maanantai 21. lokakuuta 2013

Franck: Sinfonia D-molli; Kirottu metsästäjä; Aiolidit

Lokakuu on jo länsimaissa kansainvälinen halloween-kuukausi, eikä asiaa voi muuttaa itkemällä tällaisesta saatanallisuudesta paikallissanomalehtien yleisönosastoilla, kuten tähän vuodenaikaan eräillä on tapana. Olen käsitellyt aiemmin lyhyesti kauhuteemaista tai muuten vain pelottavan kuuloista musiikkia, ja nyt lista laajenee yhdellä kauhuteemaisella luomuksella. Samalla tulee otettua blogin ensikosketus César Franckin (1822–90) tuotantoon.

César-Auguste-Jean-Gillaume-Hubert Franck, joka ymmärsi käyttää pelkkää César-nimeä (Miksi ylipäänsä tunkea sinne väliin joku tavanomaistakin tavallisempi Jean? Ihme nimeämisripulia.), syntyi Liègessä Yhdistyneiden Alankomaiden kuningaskunnassa 10.12.1822. Vanhemmat (saksalaistaustainen pankkivirkailijaperhe, jolla oli jälkeläistensä suhteen kunnianhimoa, kuten etunimiyhdistelmä Caesar Augustus antaa ymmärtää) yrittivät lypsää rahaa pojan varhain havaituilla musikaalisilla lahjoilla, ja ensikonserttinsa César antoi 11-vuotiaana kotikaupungissaan, joka tuolloin kuului vuonna 1830 itsenäistyneeseen Belgiaan. 

Franck opiskeli Pariisin konservatoriossa ja palasi 1840-luvulla lyhyesti Belgiaan, jossa menestystä ei kuitenkaan herunut. Säveltäjä siirtyi loppuelämäkseen Ranskaan, missä ansaitsi vaatimattoman elantonsa opettajana ja urkurina; jälkimmäisessä roolissa häntä mainitaan erääksi kaikkien aikojen loistavimmista, ja pitkälti hänestä syntyi Ranskan maineikas romanttisten urkuvirtuoosien traditio.
Franck urkuroimassa kontrapunaalisten pulisonkiensa avulla.

Juuri urkurina Franck alkoi kerätä mainetta, ja mainetta seurasi joukko uskollisia oppilaita, ja lopulta 1870-luvulla professuuri Pariisin konservatoriossa. Säännöllisempien tulojen ja näkyvämmäksi käyneen julkisen arvostuksen ansiosta Franck ryhtyi omistamaan enemmän aikaa orkesterisävellyksille. Niitä syntyi melko vähän, mutta monet niistä ovat tunnustettuja mestariteoksia, etenkin sarja säveltäjän viimeisen vuosikymmenen aikana syntyneitä kunnianhimoisia orkesterisävellyksiä: sävelrunot Le Chasseur maudit ja Les Djinns, Sinfoniset muunnelmat ja huippuna D-mollisinfonia vuonna 1888.

Franckin sävellystyyli muuttui 1870-luvulla aiempaa uskaliaampaan ja kokeilevampaan suuntaan. Hän alkoi vähitellen irtautua Ranskassa vallinneista sangen joustamattomista harmoniaopeista, missä välillistä rohkaisua tarjosivat Lisztin ja Wagnerin uudet teokset. Säveltäjällä oli myös jonkinmoinen pakkomielle kontrapunktin eli erillisten melodioiden samanaikaisen yhdistämisen suhteen, ja hänen teoksensa ovat joskus kontrapunaalisessa kompleksisuudessaan lähes monumentaalisia. Lisäksi Franck suosi syklisiä rakenteita, jotka palaavat erittäin usein ja musiikillisessa mielessä "näkyvästi" aiemmin kuultuihin teemoihin. Lopputulokset jakoivat yleisön, kriitikot ja kollegat kahtia. Ranskan johtavaksi säveltäjäksi noussut Camille Saint-Saëns, joka oli elämänsä jälkimmäisellä puoliskolla julistamassa sekulaariin kirkonkiroukseen kaikki, jotka eivät tehneet kaikkea täsmälleen samalla tavalla kuin hän oli nuoruudessaan oppinut, kunnostautui erityisesti Franckin tölvijänä. Teosten ensiesitykset eivät olleet menestyksiä; ne jättivät liian suuren osan kuulijoista, ja toisinaan soittajistakin, kylmiksi. Franck ei ilmeisesti lannistunut suurteoksensa, vuonna 1889 ensiesityksensä saaneen sinfonian tylystä vastaanotosta. Hän lausui ensiesityksen jälkimainingeissa uhmakkaat sanat:
"J'ai osé beaucoup, mais la prochaine fois, vous verrez, j'oserai plus encore..."
Olen uskaltanut paljon, vaan ensi kerralla uskallan vielä enemmän, sen tulette näkemään. Ikävä kyllä kiehtova ajatus Franckin sinfoniasarjasta ei milloinkaan toteutunut.

Kesällä 1890 Franck löi päänsä hevosvaunuonnettomuudessa, ja tämä aiheutti hänelle jonkin pysyvän neurologisen vahingon, joka alkoi nopeasti vaikeuttaa liikkumista ja työskentelyä. Saman vuoden lokakuussa säveltäjä vilustui, ja keuhkoihin pesiytynyt tulehdus aiheutti hänen kuolemansa muutamassa viikossa. Hänet on haudattu Montparnassen hautausmaalle Pariisissa.

Franckin harmoninen ja muodollinen omaperäisyys on saanut monet pitämään häntä jonkinlaisena esimodernistina. Hänen kypsä sävellystapansa on kuitenkin lähtökohdiltaan niin yksilöllinen, ettei hänelle ole ilmaantunut suoria tyylillisiä seuraajia. Hän sai koko joukon seuraajia urkurintaidoissaan, ja tiivis kollegiaalisten, joskin nyttemmin pitkälti unohdettujen, ranskalaisten säveltäjien joukko otti häneltä valikoivasti vaikutteita, mutta Franck ei ole tienraivaaja, vaan pikemminkin omien, yksilöllisesti kiertävien polkujensa tallaaja. Kun tähän yhdistetään se tosiseikka, että hänen orkesterimusiikkinsa kokonaisuus on hyvin suppea, on selvää, että Franck on ollut helppo unohtaa. (Urkumusiikin säveltäjänä Franck kuuluu kiistatta suuriin, mutta sillä ei nousta valtavirtaan.) 1900-luvun alkupuolella Franckin orkesterimusiikki oli suosiossa, mutta vähitellen se on valitettavasti vajonnut ohjelmistojen ulkopuolelle. Nykyisin pääsee konsertissa varmimmin kuulemaan hänen D-mollisinfoniaansa ja ehkä Sinfonisia muunnelmia, eikä niitäkään kovin tiuhaan. Franckin omintakeinen tyyli ei ole ilmeisesti riittävän päänavaajamodernia, muttei myöskään noudata totuttuja romanttisen tyylin linjoja.

Minulle Franckin musiikki on merkinnyt lähinnä D-mollisinfoniaa. Se on kiehtova ja kunnianhimoinen teos, jolle ei ole ilmeistä vertailukohtaa muualla sinfoniakirjallisuudessa. Sen konstruktio on monimutkainen ja silti kutsuva, kuin jotain analyyttista hypnoosia. Silti minun on pidettävä sitä enemmänkin kiehtovana kuriositeettina kuin varsinaisena merkkiteoksena. 
Myös Franckin harvat sinfoniset runot ansaitsisivat nykyistä useampia esityksiä, ja ne sopisivat erinomaisesti sinfoniakonserttien alkusoiton paikalle.



César Franck:

Le Chasseur maudit (Kirottu metsästäjä, 1882);

Aiolidit (Les Éolides, 1876);

Sinfonia D-molli (1888).

Arnhemin filharmoninen orkesteri, Roberto Benzi

Naxos, äänitetty Arnhemissa 1995.


Teosten järjestys levyllä jäljittelee sinfoniakonsertin ohjelmaa: sinfonia on sijoitettu viimeiseksi. Albumi avautuu sillä jo yllä mainostetulla kauhuteemaisella kappaleella nimeltään Kirottu metsästäjä (Le Chasseur maudit). Franck sai innoituksensa 
Gottfried August Bürgerin (1747–94) balladin Der wilde Jäger ranskannoksesta.

Gottfried August Conehead-Bürger
Kirotun metsästäjän tarina kuuluu näin: on kaunis sunnuntaiaamu Reinin rannalla. Hurskaat ja kunnialliset ihmiset ovat kirkossa lepopäiväänsä pyhittämässä, ja kellojen moikuna kaikuu laaksossa. Vaan yksi ei penkille jouda rukoilemaan: kreivi Hackenburgin metsästystorvi toitottaa pyhäpäivän häpäisyä. Koska ilma on hyvä ja koska kreivi on niin törkeä, että kehtaa arvostaa oma valinnanvapauttaan enemmän kuin kyyläävien kanssaihmisten mielipidettä, on hän lähtenyt metsästysretkelle, mikä on vastoin kolmatta käskyä. Pyhäaamun rauha lietsoo kreiviä yhä kiihkeämpään jahtiin, ja hän laukkaa metsästysjoukkonsa edelle ja huomaa äkkiä olevansa yksin. Ristin sielua ei ole näkyvissä, eikä sen paremmin saaliselukoitakaan. Kreivin ratsu ei suostu liikkumaan, vaan on kuin jähmettynyt kavioilleen. Kumea ääni lausuu hänelle kirouksen. Häpäisijäkreivistä on tuleva helvetin kaikkien demonien ikuisen metsästysretken saalis. Maasta puskee esiin liekkejä, ja sitten toinen toistaan kaameampia hirviöitä suoraan helvetin syvyyksistä.
Riistakeskuksesta päivää. Onko riistanhoitomaksu suoritettu?
Kreivi laukkaa kauhuissaan pakoon, mutta demonit ovat jatkuvasti hänen kintereillään. Takaa-ajo ei pääty milloinkaan, vaan öisinkin voi nähdä epätoivoisen metsämiehen pakenevan taivaankannen yli helvetin hirviöt perässään. Kyseessä on siis esiteollinen versio villistä lännestä paremmin tuntemastamme aaveratsastajain legendasta. Tarinan opetus kuuluu, että kannattaa olla sovinnainen ja tekopyhä. Onneksi Franckin musiikki ei ole kumpaakaan, ja sävelruno on kerrassaan mainio. Se alkaa metsästystorven fanfaarilla, ja etenee sujuvasti ja erittäin kuvauksellisesti maaseudun sunnuntairauhasta kreivin kiihtyvään jahtiin, jonka keskeyttää bassotorven esittelemä kirous. Lopun groteskisti kiihdytetty demonijahti on asiaankuuluvan infernaalinen. Teoksessa on irvokkaan piinan elementti, joka tuo mieleen Berlioz'n Fantastisen sinfonian viimeisen osan. Kirottu metsästäjä onnistuu muotoilemaan kertomuksensa mukaansatempaavasti ja lisäksi musiikillisesti mielenkiintoisesti, mikä ei ole sävelrunon lajityypissä mikään itsestäänselvyys. Musiikki on deskriptiivistä ja tukee kuuntelijan omia visualisointeja. Teoksen ensiesitys vuonna 1883 oli Franckin säveltäjänuran harvoja suuria menestyksiä.

Levyn toinen sävelruno Aiolidit (Les Éolides) ei sisällä kauhutematiikkaa. Sävellys perustuu réunionilaissyntyisen Charles Marie René Leconte de Lislen (1818–94) runoon, joka kuvailee antiikin mytologian tuultenvaltias Aioloksen tytärten, leikkisien ja aistillisten tuulenvireiden, edesottamuksia. Ei siis halloween-ainesta.
Leconte de Lislen muotokuva tosin sopii kauhuteemaan.
Siinä missä Kirottu metsästäjä kertoo selkeän ja erottuvan narratiivin, on Aiolidit enimmäkseen atmosfääristä suggestiota ja vaikutelmaa. Asianmukaisen ilmavaa musiikki on, ja miellyttävää sekä kekseliästä, ja syklisessä rakenteessaan pettämätömän franckilaista. Ei ehkä kuolemattomimpia mestariteoksia, mutta hyvää työtä, ja orkesterin jousistosta paljastuu uskaliasta notkeutta.

Franckin orkestraalinen pääteos, D-mollisinfonia, kestää maestro Roberto Benzin (s.1937) johtamana runsaat 40 minuuttia. Kokoelmassani on tämän lisäksi viisi muuta versiota samasta teoksesta (pidän siitä), ja tämä on niistä hitain, joskin muutaman kollegansa rinnalla vain marginaalisesti. Se ei ole välttämättä lainkaan huono asia. Franckin värikkäät ja kontrapunktintäyteiset orkesteritekstuurit käyttäytyvät väljempien tempojen puitteissa eri tavalla, ja Benzi veistelee kokoon kunnioitettavan tulkinnan, joka kelpaa hyvin edustamaan tätä sinfoniaa vaikka sellaisellekin, joka tutustuu säveltäjään ensimmäistä kertaa. Jos ongelmia haluaa etsiä, niin musiikki ei tosin tunnu nousevan liitoon ennen finaalia, mutta Benzin painokkaanpuoleinen tulkinta on täysin validi ja miellyttävää kuultavaa. Tämä levy ei poista tarvettani/haluani palata silloin tällöin Thomas Beechamin, Charles Munchin ja Lorin Maazelin sinfoniataltioiden pariin, mutta Benzi suoriutuu työstään hyvin, ja lopputulosta voi kiittää. 
Arnhemin filharmonikot ei ole minulle tuttu muista levytyksistä, mutta tämä hollantilaisorkesteri soittaa erittäin hyvin, paikoin virtuoosimaisesti. Sen kannattaisi levyttää enemmänkin.

Franckin sinfoniasta on levytyksiä, joita voi pitää oleellisempina, hätkähdyttävämpinä jne., mutta tämä edullinen levy ei jätä paljon toivomisen varaa Naxoksen hinta-laatutasolla. Kaksi harvoin kuultua sävelrunoa saavat erinomaiset esitykset, joissa ymmärretään teosten vahvuudet. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti