Rahmaninov: Pianokonsertot 1-4 & Paganini-rapsodia

Sergei Rahmaninov (1873–1943) on siitä harvinainen pianovirtuoosi, että hän oli yhtä menestyksekäs konserttipianistina kuin säveltäjänä. Vielä harvinaisemman hänestä tekee se, että huomattava osa hänen tuotannostaan on muuta kuin pianomusiikkia ja pianokonserttoja; yleensä huippusolistit, jotka harjoittavat säveltämistä, keskittyvät lähinnä omaan instrumenttiinsa.

Sergei Rahmaninov

Tunnetuin Rahmaninov on toki pianosävellystensä kautta. Hänen preludisarjansa pianolle on romanttisessa pianorepertuaarissa ohittamaton, ja konserttisaleissa hän on yleisimmin läsnä neljän pianokonserttonsa kautta. Pianismi kulki Rahmaninovin vanhaa aatelia edustaneessa suvussa, kuten myös tukahduttavat traditiot ja talousvaikeudet. Rahmaninovin isoisä oli ollut nokturnin isäksi mainitun irlantilaispianisti John Fieldin (1782–1837) hyvä ystävä, ja koko tsaarin palveluksessa suurin piirtein koko Romanov-dynastian ajan ollut suku vaikuttaa olleen musiikillisesti lahjakasta. Sergei Rahmaninov oppi jo nuorena soittamaan pianoa, mutta säveltäjän ura oli maata omistavalle aateliselle liian boheemina pidetty urasuuntaus. Tämä ongelma ratkesi perheen kannalta ikävällä tavalla, kun talousvaikeuksien vuoksi tilat myytiin ja vanhemmat erosivat Sergein ollessa yhdeksänvuotias. Hän muutti äitinsä ja viiden sisaruksensa kera Pietariin, missä aloitti opinnot konservatoriossa. Hän jatkoi niitä Moskovan konservatoriossa, missä kehkeytyi Venäjän lupaavimmaksi pianistiksi ja myös tunnustetuksi kapellimestariksi. Yhdeksäntoistavuotiaana hänellä oli jo nousujohteinen sävellysura pianokappaleineen ja ensimmäisine pianokonserttoineen. Oopperakin luonnistui menestyksekkäästi, ja seuraava rajapyykki olisi romantiikan ajan puhtaan musiikin vakavin laji: sinfonia, ja vieläpä odotettu esikoissinfonia.

Rahmaninov työsti ensimmäistä sinfoniaansa intensiivisesti ja tunteikkaasti kaksi vuotta. Se on tulinen ja tuskainen nuoren miehen taistelusinfonia, johon on ladattu valtava ja mitä ilmeismmin omaelämäkerrallinen, vahvasti melankolinen emotionaalinen sisältö. Sen ensiesitys 28.3.1897 oli katastrofaalinen floppi. Aliharjoitettu orkesteri, jolla oli samana iltana ohjelmassaan järjettömät kolme kantaesitystä, eikä kapellimestarina toiminut Aleksandr Glazunov saanut sinfoniaa toimimaan alkuunkaan (eräiden paikalla olleiden mukaan Glazunov johti humalassa, mikä voi yhtä hyvin olla totta kuin olla olemattakin). Musiikkikriitikot ja säveltäjäkollegat olivat julkisissa kritiikeissään häijyjä ja armottomia, ja Rahmaninov, joka tunsi antaneensa kaikkensa, vajosi syvään masennukseen. Depressiota pahensi, että hän oli rakastunut serkkuunsa Natalja Satinaan, jonka perhe (samoin kuin Venäjän kirkko) vastustivat avioliittoaikeita. Kaiken huipuksi säveltäjä pääsi tapaamaan suuresti ihailemaansa Leo Tolstoita tämän kotiin Jasnaja Poljanaan, missä typerä kirjailija katsoi parhaaksi kertoa inhoavansa Rahmaninovin ja myös Beethovenin musiikkia. (Tolstoi oli lähes yhtä massiivinen persläpi kuin Dostojevski, mutta typerämpi.) 

Nikolai Dahl (1860–1939), Rahmaninovin terapeutti, jolle 2. pianokonsertto on omistettu.

Autosuggestioterapia auttoi Rahmaninovia nousemaan masennuksen syövereistä ja palaamaan sävellystyöhön. Comeback-teoksena valmistui vuonna 1901 Pianokonsertto nro 2, jonka säveltäjä omisti terapeutilleen ja joka on todennäköisesti koko 1900-luvun menestynein ja esitetyin lajissaan. Konserton menestys toi säveltäjälle lisää itsevarmuutta ja myös taloudellista turvallisuutta, ja hän astui vuonna 1902 avioon serkkunsa kanssa. 

Vuoden 1905 kuohunta politisoi myös Venäjän musiikkielämän uudella tavalla, ja Rahmaninov otti siihen etäisyyttä säveltämällä ja esiintymällä Italiassa ja Saksassa. 1906 sai alkunsa Sinfonia nro 2, joka on Rahmaninovin esitetyin, muhkea ja massiivinen myöhäisromanttinen jättiläinen. Vuonna 1909 Rahmaninov lähti Yhdysvaltain-kiertueelle varta vasten säveltämänsä 3. pianokonserton kanssa ja saavutti suuren menestyksen, muttei itse juuri pitänyt kiertue-elämästä. Säveltäjä kärsi ilmeisesti myös koti-ikävästä, mikä sopii hyvin hänen melankoliseen luonteenlaatuunsa. 

Kotimaansa Rahmaninov päätyi kuitenkin jättämään lokakuun vallankumouksen jälkeen. Hän oli aatelinen, josta oli tullut porvaristoa, eikä hän nähnyt itselleen tulevaisuutta Leninin Venäjällä. Joulukuun lopulla 1917 Rahmaninov lähti Pietarista vaimonsa ja kahden tyttärensä sekä vähäisten kantamusten kera tuoreeltaan itsenäiseksi julistautuneeseen Suomeen, mistä jatkoi konsertoimaan Skandinaviaan. Lopulta Rahmaninov päätyi vuonna 1935 asettumaan pysyvästi Yhdysvaltoihin, missä hän käynnisti häikäisevän menestyksellisen pianistinuran. Omaisuus oli jäänyt Venäjälle, ja Rahmaninovin oli soitettava paljon elättääkseen perheensä. Rahaa tuli parhaiten konsertoinnista, joten säveltäminen jäi vähälle ja kapellimestarin työt vielä vähemmälle.

Rahmaninov teki Los Angelesin -talostaan lähes täydellisen jäljitelmän Moskovan-residenssistään, mikä kertonee jotain hänen kaipuustaan. Konsertointi tuotti mukavasti, ja kesät säveltäjä saattoi viettää toiseen maailmansotaan saakka huvilalla Vierwaldstätterseen rannalla. Sävellystyö hidastui: vuonna 1926 valmistuneen neljännen pianokonserton jälkeen syntyivät enää Rapsodia Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille, joka on rapsodian ja muunnelmasarjan lisäksi käytännössä viides pianokonsertto; Sinfonia nro 3; ja viimeisenä, vuonna 1940, Sinfoniset tanssit, joka käytännössä muodostaa neljännen sinfonian.

Säveltäjällä todettiin vuonna 1942 pitkälle edennyt ihosyöpä, ja hänelle annettiin vain vähän elinaikaa. Hänen perheensä sai tietää asiasta, mutta kukaan ei kertonut hänelle itselleen. Rahmaninov sai perheineen Yhdysvaltain kansalaisuuden helmikuussa 1943, ja viimeisen konserttinsa hän antoi Knoxvillessä Tennesseessä 17.3.1943. Hän kuoli 69 vuoden iässä 28.3.1943, kolme päivää ennen 70. syntymäpäiväänsä ja esikoissinfoniansa epäonnisen kantaesityksen 46-vuotispäivänä.

Sergei Rahmaninov:

Pianokonsertto nro 1 fis-molli, op. 1 (26 min 2 sek);

Pianokonsertto nro 2 C-molli, op. 18 (32 min 26 sek);

Pianokonsertto nro 3 D-molli, op. 30 (38 min 23 sek);

Pianokonsertto nro 4 G-molli, op. 40 (24 min 35 sek);

Rapsodia Paganinin teemasta, op. 43 (23 min 44 sek).

Stephen Hough, piano;

Dallas Symphony Orchestra, Andrew Litton.

Hyperion (2 CD), äänitetty 2003 (Rapsodia) ja konserteissa 2004 (konsertot) Dallasissa. 
145 min 35 sek.  

Rahmaninovin syvästi mollivoittoiseen musiikkiin tutustuminen käynee parhaiten hänen pianokonserttojensa kautta. Sinfoniat voivat olla tulokkaille tukahduttavia ja pitkiä, ja pianokonsertoissaan Rahmaninov paljastaa hyvin helposti lähestyttävässä ja kompaktissa muodossa melodiset ja tunteikkaat lahjansa. Saatavilla on taltiointeja Rahmaninovin omista konsertoista, mutta niiden äänenlaatu on väistämättä heikommissa kilpailuasemissa myöhempien levytysten kanssa, ja sellaisia voi suositella vain Rahmaninovin suurimmille ihailijoille – lämpimästi toki sinänsä.

Pianokonsertoista suosituimmat ovat nrot 2 ja 3, ja ne ovat kieltämättä johdonmukaisimmin miellyttävät, tunteikkaimmat ja persoonallisimmat koko sarjassa. Lisäksi Rahmaninovin Niccolò Paganinin (1782–1849) Kapriiseista poimiman teeman pohjalta säveltämä rapsodinen muunnelmasarja on pysyvä hitti, johon kannattaa tutustua. Em. kolmen teoksen tunteminen riittää klassisen musiikin hyvään yleissivistykseen, mitä Rahmaninovin koko tuotantoon tulee. (Omat suosikkini Rahmaninovilta tosin ovat Sinfoniset tanssit ja Sinfonia nro 1, mutta tällaisia kommentteja esitetään useimmiten snobeilevassa pätemistarkoituksessa. Muiden kuin minun toimestani. Minä olen vilpitön.)

Tämä Hyperionin tuplalevy kokoaa brittiläis-australialaisen Stephen Hough'n (s. 1961) konserttitaltioinnit Dallasista vuodelta 2004 ja lisää niihin edellisenä vuonna tehdyn studioäänityksen Paganini-rapsodiasta. 

Hough on intellektuelli, joka toimii pianistinuran ohella myös säveltäjänä, taidemaalarina, runoilijana, balettiasiantuntijana, kulttuurikolumnistina ja reformistisena katolisena amatööriteologina. Olisi kohtuutonta odottaa, että tällainen henkilö voisi pidättäytyä kirjoittamasta tällaiseen albumiin omaa saate-esseetä, jossa perustelee esitysratkaisujaan lennokkaan kirjalliseen tyyliin (Sitaatti: "What is a pesto sauce without parmesan? What is sushi with brown rice?"). Hieman vain naljailen, mutta Hough'n ideana on pyrkiä palaamaan Rahmaninovin kanssa juurille ja saada aikaan tuoreita esityksiä säveltäjän alkuperäisiksi intentioiksi tulkitsemansa laajan ja joustavan linjan puitteissa. Tarkoituksena ei ole vain kopioida Rahmaninovin omia levytyksiä, vaan Hough'n mukaan saavuttaa luonteva ja luova ilmaisu säveltäjän ja aikakauden yksilöllisessä pianistisessa ilmaisutavassa ("to become fluent in the pianistic language"). Tämä lähestyy HIP-esitysfilosofiaa (Historically Informed Performance), josta en aina ole barokin ja klassismin ajan musiikissa pitänyt, lähinnä siksi, että minusta rubato kuulostaa paremmalta anakronisminakin. Hough kiinnittää esittelyssään huomiota myös siihen, että kyseessä on ensimmäinen postrahmaninoviaaninen (so. säveltäjän itsensä jälkeinen) taltiointi, jossa 4. pianokonserton finaalissa kuullaan alkuperäiset puupuhallinosuudet kokonaisuudessaan – muutamat tahdit katosivat, mutta löytyivät sittemmin Philadelphia Orchestran arkistoista "korjattuna" versiona, jota jouduttiin korjaamaan edelleen kapellimestari Andrew Littonin (s. 1959) johdolla. Ero on pieni, ja havaittavissa vain tarkalla vertailukuuntelulla.

Perusteltuja ratkaisuja on siis kosolti, mutta entä lopputulokset? Albumia voi pitää enimmäkseen onnistuneena. Hough'n ja Littonin tempot ovat ripeämpiä kuin mitä olen tottunut kuulemaan, varsinkin 2. pianokonserton kuuluisassa avausosassa. Hough'n pianismi on tekniikaltaan loistavaa, ja kaikki haasteet selvitetään vaivatta. Suhteellinen ripeys tuo musiikkiin tiettyä juoksevuutta, ja yleisvaikutelma on johdonmukaisesti totuttua vilkkaampi. Tämä ei ole pahasta, ja harvoin on Rahmaninov kuulostanut näin vikkelältä ja ketterältä. Tulkintatavassa on myös ongelmansa. Rahmaninovin musiikin ystäviä vetää puoleensa usein juuri säveltäjän tietty raskaus, stereotypian mukainen slaavilainen melankolia ja eräänlainen "syvyys" ja paino. Nämä kvaliteetit ovat tällä tupla-albumilla heikommassa asemassa. Tämä ei kuitenkaan ole kohtalokasta, joskin 3. pianokonserton kohdalla mielenkiintoni alkaa tätä levyä kuunnellessa herpaantua. On vaikea kilpailla tällä alalla suosikikseni muodostuneen, yleisesti suitsutetun Martha Argerichin levytyksen kanssa: Argerich on kaikkea muuta kuin tarkka ja huolellinen tai perusteltu, mutta hänen soittonsa on raivokkaan tunne- ja tulimyrskyn läpitunkemaa, todellinen tapaus. Vähempikin intohimo riittäisi, mutta Hough'n seurassa 3. pianokonsertto jää hieman laimeaksi. Kaikki nuotit ovat mukana ja paikoillaan (mitä ei voi Argerichista ehkä ihan sanoa), mutta paikoin jää tunne, että tähän musiikkiin voisi kyllä sukeltaa syvemmällekin ja suuremmalla voimalla. Aivan kuin Hough hakisi korostetun älyllistä yhteyttä tähän pohjimmiltaan hyvin tunteikkaaseen musiikkiin. On tosin upeaa sinänsä kuulla Hough'n tekevän selvää 3. pianokonserton hektisestä finaalista aristokraattisen vaivattomasti.

Suurimmaksi osaksi Hough'n ja Littonin tulkinnat ovat virkistävä lisä Rahmaninov-kirjallisuuteen. Ensimmäinen pianokonsertto on heidän käsissään suorastaan mainio erityisesti finaalin osalta, ja rivakoista otteistaan huolimatta 2. konserttokin pakottaa kuulijan innokkaaseen läsnäoloon pelkällä hengästyttävällä taidokkuudella, jota tällaisen tahdin ylläpitäminen edellyttää. Kolmas pianokonsertto on tässä kokoelmassa ainoa, jossa on vaikuttavan näppärästä esityksestä huolimatta pintaraapaisun henkeä. Rahmaninovin vähiten pidetty ja vähiten esitetty konsertto, nro 4, taas saa erittäin vilpittömän ja pitkälle kantavan esityksen. Tämän konserton epäsuosio hämmästyttää minua, ja Hough osoittaa Littonin tuella sen potentiaalin suoraviivaisessa, paisuttelemattomassa esityksessä, joka on linjakkuudessaan ja yksinkertaisessa vetoavuudessaan parhaita tästä teoksesta kuulemiani.

Vaikka lyriikalle jääkin tällä julkaisulla vähemmän tilaa ja aikaa, on vastoinkäymisistä selviämisen henkeä riittävästi mukana, jotta jännitteisyyttä ja vastakkainasettelua syntyy. Tietty eeppisten mittojen draama, josta itse Rahmaninovissa pidän, jää kuitenkin enimmäkseen uupumaan, mutta se tosin on enemmänkin hänen sinfonioidensa alaa. Yleisö aiheuttaa hyvin vähän häiriöitä konserttitaltioinneissa, mitä nyt lopussa aplodeeraavat. Orkesteri ja piano ovat konsertoissa hyvässä keskinäisessä balanssissa, mutta äänitys on aavistuksen kaukaisen ja kulmikkaan oloinen. Orkesterissa on kiitettävästi massaa, ja Littonin johto sopii hienosti yhteen Hough'n kanssa, mutta detaljit jäävät epäselviksi. Se voisi olla iso pulma Rahmaninovin sinfonioiden kohdalla, mutta luonteeltaan dialogisemmissa pianokonsertoissa se on vain yksittäinen heikkous, joka ei kaada koko pakettia. Äänitys on huomattavasti selkeämpi ja yksityiskohtaisempi studiossa taltioidussa Paganini-rapsodiassa, jossa pianon ja orkesterin tasapaino on tosin täpärämmällä. Esitys on eittämättä parhaita kuulemiani, oikukkaan vaihtelun ja sinfonisten mittojen rapsodian välillä ihastuttavasti ja vakuuttavasti vuorotteleva, akrobaattinen, raikas ja tarvittaessa asianmukaisen lämmin saavutus. 

Raikkaus on ehkä se termi, vikkelän lisäksi, jolla luonnehtisin koko albumin kokonaisuutta. Kyseessä on arvokas lisä Rahmaninov-kokonaislevytyksiin, mutta en ole varma, suosittelisinko tätä heti kättelyssä säveltäjään tutustuville. Yksittäisistä pianokonsertoista on aika paljon hyviä levytyksiä, eniten nro 2:sta. Näitä kannattaa harkita, jos ei tiedä suoraan haluavansa kokonaisuutta, jossa sama pianisti ja orkesteri esittävät kaikki konsertot. Jos kokonaista sarjaa hakee, on Hough/Litton vahva ehdokas, jolla on johdonmukainen, erottuva tyyli, jota voisi luonnehtia linjakkaan romanttiseksi.