Hyvin populaarin ja miellyttävän ohjelman tarjoaa seuraava albumi, joka yhdistää nuoren ja kypsän Sibeliuksen pitäytyen silti johdonmukaisesti suomalaiskansallisissa aiheissa. Se on hyvä yhdistelmä kansallisromantikkoa ja yksilöllistä modernistia.
Sibelius: Orkesterimusiikkia:
Satu (En Saga), op. 9;
Tuonelan joutsen Lemminkäissarjasta, op. 22;
Karelia-sarja op. 11;
Finlandia, op. 26;
Valse triste, op. 44;
Tapiola, op. 112.
Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.
EMI, äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1976 (op. 9, 22, 26 & 112), 1980 (op. 44) ja 1981 (op.11).
Itävaltalainen Herbert von Karajan oli mieltynyt Sibeliukseen ja levytti tämän teoksia melko runsaasti. Tämä EMI-levy-yhtiön palkittuja 70-luvun taltiointeja sisältävä uudelleenjulkaisu tuo yhteen Sibeliuksen suosituimpia ei-sinfonisia orkesterikappaleita, ja enimmäkseen esitykset ovat suurenmoisia, muutamin varauksin.
Kokoelman heikointa antia on vuonna 1981 levytetty Karelia-sarja, jonka ensiosa on anteeksiantamattoman unelias. Tämän hillittömän tarttuvan kappaleen tulee huokua nuorekasta, tervehenkistä maskuliinisuutta ja kansallishenkistä romantiikkaa, mutta Karajanin käsissä se kuulostaa pikemminkin veltolta ja raskassoutuiselta pastoraalihorrokselta. Keskiosan Balladi on tosin oivallinen, ja lopun Alla marcia paseeraa oikeaan suuntaan, mutta silti kokonaisvaikutelma tästä teoksesta tuntuu haalealta hudilta, niin hyvin kuin orkesteri soittaakin.
Ohjelma alkaa Sibeliuksen pisimpiin yksiosaisiin sävelrunoihin kuuluvalla En Sagalla (jonka suomenkielinen nimi Satu ei tunnu konnotaatioiltaan oikein vastaavan teoksen tyylilajia; Saaga voisi olla parempi valinta), joka kestää Karajanin tulkitsemana 18 minuuttia. Tämä on loistava esitys, jonka pyörteissä on imua, ja siksi onkin hämmästyttävää, että se alkaa erittäin huonosti. Orkesterista ei ensiminuuttien aikana saada irti lainkaan mystiikkaa tai jännitystä, vaan Karajanin tulkinta alkaa yksitoikkoisen kirjaimellisella nuottiharjoituksella. En Saga on nuorta (1892), kesytöntä Sibeliusta särmikkäimmillään ja impulsiivisimmillaan, mutta Karajanin parissa tämän mielikuvituksellisuudessaan tuhlailevan röyhkeän teoksen alku on ikävän mitätön. Kontrasti tosin on sitäkin voimakkaampi, kun ensimmäinen monista äkkikäänteistä osuu kohdalle. Sen jälkeen kaikki hoituukin mestarillisesti. Karajan tuntuu hallitsevan intuitiivisesti Sibeliuksen musiikissa niin tärkeän eteenpäinkuljettavan liike-energian, ja kun tähän yhdistetään huippuorkesterin muhkea sointi, ei lopputulosta voi kuin ihalla pettymyksen tuottavasta alusta huolimatta. Tämä esitys pitää sisällään parasta klarinettitaiteilua, mitä olen En Sagassa kuullut.
Lemminkäissarjan tunnetuin osa, usein itsenäisenä soitettu sävelruno Tuonelan joutsen oli Karajanille erityisen läheinen, ja sama pätee Kuolema-teatterimusiikkisarjasta erotettuun Valse tristeen. Molemmat ovat eteerisiä ja epätodellisia, kauneinta mahdollista kalmaa, ja Karajanin tulkinnat näistä kuolonteemaisista kappaleista ovat syviä ja sykähdyttäviä. Varsinkin Tuonelan joutsenessa (joka on muuten tässä, outoa kyllä, hieman keskimääräistä esitystä ripeämpi) orkesterin virtuositeetti on suuri etu, ja parastaan paneva kapellimestari manaa soittajista esiin liikuttavan upeaa taidetta.
Finlandia on suomalaiskuulijalle niin tuttua tavaraa ja niin usein esitetty ja taltioitu, että on tuskin tulkintasuuntaa, jota ei enemmän tai vähemmän tuntisi. Karajanin tulkinta on sopiva yhdistelmä ankaruutta, intohimoa ja toivonkipinää, ei mitään sinänsä ennenkuulumatonta, mutta hyvin toimivaa. Berliinin filharmonikoiden upea, täyteläinen sointi tekee tästä ensiluokkaisen esityksen, joka kelpaisi hyvin edustamaan Suomea missä tahansa.
Sibeliuksen suurimuotoisen orkesterimusiikin päätepiste, tummasävyinen, myyttinen sävelruno Tapiola (1926) on tyhjentävä sinfoninen mestariteos, jossa yksinkertaisen oloinen avaussävelmä tarjoaa rakennuspalikat häikäisevään orkesteritekstuurien labyrinttiin. Teoksen innoittajana pidetään suomalaisinta mahdollista elementtiä, metsää. Tapiola on välistä jopa karmaiseva kuvaus eksyttävästä ja näennäisen autiosta korpimaasta, jossa jokaisen mättään alta ja jokaisen sammaloituneen rungon takaa voi löytää salaperäisiä henkiä, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa järkevässä maailmassamme. Teos voi ensikuulemalta antaa vaikutelman päämäärättömästä harhailusta – mikä ei sinänsä ole kelvoton vaikutelma teoksesta, jonka innoittajana on rajaton erämaa – mutta siinä on outo lumo, joka jää kiusaamaan ja yllyttää uusiin kuuntelukertoihin, ja joka kerralla huomaa yleensä jotain uutta, kiehtovaa ja hämmentävää: aiemmin rekisteröimättömän käänteen, yksityiskohdan, orkestraalisen efektin, vivahteen.
Karajan levytti Tapiolan neljä kertaa, ja tähän teokseen hän paneutui aina täysin voimin. Tämä 70-luvun berliiniläisäänitys on yksinkertaisesti upea, loputtoman vivahteikkaasti esitetty yhdistelmä majesteettista mittakaavaa, mysteeriä, ajoittaista seesteisyyttä ja hiipivää kauhua.
Tämän uudelleenjulkaisun esitysten taso vaihtelee tulkinnalliselta kannalta, mutta se, mikä tehdään hyvin, tehdään likipitäen verrattoman hyvin. Tämän kuuntelemiseen ei väsy, ja nämä kohokohdat ovat suositeltavia em. varauksin kaikille Sibeliuksen ystäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti