Strauss: Näin puhui Zarathustra, Don Juan ym. orkesterimusiikkia

Richard Straussin (1864–1949) 150-vuotisjuhlan merkeissä käännetään nyt korvat hänen tunnetuimpaan sävellykseensä. Se on vajaan kahden minuutin mittainen johdantofanfaari suurelle orkesterille ja uruille, ja eräs maailman esitetyimpiä yksittäisiä kappaleita. Kyseessä on tietysti suuren sävelrunon Näin puhui Zarathustra (Also sprach Zarathustra) johdanto-osa, joka tuli rytinällä suuren yleisön tietoisuuteen elokuvan 2001: Avaruusseikkailu myötä. Harvemmat ovat kuulleet koko 35-minuuttisen sävellyksen, joka sai ensiesityksensä Frankfurt am Mainissa marraskuussa 1896.

Strauss 1800–1900-lukujen taitteessa

Friedrich Nietzschen lyhytkestoisessa hurmiossa kirjoittama raamatullinen parodia Näin puhui Zarathustra: Kirja kaikille eikä kenellekään (Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen) joutui kirjapainossa odottamaan tuottoisampaa puolen miljoonan virsikirjan erää. Nietzsche osasi arvostaa tässä näkemäänsä kohtalon ivaa, mutta irvokkain osa oli vasta edessä: vuosikaudet lähes myymättömillä pikkupainoksilla kituuttanut viiksiniekka löi itsensä läpi saksankielisessä maailmassa vasta viruessaan ylirasitetun järkensä hylkäämänä parantolassa tajuamatta enää mistään mitään. (Lähes sietämättömän groteskiksi asetelma käy, kun muistaa, miten Nietzschen sisar, joka onnistui jotenkin olemaan vielä veljeäänkin hullumpi, jäämistöä hoiti.)
 

Edvard Munchin näkemys Nietzschestä (1906).

Nietzsche oli 1890-luvun saksalaisen älymystön riennoissa aina lähellä. Saksassa oltiin vanhastaan hyvin kiinnostuneita ideoista, ja Nietzsche tarjosi niitä niin runsaasti, niin pöyhkeän itsevarmasti ja niin vastustamattomalla tyylillä, että kaikkien itseään älyllisinä pitävien oli tutustuttava niihin ja kehiteltävä niistä jonkinlainen näkemys. Nietzsche-lukupiirit ja -lausuntatilaisuudet jatkokeskusteluineen eivät olleet harvinaisia, ja painokuvat tuimailmeisestä mursufilosofista levisivät aivan kunniallisten keskiluokkaisten asumusten seinille. Yleisestä eurooppalaisen fin-de-sièclen ahdistuksesta ja erityisesti sen vilhelmiinisestä keskinkertaisuuden ja latteuden kammosta kärsineet avantgardistit nostivat Nietzschen uuden ajan profeetaksi. Musiikissa Saksan suurin avantgardisti oli Richard Strauss, joten hänelle oli luontevaa hakea innoitusta Nietzschen teksteistä ja eetoksesta.

Strauss ei suinkaan ollut ainoa Nietzschestä innostunut säveltäjä. Jo 1870-luvulla Nietzscheen tutustunut Gustav Mahler valmisteli 1890-luvun puolivälissä kolmatta sinfoniaansa, jonka lisänimeksi hän kaavaili Iloista tiedettä (Die fröhliche Wissenschaft), ja seuraavalla vuosikymmenellä valmistui Zarathustran teksteihin perustuva Frederick Deliusin Elämän messu (Eine Messe des Lebens). Straussin sävellys on kuitenkin näistä tunnetuin, kompaktein ja orkestraalisen eleganssin sekä voiman yhdistelmässään ansaitun kuuluisa. Nietzschen tunteminen ei ole millään muotoa välttämätöntä teoksesta nauttimisen kannalta. Strauss itse korosti, ettei pyrkinyt kuvaamaan täsmällisesti mitään Nietzschen filosofisia, aforistisia ja provosoivia ajatuksia, vaan tavoitteli teoksen uskaliasta tunnelmaa, ivallista ja hurmoitunutta henkeä sekä jonkinlaista musiikillista kuvausta ihmisen kehityksestä kohti korkeampia asteita. (Miten onnekasta onkaan, ettei Strauss nimennyt yhtään osaa Übermenschiksi.)

Straussin Näin puhui Zarathustra koostuu yhdeksästä lyhyestä osasta, jotka esitetään tauotta. Osilla on Nietzschen kirjasta lainatut otsikot, jotka eivät seuraa kirjan järjestystä. Jos lueskelee kirjasta vastaavia osia kuuntelun yhteydessä, voi mahdollisesti saada musiikkiin useampia näkökulmia. Straussin pyrkimys ei ole täsmällinen, mutta Nietzschen tekstin iva ja ylettömyydet ovat löytäneet tiensä musiikkiin. Teosta on vaikeata kuvailla lyhyesti ja tyhjentävästi, koska siinä on tiiviydestään huolimatta tajuton määrä yksityiskohtia ja vaihtelua. Jos tähän paneutuu, on siihen todella vaikeata kyllästyä. Orkestraatio on tolkuttoman hyvää, aistillisuudessaan viettelevää ja pilkallisuudessaan purevaa.

Till Eulenspiegel saksilaista Bernburgin kaupunkia mainostavassa postikortissa.

Pilkasta onkin hyvä aasinsilta erääseen Straussin pienempään sävelrunoon. Till Eulenspiegel on legendaarinen alasaksalainen keppostelija ja maankiertäjä, josta on kehittynyt runsas tarinaperinne. (Nimi Eulenspiegel tarkoittaa kirjaimellisesti Pöllönpeiliä, mutta se saattaa olla sovinnaistettu väännös jostain vähemmän siveellisestä sanamuodosta.) Straussin suhde nuoruutensa musiikkimaailman konservatiiviseen établissementiin puristi hänestä ehkä esiin kunnianosoituksen auktoriteettien halventajalle ja ilkikurisuuden kuolemattomalle hengelle. Valmistuessaan vuonna 1895 sävelruno Till Eulenspiegels lustige Streiche (T. E:n veikeät kujeet) oli saksalaisen orkesterimusiikin humoristisin suurteos. Se lienee sitä edelleen. Teoksesta tekee unohtumattoman sen musiikillisten ideoiden runsaus ja se hillitön tahti, jolla niitä kehitetään, esitellään ja revitellään. Noin vartin mittainen sävellys on hulvatonta musiikillista slapstickiä orkesterin mestarilta.

Sävellys alkaa kuin rauhallisella kerronnallisella kehyksellä, johon Till tuppautuu mukaan omalla teemallaan, upealla käyrätorvisoololla, jota kuunnellessaan muistaa helposti, että tämä oli Straussin (ja hänen isänsä) instrumentti. Sitten kuullaan sooloklarinetin rienaava mukaelma pääteemasta pilailijan asennetta edustamassa, ja sitten näiden teemojen rytmittämät episodit seuraavat toinen toistaan. Till kylvää ympärilleen kaaosta ja pahennusta, esiintyy lyhyessä lemmenkohtauksessa ja pilkkaa besserwissereitä ja pedantteja, joista ei Saksassa kumma kyllä tunnu olevan pulaa. Lopulta hänet tavoitetaan takaa-ajossa ja tuomitaan pyhäinhäväistyksestä kuolemaan. Kujeista ei ole apua, ja Till hirtetään irvokkaasti kiljuvan klarinetin ja groteskisti värisevien huilujen valittaessa. Hän kuolee, ja tätä seuraa kunnioittava hiljaisuus, joka jää lyhyeksi: pääteema palaa uudelleen, ja pilailijan henki osoittaa olevansa yhä voimissaan jatkamalla vitsiteeman pilkantekoa. Till on kuolematon, eivätkä tärkeilijät pääse hänestä koskaan eroon.

Jossain vakavan ja ironisen välillä kulkee Straussin menestyksekkäistä orkesteriteoksista varhaisin, vuonna 1888 valmistunut Don Juan. Tämä asiaankuuluvan viriili ja nuorekas sävellys on erilainen kuin Mozartin kivipatsasmagiaan tukeutuva kauhuteemainen Don Giovanni: Straussin Don Juan tekee valloituksen toisensa jälkeen, eikä hänellä ole aikaa häpäistä hautamonumentteja. Lähteenä Strauss käytti itävaltalaisen Nikolaus Lenaun (Nikolaus Franz Niembsch von Strehlenau, 1802–1850) keskeneräiseksi jäänyttä draamarunoelmaa, jossa satyriaasin riivaama sevillalainen aatelinen rakastaa, miekkailee ja pakenee Errol Flynn -filmien hengessä. Don Juanin naisseikkailut johtuvat hänen halustaan löytää täydellinen nainen, ja tokihan tällaisen tavoitteen eteen on tehtävä runsaasti tutkimusta kentällä. Vaarojen ja intohimon täyttämä elämä jättää kuitenkin Don Juanin sielun tyhjäksi, ja hän menettää elämänhalunsa, ja sitten hänet soveliaasti pistetäänkin kuoliaaksi. Straussin tyyliin tämäkin sävellys on täynnä toimintaa, ja kohokohdaksi muodostuu taas yksi suurenmoinen käyrätorvisoolo. Se kuullaan varsin myöhään, mutta se tekee oikeutta elostelevan ja uskaliaan nuoren aatelisen hahmolle. Loppu tulee tylynä yllätyksenä pitkästä ilosta.

Nämä kolme sävelrunoa tarjoavat maksimaalisesti hupia ja draamaa suuren sinfoniaorkesterin seurassa, ja niistä saa oivalliset versiot yhdellä ainokaisella levyllä kenties suurimman Straussin kapellimestaritulkitsijan johdolla.

Richard Strauss:

Also sprach Zarathustra, op. 30. Tondichtung für grosses Orchester 
(frei nach Friedrich Nietzsche)
Näin puhui Zarathustra. Sävelruno suurelle orkesterille. (Vapaasti Friedrich Nietzschen mukaan). 35 min 5 sek.

Till Eulenspiegels lustige Streiche, op. 28, nach alter Schelmenweise –  in Rondeauform
Till Eulenspiegelin hupaisat kujeet, op. 28, vanhan veijaritarinan mukaan  – rondomuodossa.
15 min 30 sek.

Don Juan, op. 20. Tondichtung nach Nikolaus Lenau.
Don Juan. Sävelruno Nikolaus Lenaun mukaan. 18 min 3 sek.

Tanz der sieben Schleier (Seitsemän hunnun tanssi) oopperasta Salome. 10:09.

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1972–73. 79:07.

Herbert von Karajan (1908–1989) levytti Straussia paljon ja usein, yleensä ensiluokkaisesti ja aina loistavien orkesterien kanssa. Tämä klassikon aseman saavuttanut 1970-lukulainen taltiointi Straussin kolmesta sävelrunosta tarjoaa ylellisen kuuntelukokemuksen, jota on varmasti sivuttu, muttei ylitetty, ainakin itse kuulemani mukaan. Berliinin filharmonikoiden johdossa Karajan ruoski orkesterista esiin niin sulavan ja yhtenäisen jousisoinnin, että sen lumoa on vaikea vastustaa. Straussin orkestraalista virtuoosisuutta juhlistetaan kautta linjan.

Zarathustran johdantoja on hauska(?) vertailla. Karajanin tässä levytyksessä päästään hyvin lähelle ideaalia. Patarummun iskuissa on hätkähdyttävää voimaa, ja kliseeksi muodostunut kappale saa kuin saakin niskavillat värisemään yhä uudelleen ja uudelleen. Orkesterin taidot ovat niin korkealla ja jouset niin runsaina esillä, että vaarana on tehdä Straussin uskaliaista musiikillisista loikista ja pyörähdyksistä liiankin helpon ja luontevan tuntuisia: Zarathustran pitäisi Nietzschen kummallisen eepoksen tavoin kiihottaa mieltä ja tehdä uhkarohkeita voltteja. Onneksi tähän päästään dramatiikan keinoin. Kliimaksit ja pudotukset ovat huikean voimallisia, ja vaikutus paikoitellen typerryttävä.

Karajan ei ole huumorimiehen maineessa, mutta hänen käsissään Till Eulenspiegel velmuilee pakahduttavan elinvoimaisena. Mestarillinen orkesteri tuo jokaiseen säveleen niin paljon luonnetta, että äänite tekee mieli kuunnella heti perään uudelleen. Ja uudelleen. Soolokäyrätorven ja -klarinetin nimiä ei ikävä kyllä anneta albumilla. Heidän suorituksensa ovat ylistettävät vivahteikkuudessaan ja komiikan tajussaan. Ajoitus on komediassa oleellista, ja tämähän toimii täsmällisesti kuin saksalainen vitsitehdas.

Käyrätorvisolisti ansaitsisi suitsutusta myös Don Juanista, joka on tosin kokonaisuutenakin paras tähän mennessä kuulemistani versioista: kihelmöivän jännittävä, viehättävän itsevarma ja, mikä ehkä oleellisinta, vaivattoman sankarillinen. Huomasin jälleen kerran tätä kuunnellessani, että Straussin Don Juan on vietellyt minutkin peruuttamattomasti, ja juuri Karajanin ohjastamana.

Tässäkin olisi musiikin juhlaa jo aivan riittämiin, mutta päälle napsautetaan vielä tanssiepisodi oopperasta Salome. Seitsemän hunnun tanssi on yksinäytöksisen oopperan sydän ja suggestiivisessa eroottisuudessaan monen skandaalin lähde. Soitanto on samaa tasoa kuin albumilla muutenkin. Varsinkin alku ja lopetus ovat henkeäsalpaavan sähäkkää, jopa korventavaa menoa.

En ole piilotellut ihastustani tätä albumia kohtaan: se on ollut lähes alusta asti äänitekokoelmani rakkaimpia osia, jonka parissa viihdyn poikkeuksetta erinomaisesti.