keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Händel: Messias

Pääsiäisajan ilmeisintä klassista repertuaaria on J. S. Bachin Matteus-passio. Siinä on minun kannaltani se ongelma, että ko. teos on Bachin muiden passioiden tapaan tolkuttoman unettava, pitkästyttävä ja pitkäpiimäinen jankutus, jonka aikana en oikein tahdo pysyä hereillä. Onneksi kaikille Bachin turpean raskassoutuisille oratorioille on yksi eläväisempi, dramaattisempi ja kaikin puolin parempi korvaava vaihtoehto, aikalaiskollega Georg Friedrich Händelin Messias (1742). Se onnistuu olemaan dramaattisesti Bachin passioita mielenkiintoisempi, vaikkei edes sisällä pysyvää roolijakoa tai selkää juonta dialogeista puhumattakaan.

Händel vuonna 1741 hieman ennen Messiaan sävellystyötä.
Lontooseen asettunut Händel oli 1740-luvulla mielestään jo nähnyt suosionsa parhaat päivät. Lontooseen oli ilmaantunut kilpaileva oopperayhtiö, joka oli kaapannut ison osan markkinoista itselleen, eivätkä Händelin traditionaaliset italialaistyyliset barokkioopperat myyneet enää kovin hyvin. Tässä tilanteessa Händeliä lähestyi filologi Charles Jennens, joka esitti säveltäjälle paluuta oratorion pariin, mutta uudenlaisella, aiemmin koettelemattomalla konseptilla. Teoksesta tuli kolmiosainen, eikä siinä ollut pysyviä rooleja eikä hahmoja, jotka kävisivät dialogia keskenään. Teksti koostuu lyhyistä poiminnoista sekä Uuden että Vanhan testamentin kirjoista ja arkkipiispa Cranmerin anglikaanisesta Rukouskirjasta (Book of Common Prayer). Tekstejä yhdistää messiaaninen teema: ne kaikki kertovat Jeesuksesta joko profetoimalla hänen tulonsa tai paluunsa, kertomalla hänen vaikutuksestaan ja lupauksestaan tai kuvaamalla hänen toimintaansa maan päällä. Jeesuksen itse lausumiksi tunnustettuja otteita oratoriossa on vähän: pääpaino on hänen vaikutuksensa, ihmiskunnan henkiseen tilaan tuomansa muutoksen kuvaamisella. Oratorio kattaa tämän laajan teeman vuoksi myös kaikki kirkkovuoden juhlat, joten se sopii esitettäväksi milloin tahansa. Yleisimmät esitysajankohdat ovat toki pääsiäinen ja joulu.

Huhtikuussa 1742 ensiesityksensä Dublinissa saanut Messias ei ollut välitön suurmenestys saapuessaan Lontooseen 1743. Tukeutuminen pelkkään hajautettuun raamatulliseen narratiiviin dialogin asemesta ei saavuttanut jakamatonta suosiota. Läpimurtonsa teos teki vasta 1750 Lontoon hylättyjen orpojen sairaalan hyväntekeväisyyskonsertissa Händelin itsensä johtamana. Nämä kaksi esitykset voittivat yleisön puolelleen, ja Messias nousi nopeasti Händelin tuotannon suosituimmaksi ja esitetyimmäksi teokseksi. Elämänsä viimeisen vuosikymmenen aikana Händel johti teoksen joka vuosi kahdesti sairaalan tiloissa ja Covent Gardenissa, ja lisäksi esityksiä järjestettiin kirkkovuoden juhlien aikoihin. Lopulta Händel johti Messiaan yhteensä 36 kertaa. Messias oli myös viimeinen säveltäjän kuulema julkinen musiikkiesitys. Hän kävi kuuntelemassa oratorionsa 6.4.1759 ja kuoli kahdeksan päivää myöhemmin. 

Miksi reaktioni Bachin passioihin on niin negatiivinen ja Händelin oratorioihin niin myönteinen?

Kun kuuntelen Bachin passioita, en kuule mitään todellista nöyryyttä, vaan pikemminkin hurskastelevaa omahyväisyyttä mieheltä, jonka maailmankuva on hyvin rajoittunut ja joka ei ole koskaan käynyt todellista reflektiota juuri mistään. Kaikki vastaa täydellisesti niitä odotuksia, jotka hyvätapainen, ulkokuoresta kiinnostunut, harjoiteltu hurskaus asettaa. Bachin passioiden nöyristely on minulle falskia, ulkokultaista ja teennäistä, ja se synnyttää minussa pitkästyksen lisäksi välittömän torjuntareaktion. Bach lähestyy evankeliumia ääni hyvien tapojen mukaisesti väristen, ja hän luottaa siihen, että Jumalan sanan teksti itsessään tekee teoksesta arvokkaan, merkittävän ja pyhän. Bachin passiot keskittyvät minusta liikaa tekstiin musiikin ja ennen kaikkea musiikillisen innovaation (jota Bach halutessaan pystyi tuottamaan liki rajattomasti, kuten Brandenburgilaiset konsertot ja suuret urkuteokset osoittavat) kustannuksella. Lopulta tässä saatetaan päätyä siihen, että itse en vain pidä evankeliumeja mitenkään automaattisesti kiintoisina tai varsinkaan hyvin kirjoitettuina, ja siksi tekstuaalista puolta korostava lähestymistapa menee minulta ohi.

Händel on lähtökohtaisesti dramaattisempi, teatraalisempi ja oopperamaisempi. Varsinkin Messiasta kannattelee tunnelmien vaihtelu, mainiosti hallittu musiikillinen varianssi. Siinä on korkealentoista majesteettisuutta ja meditatiivisia aarioita. Lyhyet ja huolellisesti valitut tekstiotteet johdattavat pikemminkin pohtimaan sanojen merkitystä ja Jeesuksen (kristillisessä käsityksessä) tuomaa muutosta ihmisen asemaan kuin hakemaan auktoriteettia tekstikokonaisuudesta. Aarioita, kuoroja ja resitatiiveja ei pitkitetä tekstin tarpeisiin musiikin kustannuksella. Siinä missä Matteus-passiossa on minusta yksi hyvä kuoro-osa, tulvii Messias loistavia, mieleenpainuvia aarioita ja kuoroja, esimerkiksi O thou that tellest good tidings to Zion, For unto us a child is born, Glory to God, Rejoice greatly, o daughter of Zion, He was despised, Thou art gone up on high, I know that my Redeemer liveth, The trumpet shall sound ja Worthy is the Lamb. Tunnetuin osa on tietysti majesteettinen Halleluja-kuoro, joka usein yhdistetään Jeesuksen syntymäjuhlan riemuun, mutta jonka teksti on Johanneksen ilmestyksestä ja kuvaa Jumalan kunniaa maailmanlopun merkeissä.

Anglosaksisessa maailmassa Messias on esitetyimpiä oratorioita (Suomessa sitä kuulee harvemmin), eikä levytyksistä ole pulaa. Versioita teoksesta on lukuisia (esim. Mozart teki siitä oman sovituksen ja orkestraation isolle orkesterille), mutta selkeyden nimissä on ehkä parasta aloittaa teokseen tutustuminen jostain Händelin itsensä auktorisoimasta versiosta (niitäkin on useita). Niiden orkesterit ovat kooltaan yleensä verraten rajallisia, mutta tehokkaasti käytettyjä. Tänään käsittelyyn otettava vuoden 1976 taltiointi on harvoja, joissa käytetään teoksen ensimmäisen Lontoon-esityksen versiota. Se eroaa merkittävästi Händelin lopullisesta, vuoden 1751 versiosta, jota useimmin kuulee esitettävän. Silti se on ehdottomasti kuulemisen, mielestäni myös omistamisen, arvoinen. Tämä on se Messias, jonka pariin useimmiten palaan.



Georg Friedrich Händel:

Messias
Christopher Hogwoodin editio, per. Lontoon-ensiesitykseen 23.3.1743.

Elly Ameling, sopraano; Anna Reynolds, altto; 
Philip Langridge, tenori; Gwynne Howell, basso.

Chorus of St Martin-in-the-Fields, László Heltay;
Academy of St Martin-in-the-Fields, Neville Marriner.

Decca (2CD), äänitetty Lontoon St John's -kirkossa 1976.

Tämän levytyksen vahvuuksia on ennen kaikkea solistien ja kuoron loistelias työ. Erityisesti Gwynne Howellin basso-osuudet ovat upeita: syviä, arvovaltaisia ja hämmästyttävän ketteriä. Hollantilainen Elly Ameling on sopraanona täyteläisen lyyrinen ilman jälkeäkään sellaisesta metallisesta ohuudesta, johon usein on tyytyminen. Tenori Philip Langridge tuo lauluunsa älykästä ja punnittua vivahdetta, joka naittaa tekstin ja musiikin hyvin saumattomasti yhteen. Vain Anna Reynoldsin altto-osuutta voisi luonnehtia "vain" hyväksi. Kuoro esiintyy kauttaaltaan erinomaisen vivahteikkaasti. Neville Marrinerilta orkestereineen on lupa vaatia parasta, eikä orkesteri tästä standardista tingikään.

Kuten sanottu, tämä on se Messias, jonka pariin useimmiten palaan. Se, että kyseessä on harvoin esitetty versio teoksesta, antaa sille melkeinpä pysyvää tuoreutta ja tekee myös vertailuista yleisempiin levytyksiin ja esityksiin antoisia. Kaiken barokkisen majesteettisuuden keskellä mainio solistikaarti tuo oratorioon inhimillistä otetta, arvokasta herkkyyttä ja ihmiselämän vivahteikkuutta. Teoksen mukaansatempaavuus ja älykäs, dramaattisesti toimiva rytmitys vievät ajatukset kauas dogmatiikasta, joka pikemminkin latistaa kuin kohottaa. Messias kuuluu ehdottomasti länsimaiseen kulttuurikaanoniin, ja tätä taltiointia voi täydellä syyllä kuvata ikivihreäksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti