosten vaihteleviin tunnelmatarpeisiin. Vain Puccini on pettymys, ja onneksi se on levyn lyhin kappale, joka on helppo ohittaa.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Haydn: Sinfoniat nro 82, 96 & 100

Franz Joseph Haydn (1732–1809)  olisi kaiken oikeuden ja kohtuuden nojalla pitänyt esitellä täällä jo paljon aiemmin. Hän on klassisen kauden (n. 1700-l. jälkipuolisko) tuotteliain ja merkittävin itävaltalainen orkesterisäveltäjä. Jep, isompi kuin hyvä ystävänsä Mozart, joka tosin rehellisyyden nimissä kuoli vuosikymmeniä turhan aikaisin. Haydnin valtava tuotanto käsittää 104 sinfoniaa, n. 80 jousikvartettoa, kymmeniä konserttoja, viisitoista oopperaa, neljätoista messua, kaksi suurta oratoriota ja päälle lauluja sekä kosketinsoitinkappaleita.
Siksi hän ehti poseerata muotokuvaa varten vasta kypsällä iällä.
Haydn on klassisen musiikin historian keskeisiä hahmoja. Hän syntyi, kun J. S. Bach yhä sävelsi aktiivisesti, ja hänen kuollessaan hänen oppilaansa Beethoven oli jo tehnyt läpimurtonsa romanttiseen tyyliin dramaattisilla keskikauden sinfonioillaan. On pitkälti Haydnin ansiota, että sellaiset sävellysmuodot kuin sinfonia, jousikvartetto ja pianotrio ovat vakiintuneet yhä tunnustettuun muotoonsa. Erikoista on se, että Haydnin dominoiva ja keskeinen vaikutus rakentui hänen ollessaan lähes eristyksissä Unkarin maaseudulla.

Rohraun alaitävaltalaisessa pikkukylässä rattaantekijän perheeseen syntynyt Haydn työskenteli huonosti ansaitsevana freelancer-muusikkona, kunnes hän pääsi varakkaiden aatelisten mesenaattien suosioon. Vuodet 1766–90 hän vietti lähes kaiken aikansa käsittämättömän varakkaan ja erittäin musikaalisen Esterházyn ruhtinaan valtavassa palatsissa Fertődin pitäjän liepeillä. Ruhtinas halusi kuulla uutta musiikkia joka viikko, ja Haydn oli vastuussa käytännössä kaikista palatsin huvituksista. Työtahti oli huima, mutta keskittymistä auttoi se, että tuonaikaisilla liikennevälineillä palatsi oli kaukana kaikesta. Vuonna 1779 Haydn sai työnantajaltaan luvan ottaa vastaan toimeksiantoja myös muilta, mikä teki hänen hiotuneen tekniikkansa tunnetuksi ensin Itävallassa ja sitten kaikkialla Euroopassa. Esimerkiksi Turun soitannollinen seura perustettiin 1790, ja se esitti melko tuoreeltaan Haydnin uusia sinfonioita, ja säveltäjän Englannin-matkat olivat suuria menestyksiä.

Viimeiset sairaalloiset vuotensa Haydn vietti Wienissä, missä hän oli aktiivisesti yhteydessä muiden säveltäjien kanssa. Hän oli huonoista kirkollisista kokemuksistaan ja syvästi onnettomasta, molempien osapuolten pettämisen sävyttämästä avioliitostaan huolimatta harras ja nöyrä katolinen, joka tunnettiin hyväntuulisena keskustelukumppanina, hauskana seuramiehenä ja leikkisänä keppostelijana. Liikeasioissa hän muuttui edellisen kuvauksen vastakohdaksi: häntä moitittiin yleisesti ahneeksi ja kieroksi, eikä hän epäröinyt rikkoa julkaisusopimuksia, jos sai moisesta edes kohtalaisesti rahaa. Haydnilla ei ollut lapsia; hänen nuorempi veljensä Michael (17371806) oli tuottelias säveltäjä. Haydn kuoli 77 vuoden iässä 31.5.1809 Ranskan joukkojen piirittäessä Wieniä. Kun kaupunki murtui ja miehitettiin, asetti Napoleon kunniavartion säveltäjävainaan talolle. Haydnin muistotilaisuus vietettiin Wienin Schottenkirchessä 15.6.1809 Mozartin Requiemin soidessa. Jos et ole varma, oletko koskaan kuullut Haydnia, mieti, oletko koskaan kuullut Saksan kansallislaulua. Haydn oppi Englannin-matkoillaan pitämään God Save the Kingistä, ja vuonna 1797 hän laati sävelen Lorenz Leopold Haschan runoon Gott erhalte Franz den Kaiser (Jumala keisari Fransin pelastakoon). Siitä tuli sittemmin Itävallan keisari- ja kansallishymni, ja melodia lainattiin Saksaan vuonna 1841. Se on toiminut Saksan kansallislauluna vuodesta 1922.

Musiikinharrastaja tulee todennäköisimmin kohdanneeksi Haydnia hänen sinfonioidensa kautta, ihan jo frekvenssipohjalta. Haydn sävelsi sinfonioita kaikkiaan 104, ja useat kymmenet ovat säilyneet vakituisohjelmistossa. Haydn aloitti sinfoniasäveltämisen aikana, jolloin sinfonia tarkoitti yleensä kolmeen jaksoon jäsenneltyä alkusoittoa, joka harvoin kesti varttia pidempään. Ajan myötä sinfoniaan lisättiin neljäskin osa, yleensä toisen osan perään. Se oli yleensä luonteeltaan tanssillinen, menuetti. Haydnin uran loppupuolella sinfoniat alkoivat käydä yhä laajemmiksi ja pidemmiksi, ja pitkälti Haydnin vaikutuksesta niiden ilmaisu kävi kunnianhimoisemmaksi ja kontrasteja viljeleväksi. Säveltäjällä oli romantiikkaan viittaava Sturm und Drang -kausi, mutta yleensä nykykuulijaa Haydnin sinfonioissa viehättää niiden kepeys ja humoristisuus.

Haydn oli huumorimiehiä myös musiikissa, ja vaikka hän itse ei antanut sinfonioilleen lempinimiä, ovat useat niistä sellaisen yleisön käytössä ansainneet. Haydnin "nimisinfonioita" ovat mm. Aamu, Keskipäivä ja Ilta (nrot 6, 7, 8), Filosofi (22), Kaiku (38), Palindromi (47), Tuli (58), Kana (83), Yllätys (94) ja Kello (101). Seuraavaksi käsittelen taltiointia, joka sisältää kolme tällaista sangen tunnettua ja usein esitettyä nimisinfoniaa.



Haydn
Sinfonia nro 82 C-duuri, "Karhu"; 
Sinfonia nro 96 D-duuri, "Ihme";
Sinfonia nro 100 G-duuri "Sotilassinfonia".

Capella Istropolitana, Barry Wordsworth.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 1988.

Ei ole mitään erityistä syytä, miksi juuri nämä kolme sinfoniaa tulisivat valituksi samalle albumille. Ne eivät liity juuri toisiinsa, ja kaikki edustavat samaa vaivatonta täysklassista tyylisuuntaa. Muiden Haydnin sinfonioiden tapaan ne ovat miellyttävää ja helppoa kuunneltavaa, joka silti palkitsee myös sen kuulijan, joka haluaa paneutua musiikkiin tarkastikin. Rakenteellisesti teoksissa on paljon yhtäläisyyksiä. Kaikki alkavat hitaanpuoleisella johdannolla, jonka jälkeen avausosa toden teolla puhkeaa kukkaan. Tyypillisesti avaus- ja päätösosa ovat näiden sinfonioiden melodisesti rikkainta ja monipuolisinta ainesta. Sinfonioiden toinen osa on yleensä lyyrinen ja rauhaisa, ja kolmantena osana kuullaan aina menuetti, tuohon aikaan suosittu hovitanssi. Finaalit pidetään ripeinä ja tiiviinä. Haydnin sinfoniat sopivat hyvin niille, jotka haluavat kuultavansa tiiviisti pakatussa ja venyttelemättömässä muodossa. Tavallisesti mikään hänen sinfoniansa osa ei kestä kahdeksaa minuuttia pidempään.

Sinfonia nro 82 kuuluu Haydnin 1785 saamaan kuuden sinfonian tilaussarjaan. Kreivi d'Ogny teki tilauksen esittääkseen teokset Pariisissa, ja siksi niitä kutsutaan pariisilaisiksi sinfonioiksi. 82. sinfonia on Haydnin nopeasti säveltämän sinfoniasarjan (kaikki valmistuivat vuonna 1786) ensimmäinen, ja se sai innostuneen vastaanoton ensiesityksessään Pariisissa vuonna 1787. Pariisilaisyleisö oli innokas antamaan teoksille lempinimiä. Kuningatar Marie Antoinetten suosikkiteos sai nimen Kuningatar (La Reine, nro 85), ja klassistisen mittapuun mukaan rempseästi alkava 82. sinfonia sai lempinimen Karhu (L'Ours). Jonkun yleisön jäsenen mielestä hilpeänremakka päätösosa toi mieleen tanssivan karhun.


Sinfonia on kiistatta hauska, mutta itselläni tulisi mieleen ehkä pikemminkin talonpoikaistanssi kuin Euroopassa tuolloin suosiossa ollut eläinrääkkäysmuoto. Sinfonia nro 82 on riemukas yhdistelmä rehevää materiaalia ja tyylikkään kevyttä otetta.

Sinfonia nro 96 saa kiittää nimestään musiikkiin mitenkään liittymätöntä onnekasta sattumaa. Kun teos esitettiin Lontoossa 1791, nousi innostunut yleisö esityksen jälkeen paikoiltaan ja siirtyi lähemmäksi lavaa, kun itse säveltäjä tuli esiin ottamaan vastaan suosionosoituksia. Hyvä että siirtyi, sillä pian yksi tilaa valaisseista raskaista kattokruunuista putosi murskaten alleen muutaman onnekkaasti tyhjentyneen penkkirivin. Tämä ihme ei heijastele musiikkia, joka tosin on yleisesti juhlavampaa kuin edellisessä sinfoniassa.

Sinfonia nro 100 sai ensiesityksensä Haydnin toisella Lontoon-matkalla vuonna 1794. Se esiteltiin yleisölle nimellä Grand Military Overture, mikä paljastaa, että vielä tuolloinkin sinfonian ja alkusoiton raja oli hämärä. Sotilaallista teoksessa on alun perin ollut lähinnä se, että toisessa osassa hyödynnetään aikakaudella epätavallisen runsasta ja tuolloin sotilasmusiikkiin yhdistettyä lyömä- ja rytmisoitinvalikoimaa (patarummut, bassorumpu, triangeli, symbaalit), ja että merkittävää osaa musiikista dominoivat puhallininstrumentit. Sinfonian finaaliosasta on syytä lausua pieni varoitus: 100. sinfonian rondomuotoisen finaalin pääteema jää soimaan päähän, eikä sitä saa pois. Millään. Sen käsittely on Haydnilla nerokasta, mutta valitettavasti omassa pääkopassasi se on kaikkea muuta.

Naxoksen varhaisempaa tuotantoa edustava edullinen slovakkiäänitys on kelpo valinta etenkin tähän musiikkiin ja Haydnin tyyliin tutustuville. Brittiläinen kapellimestari Barry Wordsworth (s. 1948) rytmittää teokset eloisasti, ja niiden kuuntelu on sekä sujuvaa että antoisaa. Erityisen hauskasti toimii terävä Sotilassinfonia, joka on silti kaikessa eloisuudessaan kaukana militäärisestä äkseerauksesta. Nämä ovat hyviä peruslevytyksiä, joissa on tyyli kohdallaan.