sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Halloween-musiikkia Cincinnatista

Halloween-kauden kunniaksi otan jälleen käsittelyyn teemaan kuuluvaa musiikkia. Aiemmin olen käsitellyt yleisluontoisesti kauhuaiheisia sävellyksiä, mutta nyt on käsiin löytynyt ihan varsinainen Halloween-suuntautunut albumi.


"Chiller" (Kauhuteemaista musiikkia):

Michael Bishop: Johdanto (0:48)

Andrew Lloyd Webber: Oopperan kummitus: Alkusoitto (2:11)

Modest Musorgski: Yö autiolla vuorella (ork. Rimski-Korsakov, 10:38)

Camille Saint-Saëns: Danse macabre (Kalmantanssi, 7:40)

Hector Berlioz: Marssi mestauslavalle (Marche au supplice) Fantastisesta sinfoniasta (Symphonie fantastique) (4:58)

Berlioz: Pandemonium dramaattisesta legendasta Faustin tuomio (La Damnation de Faust) (3:22)

Edvard Grieg: Vuorenkuninkaan luolassa sarjasta Peer Gynt (2:30)

Rosalind Ilett: Syntetisaattoriefektejä (0:52)

Marius Constant: Tunnusmusiikki TV-sarjasta The Twilight Zone (0:48)

Ääniefekti: "12 000 volttia" (0:12)

Franz Waxman: Otteita musiikista elokuvaan Frankensteinin morsian (5:08)

Bernard Herrmann: Rekiajelu elokuvasta "The Devil and Daniel Webster" (1:51)

Herrmann: Kolme otetta musiikista elokuvaan "Psyko" (4:56)

John Addison: Alkusoitto elokuvasta "Sleuth" (2:48)

Ääniefekti: TV-ääniä (0:17)

Jerry Goldsmith: The Light elokuvasta Poltergeist (2:37)

Henry Mancini: Super Sleuth elokuvasta Without A Clue (2:03)

Charles Gounod: Marionetin hautajaismarssi (3:35)

Robert Muckenfuss, urut (Oopperan kummitus);

Cincinnati Pops Orchestra, Erich Kunzel.

Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1988. 57 min.

Erich Kunzel (1935–2009) ja Cincinnati Pops Orchestra eivät tietenkään ole hakemassa mitään syviä taide-elämyksiä, enkä ole minäkään. Albumin ohjelma koostuu klassisen musiikin ja elokuva- sekä TV-musiikin kappaleista, joiden välissä kuullaan erilaisia äänitehosteita. Yleisvaikutelma on vahvasti camp-henkinen, joten valikoimaa ja esityksiä on arvioitava hauskanpitonäkökulmasta.

Tremolo!
Ohjelma alkaa eräänä synkkänä ja myrskyisänä yönä. Ukkonen jyrisee, kissa rääkyy, vanhat saranat narisevat ja nainen kirkaisee. Audiaalisten kauhukliseiden sarja johtaa Alkusoittoon Andrew Lloyd Webberin (s. 1948) musikaalista Oopperan kummitus. Musikaali urkuvahvisteisine alkusoittoineen on juuri niin korni ja viehättävä kuin Gaston Leroux'n melodramaattinen kauhutarina edellytääkin. Tämä on hyvä alku, jota seuraa sarja orkesterikappaleita vakiintuneiden klassisten mestarien kynistä. Musorgskin (1839–1881) saatanallinen bakkanaali Yö autiolla vuorella (Rimski-Korsakovin orkestraationa) on Halloween-musiikin peruskauraa... öh, peruskurpitsansiementä? Telarcin äänitys on huippuluokkaa tuoden mainiosti esiin teoksen mielikuvitusta kiihottavia yksityiskohtia, mutta Kunzelin visiossa ei ole mitään kovin mainittavaa. Hän ei ole omaperäinen, ja meno voisi olla hillittömämpääkin. 

Paljon pahemmista puutteista kärsii Berlioz'n (1803–1869) Fantasisesta sinfoniasta saksittu Marssi mestauslavalle, josta voisi paremmin kutsua mateluksi. Jännite on hukassa, enkä ymmärrä, mitä kapellimestari on yrittänyt tavoitella. Lisäksi ko. osa ei ole Fantastisen sinfonian aavemaisinta antia: ehkä sinfonian finaali, infernaalinen Noitasapatti, olisi ollut inspiroivampi valinta? Se on tosin pidempi, mutta nykyisellään albumilla on kestoa selkeästi alle tunti, joten tilaa olisi. Paljon mielenkiintoisempi on levyn toinen Berlioz-numero, harvoin erillisenä kuultu Pandemonium Faustin tuomiosta. Siinä on demonista riehaa, ja laadukkaan äänitystekniikan edut tulevat esiin siinä, että valtavissa kliimakseissa on todella säväyttävää massaa.
Photobombingin edeltäjä: viulua soittava Kuolema pilaa Arnold Böcklinin omakuvan.
Halloween-musiikin institutionaalisiin traditioihin kuuluu Camille Saint-Saënsin (1835–1921) sävelruno Dance macabre eli Kalmantanssi. Symbolisti Henri Cazalis'n runoon, kansanuskomuksiin ja keskiaikaisissa kirkoissa sekä käsikirjoituksissa esiintyvään luurankotanssiaiheeseen perustuva sävellys kuvaa pyhäinpäivänaaton yötä, jolloin itse Kuolema soittaa viulua hautuumaalla kutsuen vainajat tanssiin. Luiden kalinaa kuvataan ksylofonilla, eli siinäpä tämän sävellyksen vakavuusaste. Kappale onnistuu ihan mukavasti, ja pitää jälleen kehua äänen laatua, jos kohta tulkinta ei ole mainittavan mieleenpainuva. Emme ikävä kyllä saa tietää Cincinnati Pops Orchestran viulusolistin nimeä.

Edvard Griegin (1843–1907) Peer Gynt -näyttämömusiikkisarjasta on napattu Vuorenkuninkaan luolassa, kiistatta onnistunut valinta. En jaksa oikein Griegin miljardi kertaa kuulluista, pohjimmiltaan aika yksinkertaisista sävellyksistä innostua, mutta Kunzel johtaa tämän tuttuakin tutumman kiihdytyksen esimerkillisen tehokkaasti. Tässä on tunnelmaa, ja kyseessä on ehkä onnistunein tulkinta albumin konventionaalisen klassisen musiikin piiristä.

Viimaisten syntetisaattoriefektien jälkeen kuullaan romanialais-ranskalaisen Marius Constantin (1925–2004) säveltämä lyhyt tunnusteema 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa tuotettuun The Twilight Zone -televisiosarjaan, jonka jaksoissa käsiteltiin vaihtelevasti aavemaisia, kummallisia ja vieraannuttavia tarinoita. Nämä ovat turhan lyhyitä säväyttääkseen kunnolla, mutta niiden jälkeen siirrytäänkin enimmäkseen elokuvamusiikin maailmaan, ja siellä Kunzel tuntuu olevan omimmalla alueellaan.

Tohtorit Pretorius ja Frankenstein naista luomassa.
Lyhyen laboratorioefektin jälkeen kuullaan saksanjuutalais-amerikkalaisen Franz Waxmanin (1906–1967) elokuvamusiikista koottu lyhyt sarja. Se on poimittu hänen musiikistaan ehkäpä kaikkein klassisimpaan 1930-luvun kauhuelokuvaan Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein, 1935). Tämä mielikuvituksellinen ilottelu on albumin parasta antia: musiikissa on sopivassa suhteessa pahaenteisyyttä, irvokkuutta ja silkkaa hupia. Tätä on ilo kuunnella, ja tunnelmaltaan se on levylle täysosuma. Kapellimestari mitä ilmeisimmin nauttii esityksestä, ja sen kuulee.

Bernard Herrmann (1911–1975) on antanut monille Alfred Hitchcockin jännityselokuville oleellisen loppusilauksen musiikillaan. Herrmannin mieleenpainuvinta musiikkia on epäilemättä hänen hermostuttava kontribuutionsa Psykoon (1960), josta kuullaan levyllä kolme lyhyttä segmenttiä, jotka toimivat oikein hyvin, joskin Suihkukohtauksen äänitehosteet ovat koomisen yliampuvia. Herrmannia on myös Rekiajelu (Sleigh Ride) vuoden 1941 elokuvasta The Devil and Daniel Webster, joka pohjautuu Suomessa täysin tuntemattomaan amerikkalaisen Stephen Vincent Benét'n kertomukseen, jossa senaattori Webster puolustaa sielunsa Saatanalle myynyttä viljelijää infernaalisen tuomioistuimen edessä. Rekiosuus alkaa kuin joulumusiikki, mutta yltyy huvittavan demoniseksi, ja viulu käsittelee kiintoisasti kansanmusiikkiteemaa, jota on käyttänyt myös Aaron Copland baletissaan Rodeo

Brittiläinen elokuvasäveltäjä John Addison (1920–1998) on edustettuna alkusoitolla elokuvaan Pirullista peliä (Sleuth, 1972). Tässä rikosmysteerissä Sir Laurence Olivier ja Michael Caine esittävät useita rooleja. Johdantomusiikki on sopivan tunnelmallista ja antaa odottaa mystisiä käänteitä ja arvoituksia. Mitään järin kauhuteemaista siinä ei sinänsä ole.

Tämän jälkeen kuullaan koko albumin turhin raita, runsaat 15 sekuntia TV-lumisadetta. Tarkoitus on viitata elokuvaan Poltergeist (1982), jonka musiikista on vuorossa ote. Jerry Goldsmithin (1929–2004) musiikki kuulostaa sopivan arvoitukselliselta, mutta se ei totta vie olisi tarvinnut rätisevää, yhdentekevää johdantoa.

Kauhusta siirrytään selkeästi jännityskomedian puolelle otteella Henry Mancinin (1924–1994) musiikista elokuvaan Holmes hölmöilee (Without A Clue, 1988). Mancini säveltää yleensä hyvin kelpoisaa, letkeää ja tunnelmallista musiikkia, ja niin on laita tämänkin kanssa, mutta uutuuselokuvan suosiolla ratsastaminen lienee ainoa syy, miksi juuri tämä raita on tälle, vuonna 1988 äänitetylle, albumille päätynyt. Kunzel orkestereineen tekee tosin johdonmukaisen hyvää jälkeä elokuvamusiikin parissa. 

Kavalkadin päätteeksi palataan varsinaisen taidemusiikin pariin: viimeiseksi numeroksi on valikoitunut Charles Gounod'n (1818–1893) Marionetin hautajaismarssi. Ei tosin alkuperänsä vuoksi: Gounod sävelsi kappaleen alkujaan musiikilliseksi karikatyyriksi eräästä kriitikosta. Vinksahtaneen ja hieman groteskin luonteensa vuoksi kappale valikoitui Yhdysvalloissa tuotetun Alfred Hitchcock Presents -jännitysantologiatelevisiosarjan tunnusmusiikiksi, mistä se nykyisin parhaiten tunnetaan. Tämän kappaleen kanssa Kunzel on yllättävän hillitty. Varaa olisi selvempäänkin groteskeriaan.

 "Chilled" on erinomaisesti äänitetty kokoelma jännitysmusiikkia ja tyhjänpäiväisistä hupaisiin vaihtelevia ääniefektejä. Albumilla on viihdearvoa, ja Kunzel lähestyy elokuvamusiikkia innostavasti. Kokoelman klassinen repertuaari on valikoimaltaan ennalta-arvattavaa ja tulkinnaltaan ehkä hieman varovaista ottaen huomioon, millaisesta julkaisusta on kyse. Tämä voi sopia Halloween-juhlien taustalle yhdeksi taustamusiikkilähteeksi, mutta alle tunnin mittainen levy ei loputtomiin kestä. Myöhemmin levyn pariin tulee palattua lähinnä muutamien yksittäisten numeroiden vuoksi, ja koko levyä tulee varmasti kuunneltua harvemmin. Mutta enimmäkseen minulla oli tätä kuunnellessa hauskaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti