torstai 17. lokakuuta 2013

Richard Strauss: Sinfonisia runoja ym.

Myöhäisromantiikan (hyvin väljästi n. 1880-1918) eräs ilmenemismuoto oli orkestraalinen gigantismi. Romantiikka tapaa suosia mehevää, isoa sointia, ja Berlioz, Liszt sekä Wagner antoivat tahoillaan luvan mennä kohti ylettömyyttä. Ja luojan kiitos se ylettömyys saavutettiin. 19. vuosisadan lopulla ja 20. vuosisadan ensimmäisinä vuosina ilmestyi vaikuttava, mutta hajanainen sarja massiivisia sinfonisia teoksia massiivisille orkestereille. Asialla olivat mm. Gustav Mahler, Anton Bruckner, Alexander von Zemlinsky, Aleksandr Skrjabin, Reinhold Glière, Josef Suk, Emil von Řezníček, Ferruccio Busoni ja Ottorino Respighi. Myös Jean Sibelius hipaisi massiiviluokkaa pitkällä Kullervo-sinfoniallaan.  

Gigantististen myöhäisromantikkojen tunnetuimmat ja meidän aikanamme suosituimmat edustajat ovat itävaltalainen Mahler ja baijerilainen Richard Strauss (1864–1949). Tällä kertaa otamme tuhdin annoksen tuhtia Straussia. Se täyttää musiikillisen ruokahalun kuin müncheniläinen schnitzel kurkkusalaatin ja kylmän oluen kera. Jälkiruoaksi on strudelia.

Richard Georg Strauss (pitäisi kirjoittaa oikeastaan Strauß, mutta säveltäjä itse kirjoitti nimensä kolmella erillisellä S-kirjaimella, joten kunnioittakaamme hänen tahtoaan) syntyi Münchenissä 1864 musikaaliseen perheeseen: isä Franz oli Baijerin hovioopperan käyrätorvisektion johtaja. Perheellä ei ole mitään tekemistä Wienin valssi-Straussien kanssa. Ja toisin kuin Wienin Strauss-dynastiassa, Münchenin Straussit rohkaisivat poikansa musikaalista kehitystä. Nuori Richard seurasi jo varhain orkesteriharjoituksia ja sai laadukasta yksityisopetusta. Tosin Franz Strauss oli tyyliltään vanhoillinen ja halusi pojan ainakin ensin oppivan klassiset säännöt, ennen kuin alkaisi niitä rikkoa. Niinpä opintojen alkuvaiheessa Wagnerin kaltaisten modernistien teokset olivat Straussien huushollissa pannassa. Wagnerin lumous oli silti Richardille vastustamaton, ja säveltäjäoppilaasta tuli alkuvaiheessa kaappiwagneriaani.
Nuori Strauss
Richard Strauss pääsi 19-vuotiaana kuuluisan berliiniläiskapellimestari Hans von Bülowin assistentiksi ja oppilaaksi. Apulaiskapellimestarina Strauss syvensi ymmärrystään orkesterin soinnista ja toiminnasta ja aloitti kypsän sävellystyönsä. Strauss oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja filosofiasta, ja hänen lukuharrastuksensa tarjosi ravintoa hänen musiikilliselle mielikuvitukselleen. Strauss jatkoi Lisztin aloittamaa sinfonisen runon eli sävelrunon perinnettä, jossa musiikkiteos ottaa innoituksensa ulkomusiikillisesta, usein kirjallisesta, lähteestä, jonka käänteitä pyrkii sävelten keinoin kuvailemaan. Straussin ensimmäiseksi kypsäksi mestariteokseksi tunnustetaan yleensä vuonna 1888 julkaistu säkenöivä Don Juan, jossa 24-vuotias säveltäjä osoittaa olevansa suvereeni orkestraation mestari. Tästä alkaen säveltäjän kunnianhimo vain kasvoi samaa tahtia teosten kokoluokan kanssa, ja nopeasti hänen sävelrunonsa kasvoivat täysimittaisen sinfonian mittoihin. 1890-luvulla Strauss oli Saksan johtava nuori säveltäjä, jonka uran nousukiito vain kiihtyi. Nopea menestys toi Straussin päähän ainakin ripauksen egoistista narsismia, mistä voi pitää oireena suurta sinfonista runoa Sankarin elämä (Ein Heldenleben, 1898), jossa Strauss maalaa massiivisella orkesterilla kuvan romanttisesta sankarihahmosta. Teosta on pidetty itsevarmuutensa huipulla olevan säveltäjän idealisoituna omakuvana, ja se sisältää kymmeniä lainauksia lähes kaikista Straussin aiemmista teoksista.

Vuonna 1894 Strauss astui avioliittoon sopraano Pauline de Ahnan (1863–1950) kanssa ja vakiintui huikentelevasta taiteilijasta kotona viihtyväksi säveltäjäksi. Straussin vaimo (joka otti nimen de Ahna Strauss) oli oikuttelevan persoonan maineessa, mutta mitä ilmeisimmin avioliitto oli hyvin onnellinen ja tuotti yhden pojan, vuonna 1897 syntyneen Franzin. Strauss juhlisti auvoisan kotielämän pieniä riemuja valtaisalla Sinfonia domesticalla, joka valmistui vuonna 1903.
Keski-ikäinen Strauss

Strauss ei nojannut pelkkään orkesterimusiikkiin. Hän saavutti vähintään yhtä suuren menestyksen oopperan parissa. Vuonna 1905 valmistunut, Oscar Wilden näytelmään perustuva Salome oli 20. vuosisadan ensimmäinen valtaisia musiikkisensaatio. Tätä seurasi sarja suuria menestyksiä, jotka kuuluvat yhä kaikkien suurien oopperatalojen vakio-ohjelmistoon. Elektra, Ruusuritari (Der Rosenkavalier), Ariadne Naksoksella (Ariadne auf Naxos), Nainen vailla varjoa (Die Frau ohne Schatten) ja Arabella lienevät Salomen ohella suosituimmat Straussin oopperat. Säveltäjän oopperatuotannossa on läsnä hänen muusta tuotannostaan tuttu herkullinen orkestraatio

Perinnölleen Strauss aiheutti vahinkoa muilla kuin musiikillisilla keinoilla. Hänen ansioluettelossaan komeilee Saksan Reichsmusikkammerin puheenjohtajuus vuosina 1933-35 ja Joseph Goebbelsille omistettu laulu. Strauss oli koko elämänsä ajan erittäin epäpoliittinen hahmo, joka yritti sopeutua natsien tapaan ideologisoida kaikki inhimillinen toiminta.
Strauss ja Joseph Goebbels

Saksan tekijänoikeuslainsäädännön uudistaminen oli Straussille tärkeä kysymys, ja se vietiin läpi hänen toiveidensa mukaisesti; päiväkirjassaan Strauss ilmoittaa hyväksyneensä natsien huomionosoitukset saavuttaakseen tämän tavoitteen, jota piti erityisesti muusikoille tärkeänä. Muutoin Strauss tekee päiväkirjoissaan ja kirjeissään selväksi yksityisen halveksintansa kansallissosialismia kohtaan. Hän oli jatkuvissa hankauksissa Hitlerin hallinnon kanssa, kun ei suostunut noudattamaan natsien "epäsaksalaisen" musiikin esittämiselle (esim. Mendelssohn, Mahler, ranskalaiset varhaismodernistit) asettamia rajoituksia. Strauss myös tuki juutalaisia muusikko- ja taiteilijaystäviään, eikä hänestä oikein antisemiittiä saa millään ilveellä. Straussin poika Franz oli naimisissa juutalaisen kanssa ja joutui usein puuttumaan asioihin säästääkseen sukulaisiaan ikävyyksiltä. Hänen on siis pitänyt olla tietoinen juutalaisvainojen mittakaavasta. Terävimmän (joskin elämänasenteelleen ominaisesti elitistisen) tuomionsa kansallissosialistisen kulttuuripolitiikan typeryydestä ja harhaisuudesta Strauss ilmaisi kirjeessä:
"Uskoisitko, että minua ikinä toimissani ohjaisi ajatus siitä, että olen "saksalainen"? Luuletko, että Mozart tiedosti "arjalaisuutensa" säveltäessään? Minulle on olemassa vain kahdenlaisia ihmisiä: lahjakkaita ja lahjattomia."
Strauss kuitenkin kieltäytyi muuttamasta pois Saksasta tai tekemästä kritiikistään julkista, mikä vahingoitti hänen mainettaan ulkomailla. Straussin musiikkia johdonmukaisesti läpi sodan esittänyt, fasisteja Italiasta Yhdysvaltoihin paennut kapellimestari Arturo Toscanini totesi nostavansa hattua säveltäjä-Straussille ja painavansa sen takaisin päähänsä ihmis-Straussin edessä.
 
Toisen maailmansodan kynnyksellä 74-vuotias Strauss julkaisi oopperan Rauhanpäivä (Friedenstag). Tämä lyhyt näyttämöteos kuvaa kolmikymmenvuotisen sodan viimeistä päivää (24.10.1648). Se on ytimekäs ja epätoivoinen vastalause militarismille, valloituseetokselle ja ns. sotilaskunnialle.
Sotavuosina Strauss jatkoi sävellystyötä harvakseltaan. Resursseja suurin produktioihin ei ollut, ja säveltäjä oli masentunut. Sodan loppuvaiheessa tapahtuneet Wienin ja Münchenin oopperatalojen tuhot, samoin kuin Dresdenin ja Kölnin raunioituminen, koskivat häneen syvästi. Toisaalta nämä kokemukset johtivat hänet vielä yhteen luovaan intiaanikesään, jolloin iäkäs säveltäjä kirjoitti kolme häkellyttävää mestariteosta: surumielisen ja filosofisen Metamorfooseja-elegian, mainion oboekonserton ja huikean laulusarjan Vier letzte Lieder eli Neljä viimeistä laulua. Metamorphosen heijastelee säveltäjän pessimistisiä näkemyksiä siitä, miten hänen "historian kauheimmaksi ajanjaksoksi" luonnehtimansa 12 vuoden kansallissosialistinen ja kulttuurinvastainen hallinto oli sysännyt Saksan ja maailman pimeyteen, jossa valo kantautui enää heikkona kajastuksena menneisyydestä. Toisaalta jäähyväistunnelmainen Vier letzte Lieder päättyy jonkinlaiseen hyväksyntään ja jopa hentoon toiveikkuuteen.
Vanha Strauss
Strauss kuoli Garmisch-Partenkirchenissä 8.9.1949. Hän meni hetkeksi pois muodista, mutta hänen tuotantonsa laatu ja määrä ovat osoittaneet hänen jatkuvan puhuttelevuutensa. Puhtaasti tekniseltä kannalta katsoen Strauss on suurimpia orkestraation mestareita, jonka mielikuvituksellisuudelle ja korvalle vetävät vertoja ehkä vain Ravel ja Rimski-Korsakov. Hänen musiikkinsa uhkeus ja sen hyödyntämä sointivärien kirjo on itsessään ehtymättömän riemastuttava, mutta hänellä on myös suurenmoinen kyky yhdistää nämä piirteet hallittuun ja miellyttävään muotoon. Straussin teokset voivat olla verraten pitkiä, mutta niissä on harvoin tyhjän tuntuisia kohtia tai hotoa täytemateriaalia. Priimalaatu ei vanhene koskaan.

Temaattiselta kannaltakaan Strauss ei ole liiemmin vanhenemassa. Hänen teoksensa, varsinkin sävelrunot, ovat selvästi ulkoisten tyyliseikkojen nojalla aikansa tuotteita, mutta niiden sävelkieli on osoittautunut hyvin universaaliksi (käytännössä tyyli on yhä käytössä hieman kevennettynä sinfonisen elokuvamusiikin muodossa), ja säveltäjää innostaneet teemat ovat ajattomia. Siinä missä Wagner haki ajattomuutta myyttien maailmasta, kääntyy Strauss kirjallisuuden ja henkilökohtaisuuden pariin. Sinfoniset runot Don Juan ja varsinkin Don Quijote ovat sävykkäitä ja tarkkanäköisiä teoksia, jotka asettavat itse itsensä oleellisiksi osiksi länsimaisen kaanonin jatkumoa. Ein Heldenleben vetoaa yhä harvinaislaatuisena ja omaelämäkerrallisena musiikillisena kuvauksena taiteen, maineen, menestyksen ja yksityiselämän suhteesta. Till Eulenspiegel on ratkiriemukas oodi terveelle ja lannistumattomalle epäkunnioitukselle ja jopa rienaukselle. Kuolema ja kirkastus tarkastelee musiikin keinoin jokaisen ihmisen kohtaloa, ja siinä voi kuulla toiveen siitä, että itse kukin voisi omalla kuolinvuoteellaan hyväksyä oman elämänsä. Kaikin tavoin massiivinen Alppisinfonia ei ole vain maisemamaalausta isolla pensselillä, vaan Beethovenin seuraajaksi asettuva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta. Näin puhui Zarathustra ei ehkä ole itsessään filosofinen, mutta se tavoittaa parhaimmillaan Nietzschen proosan hurmoksen ja velmun sarkasmin sekä myös sen ehdottomuuden ja ajoittaisen häijyydenkin. Straussin musiikissa on siis paljon tarttumapintaa myös tulokkaille, ja paljon tulkinta-, painotus- ja korostusmahdollisuuksia. Asiaa ei usein mainosteta, mutta hän on paitsi kuulija-, myös ihmisystävällinen säveltäjä. Pidän kovasti Richard Straussin musiikista, ja onkin siis korkea aika käsitellä mittava lohkare hänen tuotantoaan kerralla.


Richard Strauss:

Also sprach Zarathustra (Näin puhui Zarathustra) op. 30;

Ein Heldenleben (Sankarin elämä) op. 40;

Don Quijote op. 35;

Don Juan op. 20;

Tod und Verklärung (Kuolema ja kirkastus) op. 24;

Sinfonia domestica;

Le bourgeois gentilhomme / Der Bürger als Edelmann (Porvari aatelismiehenä): Sarja orkesterille op. 60;

Burleski D-molli;

Valssisarja oopperasta Der Rosenkavalier (Ruusuritari);

Otteita oopperasta Elektra, op. 58:
"Allein! Weh, ganz allein"; "Was willst du, fremder Mensch?"; "Elektra! Schwester! Komm mit uns!";

Otteita oopperasta Salome, op. 54:
Seitsemän hunnun tanssi; "Ah! Du wolltest mich nicht deinen Mund".

Antonio Janigro, sello (op. 35), Milton Preves, alttoviulu (op. 35).
Byron Janis, piano (Burleski).
Inge Borkh, sopraano; Frances Yeend, sopraano; Paul Schoeffler, baritoni; 
Chicago Lyric Theatre Chorus (Elektra & Salome).

Chicago Symphony Orchestra / RCA Victor Symphony Orchestra (op. 24), 
Fritz Reiner.

RCA (5 CD), äänitetty Chicagossa 1950-59. 

Tämä viiden levyn paketti sisältää Fritz Reinerin 1950-luvulla Chicagossa RCA-yhtiölle tekemiä sinfonisia Strauss-taltiointeja Se on edustava valikoima säveltäjän tuotannossa keskeisessä asemassa olevasta sinfonisten runojen kokonaisuudesta, ja käsittää myös otteita hänen menestyksekkäimmistä oopperoistaan. Kokoelman laatu ja monipuolisuus on erinomaista luokkaa, ja ainoaksi miinukseksi on laskettava, ettei mukana ole minkäänlaista lehtistä, joka tarjoaisi teoksista minkäänlaista taustatietoa, saati oopperaotteiden librettoa.

Reinerin Strauss on vapaa kaikesta tyhjän poseerauksen painolastista. Säveltäjän sinfoniset runot ovat eloisia, innostuneita, hekumallisia, pirskahtelevia, eivät mitään kuolemanvakavia järkäleitä. Reiner ja hänen huippukauniisti ja -täyteläisesti soiva orkesterinsa onnistuvat hienosti juuri musiikin elinvoiman välittämisessä. Esimerkiksi Ein Heldenleben voi olla pahimmillaan tönkkö ja huumoriton siirtolohkare, mutta Reinerin käsissä se on pulppuava, arvaamattomasti mutta hallitusti tunnelmasta, tunnetilasta ja vaikutelmasta toiseen loikkiva, elämää sykkivä patsaaksi jähmetetyn taiteilijamuotokuvan vastakohta. Reiner ei pyri mihinkään puolueettomaan objektiivisuuteen tai säveltäjän kuviteltujen preferenssien orjalliseen noudattamiseen, vaan käsittelee tempoa vapaasti mutta tilanne- ja tyylitajussaan horjumattomasti. Tämä on muuten kaikin puolin tyydyttävin Ein Heldenleben, jonka olen onnistunut löytämään, ensimmäisestä nuotista viimeiseen pettämätöntä ja lihaisaa orkesterinarratiivia, jonka parissa aika viilettää kuin siivillä.

Muut sinfoniset runot noudattavat samaa pettämätöntä tyyliä, jossa elähdyttävä tulkinnallinen vitaalisuus ja lennokas ilmapiiri yhdistyvät teknisesti kurinalaiseen musisointiin. Also sprach Zarathustra ja Don Quijote säväyttävät, vaikka niiden äänityslaatu ei ikävä kyllä ole enää aivan parasta tasoa, joskin yhä hyväksi luettavaa. Kokoelman äänenlaadullisesti epätyydyttävin kappale on Kuolema ja kirkastus, monoäänitys, joka tosin on tulkinnallisesti hurmoksellinen ja ylevä jäähyväiskappale. Säveltäjän perhe-elämän innoittama Sinfonia domestica on myös ehdottomasti teoksen diskografian huippuihin kuuluva, hellä, suurten mittojen intiimikuva, joka pidättäytyy sentimentaalisesta melodialla lääppimisestä.

Porvari aatelismiehenä -orkesterisarja istuisi hyvin myös sävelrunon lajityyppiin ja noudattaa Straussille tuttua säkenöivää orkestraatiota ja ovelaa suggestiivisuutta. Mehevä ja humoristinen teos poreilee käänteissään, ja samaa voi sanoa hieman harvemmin kuullusta Burleskista pianolle ja orkesterille, joka on tässä suorastaan herkullinen.

Oopperaotokset ovat myös mainioita. Sinfoniakonserttien vakio-ohjelmistoon on päässyt Ruusuritari-oopperasta kasattu valssisarja (Strauss-niminen säveltäjä ei voi välttyä valsseilta), joka on pelkkää orkesterikarkkia alusta loppuun. Lauletut katkelmat ovat odotetun luksuriöösejä, ja Salomen skandaalimainen Seitsemän hunnun tanssi sihisee kuin kuumalla hiilloksella.

Aloittelija pääsee tämän pakkauksen avulla nopeasti ja laadukkaasti Straussin makuun, ja kokoelma tulee kestämään myös vastaisuudessa, kuten nämä levytykset ovat kestäneet jo reippaasti puolen vuosisataa, käytännössä koko säveltäjän poismenosta kuluneen ajan. Oman kokemukseni mukaan vain Herbert von Karajanin Berliinin-levytykset vetävät vertoja Reinerin suvereenille Straussille. Onneksi Straussin teoksissa on niin paljon yksityiskohtia, joita muunnella ja painottaa, että mahdollisuuksia hyviin tulkintoihin ja vertailuihin on runsaasti. Tässä on niille hyvä, kutsuva ja helposti lähestyttävä alkupiste, joka ei vanhene.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti