Verdi: Alkusoittoja ja preludeja

Vuosi 2013 on oopperan kaksinkertainen juhlavuosi. Olemme jo tutustuneet kohtalaisen hyvin 200-vuotisjuhlaa (fyysisesti poissaolevana) viettävään Richard Wagneriin (1813–1883). Mutta vuosi 1813 oli oopperan tulevaisuuden kannalta erityisen hyväsatoinen. Vuoden lopulla syntyi Giuseppe Verdi (1813–1901), italiaisen oopperan suuri mestari. Tupla-200-vuotisjuhlan kunniaksi tupla-albumi Verdin oopperoiden alkusoittoja ja preludeja.

Giuseppe Verdi: Alkusoitot ja preludit oopperoista:
Oberto, Conte di San Bonifacio (Oberto, San Bonifacion kreivi);
Un giorno di regno, ossia Il finto Stanislao (Päivä kuninkaana eli Vale-Stanislaus);
Nabucco (Nebukadnessar);
Ernani (Hernani);
Giovanna d'Arco (Jeanne d'Arc);
Alzira;
Attila;
I masnadieri (Ryövärit);
Macbeth;
Il corsaro (Merirosvo);
La battaglia di Legnano (Legnanon taistelu);
Luisa Miller (Luise Miller);
Rigoletto;
La traviata (Langennut nainen);
Le vêpres siciliennes (Sisilian vesperit);
Aroldo (Harold);
Un ballo in maschera (Naamiohuvit);
La forza del destino (Kohtalon voima);
Aida.

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.
Deutsche Grammophon (2CD), äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1975.

Tupla-albumilla kappaleet ovat kronologisessa järjestyksessä, ja edustettuina on suurin osa  Verdin oopperoista lukuun ottamatta muutamia huomattavia tuotannon loppupäähän painottuvia poikkeuksia (Don Carlos, Simon Boccanegra, Otello, Falstaff). Valinta on oikeutettu, sillä kaikki alkusoitot ja preludit eivät mahtuisi kahdelle CD:lle, ja Verdin harvinaista varhaistuotantoa kuulee tuskin koskaan, joten sen mukanaolo on ilahduttavaa. Lisäksi valituiksi ovat tulleet mielestäni parhaat ja ohjelmallisimmat preludit.

Verdin lähestymistapa on hyvin toisenlainen kuin Wagerin, jonka alkusoitot muodostavat yleensä noin kymmenminuuttisia sinfonisia kokonaisuuksia. Verdi piti alkusoittonsa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta melko lyhyinä, 4-5 minuutin mittaisina tunnelmakappaleina, enemmänkin aperitiiveina kuin alkuruokina. Tämän eron voi katsoa edustavan näiden kahden oopperasäveltäjän eroavaisuuksia yleisemminkin. Verdin oopperoissa henkilöhahmot ovat äärimmilleen ajettuja ihmisiä, henkilöitä, joiden tunteet ovat etualalla. Wagner taas operoi ideoiden tasolla myyttien maailmassa, jossa henkilöhahmot eivät ole yhtä merkityksellisiä. On kuulijan valinta, kumpaa lähtökohtaa pitää itselleen läheisempänä ja/tai tyydyttävämpänä. Molemmat ovat ainakin osoittaneet elinvoimansa ja ajattomuutensa.

Minua miellyttävät eniten ne alkusoitot, joiden ympärille kuulija voi rakentaa vaivattomasti jonkinlaisen tarinan. Näitä sinfonisempia (ja pidempiä) kappaleita ovat Nabucco, La battaglia di Legnano, Les vêpres siciliennes ja La forza del destino. Varsinkin viimeksi mainittu on noussut italialaistettua Beethovenia muistuttavan toisteisen draamansa ansiosta suosituksi konserttialkusoitoksi.

Berliinin filharmonikkojen soitossa ei ole moitteen sijaa, ja italialainen ohjelma taittuu saksalaisvoiminkin hyvin dramaattisesti ja tunteikkaasti. Herbert von Karajan vaatii tunnetusti täydellistä kontrollia, eikä tulkintoja voi luonnehtia vapautuneiksi. Italialaista oopperaa ei voi esittää ilman intohimoa, ja sitä onneksi tavoitetaan kiitettävästi. Kohtalon voiman intensiteetti on esimerkillistä. Ei sovi tietenkään unohtaa berliiniläisten upeaa sointia ja hivelevää taituruutta, jossa jokainen orkesterista kantautuva ääni on kaunis, viimeistelty ja hiottu.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että Verdin alkusoitoissa ei yleensä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, ole ainakaan minulle vastaavaa substanssia tarttuvuutta, iskevyyttä, mielenkiintoa ja/tai viihdearvoa kuin esimerkiksi Rossinin tai Wagnerin oopperapreludeissa. Ne ovat ihan mukavaa kuunneltavaa, mutta Verdi on ehdottomasti parhaimmillaan kirjoittaessaan ihmisäänelle.