Tunnettuja alkusoittoja

Alkusoittoja:

Richard Wagner (1813–83): Lentävä hollantilainen (Der fliegende Holländer);

Mihail Ivanovitš Glinka (1804–57): Ruslan ja Ljudmila;

Hector Berlioz (1803–69): Benvenuto Cellini;

Giuseppe Verdi (1813–1901): Kohtalon voima (La Forza del destino);

Gioachino Rossini (1792–1868): Vilhelm Tell (Guillaume Tell);

Aleksandr Porfirjevitš Borodin (1833–87): Ruhtinas Igor (ork. Aleksandr Glazunov);

Giacomo Puccini (1858–1924): Intermezzo oopp. Manon Lescaut;

Antonín Dvořák (1841–1904): Karnevaalialkusoitto op. 92.

Moskovan sinfoniaorkesteri, Antonio de Almeida.

Lydian, äänitetty Mosfilm-studiolla Moskovassa 1993.

Tämä suttuisenharmaalla kannella varustettu vaatimattoman näköinen levy on kokoelmani vanhimpia. Dramaattiset, värikkäät ja vaihtelevat alkusoitot olivat suosikkikuuntelemistani tuolloin, ja tähän albumiin palaaminen pitää siksi sisällään kosolti nostalgiaa.

Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta olen kirjoittanut jo aivan tarpeeksi, mutta muistan yhä, miten upeat väristykset tämän levyn ensi nuottien kuunteleminen sai aina nuorempana aikaan. Vaikutus on yhä sama, mutta jos kykenen haihduttamaan nostalgiani, joudun myöntämään, että näin kilpaillulla alueella tämän albumin suoritus on kelvollista keskitasoa, mutta siinä luokassa kilpailukykyinen.

Venäläisen kansallisen musiikin perustajana pidetty Mihail Glinka sai oppinsa ja vaikutteensa pitkillä matkoillaan Länsi- ja Keski-Euroopassa, mutta hän yhdisti nämä vaikutteet venäläisiin rytmeihin ja ennen kaikkea venäläisiin aiheisiin. Venäjän kansanperinteen ja historian Glinka herätti henkiin oopperoissaan, joista tunnetuimmat ovat Elämä tsaarin puolesta eli Ivan Susanin sekä Ruslan ja Ljudmila. Jälkimmäinen ooppera perustuu Aleksandr Puškinin runoon, ja runoilijan oli määrä laatia libretto korkeimman omakätisesti. Hän meni kuitenkin kuolemaan kaksintaistelussa, ja tämä yhteistyö ei ikävä kyllä päässyt toteutumaan. Ooppera sai lopulta ensiesityksensä Pietarissa vuonna 1842. Se on Venäjän muinaisuuteen sijoittuva fantastinen seikkailu, jossa kiovalainen ritari Ruslan lopulta saa Ljudmilansa kohdattuaan matkalla niin varjagisotureita kuin suomalaisen velhonkin.
Oopperan alkusoitto on erittäin suosittu, eikä ole vaikea käsittää, miksi. Se on värikäs, riemukas, ytimekäs ja melodisesti tarttuva, eikä sen soittaminen ole erityisen vaikeata. Moskovalaisorkesterilla on tietysti Glinka verissään, ja esitys on mukaansatempaava.

Berlioz'n ensimmäinen ooppera perustuu firenzeläiskuvanveistäjä Benvenuto Cellinin (1500–71) elämään, eikä sitä teknisen hankaluutensa vuoksi juuri esitetä, lukuun ottamatta mainiota alkusoittoa, jossa ranskalaisen kapellimestarin harjaantuneisuus on eduksi. Moskovalaisorkesterista paljastuu Berlioz'n tyyliin oleellisesti kuuluvaa volatiliteettiä, ja tätä kappaletta kuuntelee erittäin mielellään.

Verdin Kohtalon voima -oopperalla on kiinteä venäläisyhteys: kyseessä on alkujaan tilaustyö Pietarin keisarilliseen oopperaan, ja ensi-ilta koitti Bolšoissa marraskuussa 1862. Juoni on yhdistelmä ranskalaistettua sovitusta espanjalaisdraamasta, johon on lisätty täysin asiaankuulumattomia vaikutteita Schilleriltä. Oopperan tehokas ja dramaattinen alkusoitto on päätynyt usein konserttiohjelmien avausnumeroksi. Se alkaa kolmella kohtalonomaisella iskulla, jotka toistuvat säännöllisesti. Alkusoitto vaatii toimiakseen herkkää ja vivahteikasta esitystä, sillä muutoin se vajoaa helposti monotoniaan. Tälle albumille on saatu ihan kelpo tulkinta, joka yhdistää murskaavan kohtaloteeman joustavasti alkusoiton muutoin pyörremäiseen tunnelmaan.

Rossinin alkusoitto oopperasta Vilhelm Tell (1829) on kaikkien aikojen suosituimpia ja esitetyimpiä, ja ikävä kyllä se on tähän mennessä kuultu niin moneen kertaan, että säväyttävä ja muistamisen arvoinen esitys vaatii jotain aivan erikoislaatuista. Sellaista ei tältä levyltä löydy, vaikka kapellimestari lietsoo orkesterista mukavaa pastoraalista tunnelmaa, ja vaskien töräyksissä on paikoin innostavaa särmää, jottei esitys vaikuttaisi ylettömän puleeratulta.

Ei ole yllättävää, että Moskovan sinfonikot ovat omimmalla alueellaan venäläisessä repertoaarissa. Glinka oli erittäin onnistunut, ja sangen mainioksi muodostuu myös Aleksandr Glazunovin valmistelema (ja mahdollisesti kokonaan säveltämä) alkusoitto Borodinin oopperaan Ruhtinas Igor. Kemistinä varsinaisen leipätyönsä tehneen Borodinin magnum opus sai esityksensä Rimski-Korsakovin ja Glazunovin täydennys- ja viimeistelytyön jälkeen vasta joitakin vuosia itse säveltäjän kuoleman jälkeen, vuonna 1890. Värikäs ooppera perustuu keskiaikaiseen itäslaavilaiseen eepokseen, jossa ruhtinas Igor Svatoslavitš kamppailee kumaaneja eli polovetsilaisia vastaan.
Melankolisesta hämärästä alkava alkusoitto kehkeytyy viehättäväksi ja juhlavaksi ilotteluksi, joka parhaimmillaan tavoittaa tunnelman, jota voi luonnehtia ylikäytettyä sanaa hyödyntääksemme eeppiseksi. Venäläisorkesterin esitys on energinen, tunnelmallinen ja valloittava.
 
Albumin harvinaisempaa tarjontaa edustaa välisoitto Giacomo Puccinin oopperasta Manon Lescaut. Prévost d'Exiles'n vuonna 1731 julkaisemaan romaaniin perustuva ooppera liikkuu Ranskan ja Louisianan maisemissa, ja sisältää kosolti epäuskottavaa melodraamaa, mikä aina vetosi Puccinin mielikuvitukseen. Lyhyt välisoitto sisältää uhkeaa kliimaksia, mutta ikävä kyllä se on tämän alkusoittolajitelman ainoa huti (eikä edes oikea alkusoitto). Sävellys itsessään on hyvä esimerkki Puccinin tyylistä, mutta esitys ei tee myönteistä säväystä. Ikävä kyllä puhaltimet soivat liian raa'asti. Puccini vaatii täyteläistä ja huoliteltua sointia. Orkesteri välittää kyllä myrskyisän käänteen, mutta ei sitä voi kuuntelunautintona pitää.

Kokoelman viimeiseksi ohjelmanumeroksi on valittu Dvořákin viimeisiin teoksiin kuuluva Karnevaalialkusoitto, joka kuuluu oikeastaan kolmen temaattisesti yhdistetyn alkusoiton sarjaan. Ne kaksi muutakin ovat ehdottomasti kuulemisen arvoisia, mutta trion tunnetuin jäsen on epäilemättä Karnevaali, joka on niitä harvoja teoksia, jotka heti alkaessaan hätkähdyttävät yleisön jopa fyysisesti niin konserttisalissa kuin kotinojatuolissakin. Raivokkaalla pauhulla alkava teos on verraton finaali, joka on usein mennyt tavallaan hukkaan konserttien avausnumerona. Esitys on rytmikäs ja myrskyisä, ja hieman Berlioz'n tyyliin se tuntuu usein kaartelevan veitsenterällä, mikä lisää herkullisesti jännitystä. Kelpo päätös enimmäkseen hienolle ohjelmalle.

Tällä kokoelmalla on minulle nostalgia-arvoa, mutta pidän ohjelmistoa hyvin valittuna. Kokonaisuutena syntyy hyvä kuva siitä, mitä kaikkea romantiikan aikakauden orkesterilla voi tehdä. Efektejä, sävyjä ja värejä piisaa, ja musiikin dramatiikka tuo teoksiin vapaamuotoista, mielikuvitusta kiihottavaa ohjelmallisuutta, mikä voi olla hyvä innostaja varsinkin lasten musiikkikasvatuksessa.

Alkujaan ydinkemistiksi aikonut ranskalainen kapellimestari Antonio de Almeida (1928–97) konsertoi ja levytti ahkerasti aina 1960-luvulta alkaen. Tämä taltiointi on hänen elämänsä lopulta. Vuonna 1993 hänet nimitettiin Moskovan sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi, ja tätä tointa hän hoiti kuolemaansa saakka. Tämä alkusoittokokoelma on hyvin kilpailukykyinen valikoiman runsauden ja tulkintojen osalta, varsinkin venäläisessä ja ranskalaisessa ohjelmistossa. Almeidan ote on horjumaton, ja orkesteri mukautuu hienosti teosten vaihteleviin tunnelmatarpeisiin. Vain Puccini on pettymys, ja onneksi se on levyn lyhin kappale, joka on helppo ohittaa.