Sibelius: Viulukonsertto, Bardi & Metsänhaltija

Jean Sibeliuksen (1865–1957) juhlavuoden kunniaksi tammikuun ensimmäinen artikkeli yhdistää Suomen suurimman taiteilijan tunnetuinta, keskitunnettua ja tuntemattominta tuotantoa. Tulen vuoden 2015 kuluessa käymään läpi 150 vuotta sitten syntyneen Sibeliuksen tuotantoa erityisen laajasti. Ohjelman aloittaa säveltäjän laajamittaisista teoksista soitetuin, vuosina 1904–1905 syntynyt Viulukonsertto D-molli, op. 47.

Sibelius lämmittelee Ainolan uunin edustalla 1907.

Kaikista 1900-luvun viulukonsertoista suosituin syntyi aivan vuosisadan alussa kuumeisen, jopa myrskyisän inspiraation keskellä. Aino Sibelius mainitsee kirjeenvaihdossaan luomistyön olleen tuotteliasta ja jopa pelottavan intensiivistä. Viulu oli Sibeliuksen oma instrumentti, ja nuoruudessaan hän oli haaveillut viulusolistin urasta. Nämä unelmat eivät kuitenkaan olleet realistisia: Sibelius alkoi saada säännöllistä, ammattimaista viulunsoitonopetusta vasta 16-vuotiaana, mikä on ammattilaisen uraa ajatellen aivan liian myöhään. Lisäksi vanha käsivamma hankaloitti jousenkäyttöä, eikä viulistinuraa varmastikaan olisi auttanut säveltäjän taipumus kokea ramppikuumetta – Sibelius haki Wienissä 1890-luvulla lisätienestejä pyrkimällä Wienin filharmonikkoihin viulistiksi, mutta keskeytti koesoiton hermostuneisuuden vuoksi.

On tietysti meidän kannaltamme onnekasta, ettei Sibeliuksesta koskaan tullut unelmiensa viuluvirtuoosia, vaan erittäin omaperäinen ja jäljittelemätön säveltäjä, joka jätti jälkeensä jotain paljon pysyvämpää. Haaveet ja lapsuus- sekä nuoruusmuistot kuitenkin ilmeisesti tekivät viulusta Sibeliukselle kaikkein rakkaimman instrumentin, ja viulukonsertossaan hän yhdisti uudenlaiseen selkeyteen pyrkivän sävellyksellisen muotokielensä romantiikan ajan näytöskonserttotraditioon valuttaen epäilemättä mukaan myös kosolti omaa rakkauttaan jousisoitinta kohtaan. Lopputuloksena syntynyt konsertto – ainoa lajityypin edustaja säveltäjän koko tuotannossa – on tyyliltään ja muodoltaan kansallisromanttisen Sibeliuksen ja modernisti-Sibeliuksen välimaastossa. Ennen konserton läheisempää tarkastelua lienee tarpeen omistaa ihan liian monta riviä melko typerälle ja teinimäiselle draamalle, joka kehkeytyi teoksen omistuksen ympärille.

Sibelius omisti konserton hampurilaissyntyiselle viulistille Willy Burmesterille (1869–1933), ja sovittiin, että tämä toimisi solistina teoksen kantaesityksessä Berliinissä. Alituisessa rahapulassa ollut Sibelius päätti kuitenkin antaa teoksesta yhden esityksen Helsingissä ennen tätä, ja kun Burmester ei kyennyt matkustamaan Suomeen vuonna 1904, toimi Helsingin-kantaesityksen solistina tšekkiläis-unkarilainen viulunsoitonopettaja Victor Nováček (1873–1914), jolla ei ollut erittäin vaativan teoksen vaatimaa virtuoosintaitoa saati kunnolla aikaa harjoitella. Helsingin-ensiesitystä ei voinut pitää menestyksenä, ja Sibelius oletti tämän johtuvan itse teoksesta eikä omasta hätähousuisuudestaan paneutuen saman tien uuden konserttonsa editointipuuhiin. Hän tiivisti teosta entisestään, kunnes oli viimein tyytyväinen lopputulokseen. Lopullinen versio sai ensiesityksensä Berliinissä 19.10.1905 Richard Straussin johtaessa Berliinin Staatskapellea. Burmesterille esitettiin kutsu uudelleen, mutta hän ei taaskaan päässyt paikalle muilta kiireiltään, jolloin lavalle nousi menestyksekkäästi orkesterin oma ensiviulisti Karel Halíř (1859–1909). Burmester pani tämän niin pahakseen, että julisti, ettei koskaan esittäisi Sibeliuksen viulukonserttoa, joka on muuten nykyään ainoa asia, jonka yhteydessä nimeen Burmester voi säännöllisesti törmätä. Säveltäjä päätti tämän jälkeen antaa konserton lopulliselle versiolle uuden omistuksen, jonka sai tuolloin 12-vuotias unkarilainen viulisti Franz von Vecsey (1893–1935). Paljon draamaa parista kynänkoukerosta.

Sibeliuksen viulukonsertto koostuu konserttotradioon mukautuvasti kolmesta osasta, joista ensimmäinen on laaja, sonaattimuotoinen ja kehittelevä; toinen taas hidas ja rauhallinen; kolmas nopeampi ja kiihkeämpi. Teknisesti konsertto on solistin kannalta viulukonserttojen ydinrepertuaarin vaativimpia, mutta toisaalta se on myös viulukonsertoista sinfonisimpia: teoksen rakenteessa pyritään vahvasti yhtenäisyyteen, ja orkesteri on tavallisesta käytännöstä poiketen täysin tasavertaisessa asemassa sooloinstrumentin kanssa.

Ensimmäinen osa alkaa kuin huomaamatta viulun melankolisella nousulla vaimean jousiston muodostamasta hennosta äänellisestä verkostosta. Sibelius kertoo pitäneensä ärsyttävänä monissa konsertoissa syntyvää tilannetta, jossa solisti vain tönöttää vaiti jopa useita minuutteja orkesterin tehdessä johdantoa. Tässä konsertossa ei solisti tosiaankaan pääse pitkään tumput suorina lorvimaan. Surumielistä alkunousua seuraa romanttisen, mutta linjakkaan pääteeman esittely, jossa solisti saa pian puupuhaltimet seurakseen. Tämä kasvaa ripeästi ja säveltäjälle tyypilliseen orgaaniseen tapaan kiihkeäksi juoksutukseksi, johon orkesteri vastaa syvällä ja surumielisellä, mutta myös hitusen kamppailumaisella kakkosteemalla. 

Puupuhaltimien avaama hidas osa on konserton lyyrisin ja konventionaalisen romanttisessa mielessä "kaunein". Se on myös kaikkein suoraviivaisin täyteläisessä laulumaisuudessaan, mutta niin puu- kuin vaskipuhaltimissa on jännitteisyyttä, ja varsinkin vasket tuovat osaan synkempiä riitasointuja, joiden välissä lyyrinen sooloviulu luovii kuin petollisilla vesillä.

Konserton kolmas osa on omaperäisyydessään, omalaatuisuudessaan, teknisessä vaativuudessaan ja tasossaan huikaiseva. Se viimeistään tekee tästä yhden kaikkien aikojen viulukonsertoista: kyseessä on koko lajityypin parissa suosikkini yksittäisistä osista. (Kyllä, jos pakko on valita, niin asetan tämän osan minkään Beethovenin, Brahmsin ja Mendelssohnin viulukonserttojen tarjoaman ylle.) Talvimyrskyssä riepoteltavan havumetsän synkällä huminalla alkava osa lankeaa heti erittäin rytmilliseen ja lähes demoniseen viulujuoksutukseen, joka toistuu pirullisten ja kiistattoman briljeeraavien, joskin osan tunnelmaan erinomaisesti soveltuvien viulunäppäryyden ihmetekojen höystämänä. Kaiken pohjana pysyy mystinen, humiseva ja jopa taisteluelementtejä saava poljento. Tässä vaiheessa on yleensä tapana lainata Donald Francis Toveyn, Sibeliusta kovasti ihailleen brittiläisen säveltäjäkollegan ja musiikintutkijan luonnehdintaa konserton päätösosasta "jääkarhujen poloneesina". Konsertto loppuu spektaakkelimaiseen ja päättäväiseen huipennukseen, jonka jälkeen tulisi parhaassa mahdollisessa maailmassa singahtaa taputtamaan, hyppimään ja heittelemään pieniä esineitä ympäriinsä.

Keskitunnettua Sibeliusta edustaa tämänkertaisessa ohjelmassa sinfoninen runo Bardi (Barden, 1913, lop. versio 1914). Tämä lyhyehkö, erittäin ilmava, paikoin lähes aineettoman tuntuinen sävellys ei perustu mihinkään tiettyyn kirjalliseen tai kuvalliseen teokseen, vaan se lienee jonkinlainen skandinaavisen kertomarunouden innoittama kuva taiteilijasta. Arvoituksellinen Bardi on harpun tähtihetki Sibeliuksen tuotannossa. Utuinen, kadonneen maailman henkeä rauhallisesti uhkuva Bardi kohoaa ankaraan, yllättävänkin raivokkaaseen (mutta vain suhteellisesti) nousuun haihtuakseen sen jälkeen harpun saattelemana hitaasti menneisyyden utuun. Bardin kaltaiset nimivalinnat viestivät yleensä siitä, että taiteilija on tekemässä jonkinlaista omakuvaa tai kommenttia taiteen ja sen tekemisen olemuksesta. Sibelius sävelsi Bardin neljännen sinfoniansa vieraannuttavan synkkyyden ja tuohon elämänvaiheeseen hänellä liittyneen vakavasti otettavan pahanlaatuisen kasvaimen uhan ainakin väliaikaisesti väistyttyä, minkä voi ottaa tulkintapohdinnoissa huomioon, mutta säveltäjä itse oli vaitelias teoksen syvemmistä merkityksistä. Bardi on Sibeliuksen sävelrunoista ainoa, joka nimensä puolesta pitää fokuksena myytin kertojaa tai välittäjää itse myytin tai kertomuksen asemesta, ja sävellyksen päättyessä voi kieltämättä tuntua siltä, kuin jokin kerronnallinen lumous raukeaisi ja tarina katoaisi sinne, minne tarinat sitten menevätkin, kun kukaan ei niitä kerro tai mieti.

Bardi ei ole koskaan ollut eturivin Sibeliusta, mutta sen suosio on tasaista ja ansaittua. Sävellys on lumoava, eikä siitä ole kohtuullisin väliajoin kuunneltuna mahdollista saada yliannostusta. Sibeliuksen ystäville teos lienee kohtalaisen tuttu, mutta jos tuntee lähinnä ns. kansallisromanttista Sibeliusta, voi riisuttu, mutta silti mielikuvituksellinen Bardi olla yllätys tai jopa järkytys.

Ohjelman tuntemattominta Sibeliusta on teos, joka yllättävää kyllä kuuluu säveltäjän pisimpiin sävelrunoihin. Metsänhaltija sai ensiesityksensä 17.4.1895 Helsingissä. Tämän reilusti yli 20-minuuttisen sävelrunon innoittajana toimi Viktor Rydbergin (1828–1895) runoelma Skogsrået. Runo kertoo nuoresta Björn-sankarista, joka lähtee metsään, missä mustiin pukeutuvat kääpiöt johdattavat hänet harhateille metsänhaltijan luo. Haltija viettelee Björnin, ja skandinaavisen taruston mukaan coitus metsänhaltijan kanssa maksaa sydämen tai sielun tms. Joka tapauksessa Björn ei tämän jälkeen voi enää koskaan olla onnellinen, vaan hänen elämästään on tullut tyhjää, riivattua kaipuuta:

Men den, vars hjärta ett skogsrå stjäl,
får aldrig det mer tillbaka:
till drömmar i månljus trår hans själ,
kan han ej älska en maka.
De ögon blå i nattlig skog
ha dragit hans håg från harv och plog,
han kan ej le
och fröjdas som förr,
och åren de se
inom hans dörr,
men finna ej barn och blomma;
han vesäll åldras i öde bo,
kring härden stå sätena tomma,
och väntar han något av åren,
så väntar han döden och båren,
Han lyss, han lyss med oläkeligt ve till suset i furumo.

Sibelius seuraa runoa tarkkaan sävellyksen muodossa: hän jakaa sävelrunonsa selkeästi erottuviin, tunnelmaltaan toisistaan poikkeaviin episodeihin, jollaisista myös Rydbergin runoelma rakentuu. Sävellys oli alun perin melodraama, jossa lausuja luki sopivasti tauotetuissa kohdissa Rydbergin runoa, mutta Sibelius laati myös puhtaan orkestraalisen version, joka tässä ohjelmassa kuullaan.

Teos alkaa kansallisromanttisen kauden sibeliaaniseen tyyliin täydellisesti istuvalla sankarillisen viriilillä jaksolla, jossa tuntuu ratsastuksen rytmiä ja ulkoilmaelämää, mutta tämän jälkeen Björn päätyy petolliseen, jopa ivalliseen ja leikkisään sointimaailmaan, joka edustanee metsän arvaamattomuutta, eksyttävyyttä ja em. ilkeitä kääpiöitä. 

Metsäkääpiöt ovat aina kusipäitä.

Teoksen hätkähdyttävin osa seuraa tämän jälkeen: äänimaailma rajautuu äkkiä erittäin yksinkertaisten kulkujen lähes muuntumattomaan ja tiheään toistoon. Vaikutelma on erittäin vieraannuttava, mikä sinällään voi olla oikein hyvä kuvaus siitä, millaista on eksyä metsään, missä näkyvyys on huono ja jokainen suunta näyttää samalta. Ennen kaikkea tämä on hämmästyttävän modernia musiikkia ollakseen 1890-luvun alusta: vastaava alkoi taidemusiikissa valtavirtaistua vasta noin 70 vuotta myöhemmin.

Kohtaus metsänhaltijan kanssa tihkuu pohjoismaista eeppistä erotiikkaa, josta löytyy vertailukohtia mm. Kullervo-sinfoniasta, Lemminkäissarjasta ja esim. Hugo Alfvénin Ruotsalaisesta rapsodiasta nro 1. Hurmos vaihtuu murheelliseen postkoitaaliseen tilaan, jossa Björn vajoaa alakuloiseen epätoivoon, emotionaaliseen kyvyttömyyteen ja tarkoituksettomuuteen. Teoksen loppu on hidas, kaipaava ja syvän murheellinen kuolemankuva.

Sibelius ei koskaan editoinut ja julkaissut Metsänhaltijan partituuria, ja viimeisen kerran se esitettiin hänen elinaikanaan vuonna 1936. Tämän jälkeen se painui hitaasti unohduksiin ja käytännössä katosi, kunnes Sibeliuksen käsikirjoitus löydettiin Helsingin Yliopiston kirjaston kokoelmista vasta 1990-luvulla; kiitos kuuluu Kari Kilpeläiselle. Teos sai ensilevytyksensä vasta vuonna 1996, yli sata vuotta ensiesityksensä jälkeen, mikä on näin tunnetun säveltäjän näin mittavan teoksen tapauksessa todella harvinaista. Metsänhaltijan puuttuminen konserttiohjelmistoista kuudenkymmenen vuoden ajan on tietysti tehnyt siitä käytännössä tuntemattoman teoksen, ja levytyksiäkin on saatavilla vain rajallisesti. Tämän vuoksi onkin ilahduttavaa, että se sijoitetaan samalle levylle varman Sibelius-suosikin, Viulukonserton kanssa. Itse sävellys tuo vahvasti mieleen En Sagan (1892) sillä erotuksella, että Metsänhaltija on episodimaisempi ja epäyhtenäisempi. Se on joissain minimalismiin vivahtavissa piirteissään myös uskaliaampi, ja ennen kaikkea tarmoa uhkuva esimerkki nuoren Sibeliuksen ainutlaatuisesta äänimaailmasta. Lopetusjakso on makuuni hieman ylipitkä, mutta on vaikea kuvitella, että melodista ja mieleenpainuvaa musiikkia janoavat konserttiyleisöt pettyisivät tähän löytöön. Toivon Metsänhaltijan vähitellen raivaavan ja vakiinnuttavan itselleen paikan konserttiohjelmistoissa: se on aivan liian jännittävä ja omalaatuinen pölyttyäkseen arkistoissa.

Jean Sibelius:

Viulukonsertto D-molli, op. 47. (30 min 23 sek)

Frank Peter Zimmermann, viulu.

Bardi, op. 64. (8:08)

Anni Kuusimäki, harppusoolo.

Metsänhaltija (Skogsrået), op. 15. (24:05).

Helsingin kaupunginorkesteri, John Storgårds.

Ondine, äänitetty Helsingin Finlandia-talossa 2008 (op. 47) ja 2010. 62: 57.

Sibeliuksen Viulukonsertto on levytetty useammin kuin mikään toinen vuosisatansa viulukonsertto, eikä hyvistä taltioinneista ole pulaa. Teoksen annosteleman romantiikan ja orastavan modernismin sekä synkkien ja valoisampien sävyjen yhdistelemisen ansiosta erilaisille tulkinnoille on tilaa ja perusteita. Saksalainen Frank Peter Zimmermann (s. 1965) on lähtenyt korostetun selkeälle, sulavalle ja teoksen varhaismodernistisia sävyjä painottavalle linjalle. Tämä ei riisu konserttoa siihen oleellisesti kuuluvasta myöhäisromanttisesta tunnelmasta. Zimmermann on pikemminkin introvertti kuin ekstrovertti romantikko. Tässä tulkinnassa ei ole elvistelyä tai korostettua esiintymis- tai esittelynhalua, mutta puhdasta linjakkuutta ja teknistä raikkautta, jossa romantiikka vallitsee lämpimänä yleissävynä ennemmin kuin isoina elkeinä. Zimmermannin tulkinta ei ole kylmä, mutta se on ilahduttavan raikas ja linjakas. Selkeyttä korostaa myös ensiluokkainen ja kirkas äänitys, jossa ääni ei puuroudu ja jossa orkestraaliset äänikerrokset erottuvat selkeästi. Ihanteellisessa tilanteessa orkesteri olisi minusta hieman vahvemmin ja väkevämmin mukana kuin John Storgårdsin aavistuksen hillitysti, mutta horjumattoman tyylikkäästi ja tarvittaessa voimallisiin jyminöihin johdattama Helsingin kaupunginorkesteri. Kaikki kuitenkin sopii tässä tuoreen makuisessa ja hienovireisessä esityksessä niin hyvin yhteen, että lopputuloksesta nauttii täysin rinnoin ja kuin uusin korvin. Uskallan nostaa tämän hienon tulkinnan Sibeliuksen viulukonsertosta Suomessa tehtyjen taltiointien kärkeen. Se sopii yhtä hyvin teokseen tutustuville kuin myös sen hyvin jo tunteville – viimeksi mainituille kokemus voi olla erityisen virkistävä, sillä solisti ja orkesteri uskaltavat tehdä jotain tarjonnasta edukseen erottuvaa sen sijaan, että toistaisivat samat elkeet, joita "yleisön" "tiedetään" haluavan.

Bardi on sävellys, jonka levytyksiä ei usein tule vertailtua, mutta tällä levyllä oleva versio on niin hieno ja onnistunut kuin toivoa sopii. Storgårds punoo pahimmillaan haahuiluun vivahtavasta musiikista kiehtovan kokemuksen, ja erikseen on mainittava loistelias äänitys, joka sopii tähän teokseen kirkkaudessaan ja läpikuultavuudessaan verrattomasti.
 Metsänhaltijaa voi pitää tapauksensa sinänsä: esityksessä on todella energinen ja vapaamuotoinen tuntu, ja tulos on paikoin suorastaan taianomainen. Ongelma ylipitkän lopetuksen suhteen liittynee enemmän itse sävellykseen kuin esitykseen.

Tätä voi hyvin pitää viimeisen vuosikymmenen kiinnostavimpiin kuuluvana Sibelius-levytyksenä. Esitykset ovat huippuluokkaa, erottuvia ja mieleenpainuvia, ja äänitys parhaita Ondinelta kuulemiani. Ohjelmalehtisessä on musiikkijournalisti Vesa Sirénin esseet, jotka on kirjoitettu miellyttävästi, turhaa pedanttia raskassoutuisuutta vältellen.