torstai 16. heinäkuuta 2015

Brahms: Sinfonia nro 4 & Unkarilaisia tansseja

Johannes Brahmsin (1833–1897) Sinfonia nro 4 (1885) on hänen tuotantonsa ankarin ja periksiantamattomin teos. Siinä missä säveltäjän muut sinfoniat päätyvät joskus ankarienkin kamppailujen myötä jonkinlaiseen myönteiseen voittoon, romahtaa Neljäs sinfonia finaalissaan järisyttävän epätoivon pyörteeseen. Brahmsin tragedia ei kuitenkaan ole koskaan surkeata tai kärvistelevää, vaan siinä on itsevarman maskuliininen vire. Se henkii arvokasta toivottomuutta, suurten mittojen hieman alistunutta stoalaisuutta. Teknisesti Brahmsin Neljäs on saksalaisen täysromantiikan huipentumia, ja sitä on huikeata kuunnella pelkästään musikaalisen suurlahjakkuuden teknisen kunnianhimon ja horjumattoman varmuuden ilmentymänä. Se ei ole Brahmsin sinfoniatuotannosta henkilökohtainen suosikkini tuo kyseenalainen ja objektiivisesti erittäin rajallinen kunnia kuuluu Kolmannelle sinfonialle mutta se on inhimillisenä saavutuksena pysäyttävin ja kunnioitettavin. Se on myös Brahmsin sinfonioista ainoa, johon säveltäjä katsoi tarpeelliseksi sijoittaa triangelin. Tämä on yleensä tapana mainita sinfonian yhteydessä. Toivottavasti se on valaiseva tieto.


Brahms terassitortulla.

Neljäs sinfonia syntyi tuttuun tapaan kesälomalla Itävallan maaseudulla, tällä kertaa Steiermarkissa. Sävellystyö oli Brahmsin esikoissinfonian jälkeen vakiintuneen rutiinin mukaisesti ripeää. Sinfonia valmistui vuoden 1884 aikana, ja sai ensiesityksensä seuraavan vuoden lopulla Meiningenin pikkukaupungissa Frankenissa. Brahms ja tämän määriläinen kollega Ignaz Brüll olivat aiemmin esittäneet teoksen pienelle yleisölle kahden pianon transkriptiona, ja tästä tilaisuudesta on peräisin eräs musiikkikriitikko Eduard Hanslickin mainioista sitaateista: hän totesi finaaliosan jälkeen tuntevansa joutuneensa kahden äärimmäisen älykkään henkilön pieksämäksi. Parempi kai se kuin jäädä idioottien murjomaksi. Hanslick on aivan oikeassa siinä, että tämä sinfonia voi ensi kuulemalta olla katharttisen uuvuttava kokemus, vaikka teos onkin kestoltaan hyvin maltillinen. 

Sinfonia käynnistyy tiiviillä, mutta kompleksisella kehittelyosalla, jossa yhdistyvät säveltäjälle tyypillisesti melodisen kaihoisat ja pahaenteisen myrskyisät aiheet. Sitä seuraa katkeransuloisen ja murheen murtaman välillä kelluva laaja Andante. Kolmas osa on Brahmsin sinfoniatuotannon ainoa täysiverinen scherzo (ja siinä kuullaan viimeinkin tuota mainittua triangelia); se on hänen ankarimman sinfoniansa keskellä riehakas ja huoleton väliepisodi, josta maksetaan kova hinta finaalissa. Tämän ainutlaatuisen arkkitehtonisen hurrikaanin myrskynsilmässä leijailee barokkinen konstruktio, jota ei ollut saksalaisessa musiikissa juuri kuultu lähes 150 vuoteen. Brahms nosti chaconnen haudasta loihtien siitä sinfonisen passacaglian, joka on ihme kyllä juuri niin harvinainen kuin miltä maallikon korviin kuulostaakin. Kiivas kontrapunkti vierittää sinfoniaa riipivällä intensiteetillä yhä syvemmälle syöveriin, minne se lopulta hukkuu. On lähes pelottavaa kuulla tämä kappale, joka kuuluu itsestään selvästi sinfoniakirjallisuuden suurimpiin tekniisiin mestariteoksiin. Mihin muuhun pystyisi mies, joka panee moisen kokoon päänsä sisällä?

Tšaikovskin Sinfonia nro 6 on traagisen epätoivoinen teos, jonka finaalissa kuullaan musiikillinen kuolema, ellei peräti tuho. Se on kiintoisa vertailukohta ainakin kahden hyvin erilaisen romantikon tyylien erottelemisessa. Siinä missä Tšaikovskin Kuudennen finaali on korostetun emotionaalinen - joku sanoisi sentimentaalinen, mutta en minä - ja hyvin avoin elämäkerralliselle tulkinnalle, on Brahmsin Neljännen loppupyörre järkkymätön ja traagiselta luonteltaan universaali pikemmin kuin henkilökohtainen.


Johnnes Brahms:

Sinfonia nro 4 E-molli, op. 98 (41 min 48 sek);

Unkarilaiset tanssit nro 2 & 4–9, WoO1 (ork. Peter Breiner, 22 min 51 sek).

London Philharmonic Orchestra, Marin Alsop.

Naxos, äänitetty Blackheathin konserttitalossa Lontoossa 2005 (sinfonia) ja Watfordin kaupungintalolla 2006. 64 min 39 sek.

Marin Alsopin (s. 1956) menestyksekkään Brahms-sinfoniasarjan päätösosa jatkaa sarjan aiempien osien linjalla. Melodiaa syleillään, äärimmäisyyksiin ei mennä, ja tempot pysyvät johdonmukaisina. Lontoon filharmonikot soittavat erinomaisesti, ja äänitys on Naxoksen huipputasoa. Yleisarvosana on hyvä, mutta vaikuttaa siltä, että Alsop ei ole modifioinut tulkintatapojaan tämän sinfonian erikoisuuksien mukaan. Neljäs on kaiken muun ohella myös näyte Brahmsin hedelmällisestä kiinnostuksesta saksalaiseen barokkiin rakenteineen ja muotoineen. Ensiosassa kehittely tapahtuu sekvenssien kautta hyödyntäen modernisoituja Bachin konsteja. Tällaiseen poikkeavaan tekniikkaan Alsopin tasaisesti kulkeva tempo ei ole ihanteellinen. Sinfonian ensiosa menettääkin tämän kapellimestarin käsissä osan liike-energiastaan. Kun muistaa, miten Alsop Brahmsin melodioita rakastaa, on ymmärrettävää tarjota niille mahdollisuus kukoistaa, mutta tämä tapahtuu osittain edistyksen kustannuksella, jolloin osasta jää puuttumaan tragedian kannalta oleellinen vääjäämättömyys. Paikoin ensiosa kulkee etenemättä, kuin majesteettinen saattue vailla suuntaa. Osan melodinen runsaus tosin pääsee harvoin yhtä hyvin esiin.

Ensiosa on hienoinen pettymys, mutta meno paranee sen jälkeen. Andanten Alsop vetää sangen hitaasti ja äärimmäisen kauniisti. Se on liikuttavan kaunista kuultavaa, mutta kauneuden ja sulavuuden lisäksi siinä on tällä kertaa vähän muuta sisältöä. Osa on melankolinen, kun se voisi olla sydäntä särkevä. Erittäin hyvä keskitien tulkinta joka tapauksessa. Scherzossa, jota Brahms kutsuu Allegro giocosoksi, Alsop onnistuu parhaiten. Orkesteri soittaa kuin viimeistä päivää, ja tässä osassa on läsnä eniten jännitystä koko esityksessä. Finaali, Brahmsin huikein ja tuimin taidonnäyte, on "vain" hyvä ja paikoin varovainen. Itse suosisin sen kohdalla pidäkkeetöntä intensiteettiä. Kun härkä on laadukasta ja hyvin leikattu, ei kypsästä pihvistä tee mieli valittaa, mutta mielessä käy silti, että medium olisi mehevämpää ja väkevämpää. Alsopin Brahms-temperamentti on kantanut mainiosti kolme sinfoniaa, mutta Neljännessä hän jättää sen verran toivomisen varaa, että tämä on levynelikosta se, jonka pariin palaan harvimmin. Täydennyksenä levyllä kuullaan seitsemän Unkarilaista tanssia slovakialaisen Peter Breinerin (s. 1957) uusina orkestraatioina. Breinerin versiot sisältävät muutamia hauskoja hetkiä, mutta enimmäkseen mielessä on niitä kuunnellessa kaksi ajatusta: ensinnäkin, että ne kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin vakiintuneet orkestraatiot, ja toiseksi, että ne vakiintuneet ovat jotenkin eloisampia. 

Alsopin Brahms-sinfoniasarjasta loppuarvion on oltava myönteinen. Alsop ei vie kuulijoita suurille seikkailuille, mutta hän tarjoaa hyvää keskitietä edustavan kauniin, tasapainoisen ja modernin Brahmsin erinomaisella soitannolla ja äänenlaadulla. Brahmsin tutustuvalle, tuoretta ja uudenaikaiset laatuvaatimukset täyttävää kokonaislevytystä etsiville Alsop on hyvä valinta, ja mukava täydennys jo olemassa oleviin Brahms-sykleihin. Muita mainittavia levytyksiä, joihin olen tykästynyt, ovat Karajanin loogis-tunteellis-eufoninen setti Berliinistä 1970-luvulta, Klempererin järkkymätön, ankaran sankarillinen lontoolaislevytys 1950-luvulta sekä Levinen lämmin ja vahva sarja Chicagosta 1970–80-luvuilta. Jos etsii Brahmsin Neljännestä tulkintaa, joka yhdistää parhaiten teoksen traagiset, polttavat, älylliset ja sankarilliset ominaisuudet, kannattaa etsiä käsiinsä Carlos Kleiberin wieniläislevytys vuodelta 1980.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Beechamin ranskalainen paketti

Ranskan kansallispäivää juhlitaan uljaalla ja tuhdilla pakkauksella ranskalaista orkesterimusiikkia. Kapellimestari ei kuitenkaan ole ranskalainen, vaan britti.

Sir Thomas Beecham (1879–1961) on kai edelleen kaikkien aikojen rakastetuin (pl. monet aikalaiskollegat) ja jälkimaailman yksimielisimmin arvostama brittikapellimestari. Hänen laaja ja valikoiva musiikkimakunsa huomioi erityisen hyvin Ranskan romanttisen tradition, ja hän onkin ollut suoranainen ranskalaisen säveltaiteen suurlähettiläs. Joskus Beechamin ranskalainen intoilu meni ehkä hieman yli: en voi ottaa mitenkään todesta hänen lausumaansa, jonka mukaan Bachin kaikki Brandenburgilaiset konsertot voisi antaa pois Massenet'n ihan OK -tasolla liikkuvaa Manon-oopperaa vastaan ja vieläpä voittaa tässä vaihtokaupassa.

Kevyt ja tanssillinen ote vetosivat suuresti Beechamiin, ja ranskalainen musiikki on sellaisen ystävälle aarreaitta. Kapellimestari profiloitui lyhyiden ranskalaisilottelujen mestarina: hän päätti usein konserttinsa johonkin riemukkaaseen pikkukipaleeseen, joka edusti tyylin riemuvoittoa sisällöstä. Nämä kappaleet Beecham muotoili, harjoitutti ja tulkitsi vaivattomalla huolellisuudella ja tarttuvalla innostuksella. Samalla antaumuksella Beecham suhtautui myös vakavampaan repertuaariin. Hän on pitkälti vastuussa Berlioz'n mestariteosten kansainvälisestä ylösnousemuksesta 1900-luvulla. Hänen monipuolinen asiantuntemuksensa ranskalaisesta romantiikasta tulee hyvin esiin siinä kuuden levyn uudelleenjulkaisupaketissa, jonka tänään käsittelen ranskalaisen musiikin kunniaksi. 

Ranskalaista orkesterimusiikkia Sir Thomas Beechamin johtamana:



Levy 1 (75 min):

Hector Berlioz (1803–1869):
Symphonie fantastique (Fantastinen sinfonia), op.14 (52 min);

Le Corsaire -alkusoitto, op. 21 (7:51);

Troijalainen marssi oopp. Les Troyens (Troijalaiset) (4:26);

Kuninkaallinen jahti ja myrsky oopp. Les Troyens (10:00).

Levy 2 (65 min):

Georges Bizet (18381875):
Sinfonia C-duuri (29 min);

L'Arlésienne-näyttämömusiikki (Arlesitar):

Sarjat nro 1 (ork. säveltäjä) & 2 (ork. Ernest Guiraud) (36 min).

Levy 3 (70:23):

Léo Delibes (18361891):
Le Roi s'amuse -näyttämömusiikki: Baletti (Kuningas huvittelee) (15 min).

Claude Debussy (18621918):
Prélude à l'après-midi d'un faune (Faunin iltapäivä) (10:27);

L'Enfant prodigue (Tuhlaajapoika): Cortège et air de danse (4:16).

Camille Saint-Saëns (18351921):
Danse des prêtresses de Dagon (Dagonin papittarien tanssi) oopp. Samson et Dalila;

Bacchanale (Bakkanaali) oopp. Samson et Dalila (7:22).

Hector Berlioz:
Danse des sylphes oopp. La Damnation de Faust (Faustin tuomio) (2:59);

Menuet des follets oopp. La Damnation de Faust (5:39).

Jules Massenet (18421912):
Valse oopp. Cendrillon (5:29).

Charles Gounod (18181893):
Balettimusiikkia oopp. Faust (16 min).

Levy 4 (77:35):

Georges Bizet:
Carmen-sarja nro 1 (11 min);

La Patrie-alkusoitto (Isänmaa) (12:33);

Carnaval (osa IV Rooma-sinfoniasta) (7:14).

Gabriel Fauré (18451924):
Dolly-sarja, op. 56 (ork. Henri Rabaud) (18 min).

Emmanuel Chabrier (18411894):
Gwendoline-alkusoitto (9:42);

Joyeuse marche (3:44);

España-rapsodia (6:05).

Camille Saint-Saëns:
Le Rouet d'Omphale, op. 31 (Omfalen rukki).

Levy 5 (71:27):

César Franck (18221890):
Sinfonia D-molli (39 min).

Édouard Lalo (18231892):
Sinfonia G-molli (27 min).

Gabriel Fauré
Pavane, op. 50 (5:09).

Levy 6 (48:13):

Hector Berlioz:
Le Carnaval romain, op. 9 (Rooman karnevaali) (8:59);

Le Roi Lear, op. 4 (Kuningas Lear) (15:47).

Jules Massenet:
Le dernier sommeil de la Vierge (Neitsyen viimeinen uni) kantaatista La Vierge (Neitsyt [Maria]) (4:36).

André-Ernest-Modeste Grétry (17141813):
Zémire et Azor: Balettimusiikkia (sov. Beecham) (13 min).

Paul Vidal (18631931):
Zino-Zina: Gavotte (2:09).

Charles Gounod:
Le sommeil de Juliette (Julian uni) oopp. Roméo et Juliette (Romeo ja Julia) (3:14).

Orchestre National de la Radiodiffusion française;
London Philharmonic Orchestra;
Royal Philharmonic Orchestra.

Sir Thomas Beecham.

EMI (6CD), äänitetty Pariisissa ja Lontoossa 19361959.


Paketin ohjelma on enimmäkseen kevyt. Mukana on neljä sinfoniaa, joista raskaimmat ovat Berlioz'lta ja Franckilta (jälkimmäinen on oikeastaan belgiansaksalaista syntyperää, mutta ranskalaistuneena kelpaa hyvin tähän kokoelmaan). Omana aikanaan esim. Bizet'n Patrie-alkusoittoa ja Saint-Saënsin sinfonisia runoja pidettiin hyvinkin vakavamielisinä sävellyksinä, mutta nykyään ne täytyy sijoittaa jonnekin vakavan ja kevyen väliin, mikä ei ole kommentti niiden taidokkuutta ja viehätysvoimaa vastaan.

Kokoelman säveltäjistä Berlioz on suosikkini, joten aloitan hänen teoksistaan. Beechamin vuonna 1959 Ranskan radio-orkesterin kanssa taltioima Symphonie fantastique on klassikko, jonka voimaa ja lumoa eivät ole kymmenet erittäin hienot uudemmat tulkinnat kyenneet himmentämään. Beechamin tulkinnassa korostuu sinfonian alkupuolella suuri ilmaisullinen vapaus: avausosa Rêveries Passions on harvoin luovinut yhtä spontaanisti ja pakottomasti lukuisien äkillisten tunnelman- ja rytminvaihdosten aallokossa. Un bal -osan valssi soi lumoavasti, kiireettömästi ja yllättävän pistävästi. Beecham on huomaamattomien temponkiihdytysten mestari, ja hänen taitoaan tällä alalla voi havainnoida esimerkiksi tässä osassa. Scène aux champs, sinfonian ehkä haastavin osa, joka voi hirttää kiinni hyvänkin esityksen, ei ole koskaan näyttäytynyt minulle vakuuttavampana, ja sen tunnelmallisuus on lähes upottavaa. Kaksi viimeistä osaa voivat tulla näiden jälkeen yllätyksinä: Beecham rakentaa niihin hyvin tasaisen tempon, joka voisi olla pitkästyttävä, ellei pariisilaisorkesterista olisi kiskottavissa sopivan kireää ja hermostunutta sointia, joka antaa kokonaisuudelle riivatun vaikutelman, kuten näihin kauhunäkyihin sopiikin. Kaari etenee harmittomasta helvetilliseen ja triviaalista tuhoon erittäin vaikuttavasti. Väkevä, herkkä ja tarkasti punnittu levytys on ehdottoman suositeltava, ja saatavilla myös erillisenä albumina, jos tämän paketin muu ohjelmisto ei kiinnosta yhtä paljon.

Berlioz'n dramaattiset ja ylettömät alkusoitot ovat lajissaan lyömättömiä, ja melko voittamaton on myös Beecham niiden tulkkina. Berlioz-alkusoittoja on paketissa kolme, jokainen eri vuosikymmeneltä: Le Carnaval romain (London Philh. 1936), Le Roi Lear (Royal Philh. 1947) ja Le Corsaire (Royal Philh. 1958). Carnaval on jälleen Beechamin hienovaraisen temponhallinnan mestarinäyte ja osoittaa myös, ettei tämän alkusoiton energia tai hilpeäluontoisuus kärsi hieman rauhallisemmasta etenemisestä, joka antaa sen monille upeille detaljeille aikaa karkeloida. Taltiointi on kokoelman varhaisin, ja tämä heijastuu väistämättä äänen laadussa. Volyymin kohotessa ääni särkyy, eikä syvyyttä ole kuin nimeksi, mutta 1930-lukulaiseksi äänitteeksi yksityiskohdat erottuvat hyvin selvästi, ja paikoitellen säkenöinti ja kirkkaus nousevat hyväksyttävälle tasolle. 
 Mitään yllätyksellistä ei ole siinä, että vuoden 1958 Corsaire toimii äänenlaadullisesti tästä joukosta parhaiten. Tulkinnallisesti ja tarttuvuuden puolesta se ei jää jälkeen yli parinkymmenen vuoden takaisesta Carnavalista, mutta välittyy paljon vaivattomammin. Beechamin kyky rakentaa ja purkaa jännitteitä hienovaraisin, mutta vaikutuksiltaan valtavin keinoin ei ole tuona aikana ainakaan heikentynyt. Corsairea kuullaan yleisesti ottaen liian vähän, ja Beecham osoittaa, miten se johdetaan häikäisevään loppuhuipennukseen vastustamattomasti kumuloituvalla energialla.
 Kuningas Lear vuodelta 1947 sijoittuu äänentoistollisesti ennakko-odotusten mukaan vuoden 1936 Carnavalin ja vuoden 1958 Corsairen välimaastoon, mutta ilahduttavasti lähemmäs jälkimmäistä kuin edellistä. Tulkinnallisesti se on selvästi kolmikon suurin mestariteos, ehkä siksi, että siinä on niistä raskainta ja kunnianhimoisinta materiaalia muovattavaksi. Lopputulos on tietysti enemmän 1800-luvun romantiikkaa kuin Shakespearea, mutta Beecham saavuttaa sopivin paikoin niin kiihkeän intensiteetin, että tekee mieli kuunnella koko sävelrunoksi kasvava alkusoitto heti uudelleen.

Berlioz'n varsinaisista musiikkidraamoista kuullaan muutamia otteita. Näistä mittavin on Kuninkaallinen jahti ja myrsky oopperasta Troijalaiset. Se on hyvin samantyyppinen kuin sävltäjän alkusoitto, sillä erotuksella, että myrskyisä huipennus on grand opéran hengessä tavallistakin massiivisempi ja kuoron (tässä Beecham Choral Society) vahvistama. Tuntuu jo aika toisteiselta kirjoitella näitä kehuja, joten riittäköön toteamus siitä, että Beechamin kuninkaalliseen aiheeseen sopiva arvovaltainen esitys ilmentää kaikkia niitä tulkinallisia ja toteutuksellisia hyveitä, joista olen hänen Berlioz-taltiointejaan edellä jo ylistänyt.

Bizet'n riemastuttava nuoruudensinfonia on ilmiselvästi rakastavissa käsissä, ja Beecham kiskoo Adagiosta esiin jopa hieman tunteikasta syvyyttä siinä missä monet muut kulkevat paljon suoraviivaisemmin ja harmittomammin. Ranskan radion orkesteri soittaa pettämättömän charmantin, hieman nasaalisen puupuhallinsektionsa kannattelemana vastustamattomasti, mutta toisinaan tarkkuus pääsee hieman lipsahtelemaan tässä muutoin erinomaisessa pariisilaistaltioinnissa vuodelta 1959. Brittivoimin 1956 toteutettu La Patrie olisi ehkä voinut hyötyä edellä mainitusta gallialaisen nasaalista ja jotenkin lintumaisesta äänensävystä, josta ranskalaiset orkesterit olivat vielä ennen 1970-lukua tunnettuja: tämä alkusoitto sisältää enemmän iskuja kuin ideoita, ja sen pelastaminen on vaikeaa. Beecham tekee parhaansa, ja sävellyksestä saadaan varsin viihdyttävä, joskin ripeämpää linjaa edustava Paray onnistui tämän kappaleen kohdalla paremmin hieman myöhemmin. Carnaval varhaisesta Rooma-sinfoniasta on lähtökohtaisesti vapautuneempaa musiikkia, ja tekee paremman vaikutuksen. Bizet'n orkesterisarjoissa Beecham loistaa. Pariisilainen Carmen-sarja nro 1 vuodelta 1959 on niin hyvä kuin toivoa saattaa, ja lontoolainen Arlesitar (1956) vieläkin parempi, jos mahdollista. Beechamin hienovaraisuus ja huolellisuus on hyvin vetoavaa, mutta jos on tiukan paikan tullen valittava, preferoin niukasti Parayn teatraalista ja äärimmäisen muuntautumiskykyistä taltiointia samoilta vuosilta.

César Franckin D-mollisinfonia (1888) on ollut mieleeni siitä lähtien, kun ensi kerran sen kuulin. Kyseessä on todella omaperäinen, omalaatuinen, kunnianhimoinen ja äärimmäisen kekseliäs sinfonia, joka ei ikävä kyllä saanut jatkoa. Tämän paketin taltiointi on Pariisista vuodelta 1959, ja kuuluu alan ehdottomaan parhaimistoon. Beecham on ainoa, jonka olen kuullut kykenevän tekemään tästä urkumusiikin keinojen varjostamasta mestariteoksesta täysiverisesti ja täydellisen luontevasti toimivan orkesterisävellyksen. Se ei ole vähäinen suoritus, ja kun vielä energisempää esitystä saa hakea, on minun listattava tämä esitys Franck-suosikkieni kärkipaikalle. 

Samoista taltiointisessioista joulukuulta 1959 on Édouard Lalon hyvin harvoin kuultu G-mollisinfonia (1886), säveltäjän viimeinen orkesteriteos. Beecham oli vakuuttunut tämän sävellyksen ansioista, ja hän johti sitä usein. Hänen jälkeensä moni muu ei ole haasteeseen tarttunut. Kyseessä on melko keskinkertainen sävellys, jonka ilmeistä kunnianhimoa säveltäjä ei ole kyennyt lunastamaan substanssilla, joskin Lalon orkesterinkäyttö on johdonmukaisen taidokasta ja viehättävää. Beecham panostaakin viisaasti juuri orkestraalisiin efekteihin ja eufoniaan, mikä tekee Lalon sinfoniasta miellyttävän, joskin aika sisällyksettömän puolituntisen. Levytyksiä teoksesta on vain kourallinen, ja kuulematta niitä muita on vaikea kuvitella Beechamin suoriutuvan niitä merkittävästi huonommin tästä sinfoniasta, joka saa yrityksestä hyvän ja ansioista vaatimattomamman arvosanan. Lalon ja ranskalaisen sinfonian ystäville tätä charmanttia sinfoniankuorta voi suositella.

Muu osa paketin sisällöstä on sitten erittäin kevyttä ja myös hieman hajanaista. Delibes'n ja Gounod'n balettisarjat ovat hauskoja, jälkimmäisen musiikillisesti ansioituneempi kuin edellisen, Massenet'n hajakappaleet taas sokerisia (Le dernier sommeil de la Vierge lähestyy lourdes'laista kitsch-pornografiaa pahimmillaan) ja Berlioz'n lyhyet otokset kiitettävän energisiä. Gabriel Faurén linjoiltaan liki klassillinen Dolly-sarja on hyvin suoraviivainen, mutta sulokas olematta äitelä, ja Beecham veistelee siitä erittäin mukavan ja raikkaan esityksen. Saman säveltäjän näennäisen harmiton Pavane Beechamin viimeinen levytys vuodelta 1959 soi mystisen selkeälinjaisesti kuin huumaava paradoksi. Chabrier'n Gwendoline-alkusoitto (1957) on täynnä tarttuvaa energiaa, samoin España (1939), joka tosin kärsii alkeellisesta äänitystekniikasta ja pienestä orkestraalisesta hätäilystä. Joyeuse marche (1957) onkin sitten jo lähes hyperaktiivinen.
 Saint-Saënsin pseudoraamatullisesta oopperasta Samson ja Dalila poimitut kappaleet ovat orientalistisine ylettömyyksineen todella hauskoja, ja näillä Beecham herkuttelee. Varsinkin Bacchanale (voiko bakkanaalia viettää Bacchusta edeltävänä aikana?) on ihanan hillitön. Ristiinpukeutuvan Herakleen myyttiin keskittyvä Omfalen rukki tapaa turhan usein viuhtoa ohi turhan huomaamattomasti, mutta Beecham tekee tästä omalaatuisen syklisestä sinfonisesta runosta ylellisen orkestraalisen eufonian esimerkkitapauksen. 

Ranskalainen modernismi ei vedonnut Beechamiin yhtä laajasti kuin romantiikka: esimerkiksi Ravelin poissaolo tästä kokoelmasta on silmiinpistävää. Debussy on sentään päässyt mukaan. Faunin iltapäivä on tunnelmaltaan oivallinen, joskin Beecham ottaa tässä teoksessa paljon vähemmän tulkinnallisia vapauksia kuin on hänelle tyypillistä romanttisen repertuaarin parissa. Tämä fauni viettää sangen suoraviivaisen, joskin nautinnollisen iltapäivän. Ehkä kapellimestarille lähempänä omia mieltymyksiä onkin Debussyn melko harvinaisesta varhaisesta kantaatista pomittu kevyehkö tanssi, jonka tekstuurit ovat kuin hämähäkinseittiä. 

Beecham oli eklektinen eksentrikko, joka kiintyi voimakkaasti muutamiin hyvin vähän tunnettuihin säveltäjiin. Tästä taipumuksesta käyvät esimerkeiksi kapellimestarin itse sovittma sarja lähes unohdetun klassisti André-Ernest-Modeste Grétryn balettimusiikista ja omana elinaikanaankin varsin vähäisenä pidetyn Paul Vidalin pikkuruinen Gavotte täysin unohdetusta baletista Zino-Zina, jonka nimi on kyllä kiitettävä yhdistelmä eksotiikkaa ja typeryyttä. Molemmat edustavat teknisesti kompetenttia ja linjakasta sävellystyötä, joka voi säväyttää vain tuotantoarvojensa kautta. 
 Beecham tuntuu monille näille harvinaisuuksille suoltamastaan ylistyksestä huolimatta itsekin tajunneen tämän, ja hän keskittyy tulkinnassaan juuri näihin ns. tuotantoarvoihin. Tulokset ovat rakastettavia ja palkitsevia, mutta ne ovat sitä muusikoiden omistautumisen ja kapellimestarin tyylitajun, eivät välttämättä sävellysten intrinsisten ansioiden kautta. Beechamillä oli harvinainen kyky saada ensiluokkainen musiikki soimaan loisteliaasti ja kolmannen luokan musiikki ensiluokkaisesti. 
 Näin tehdessään hän voisi kannustaa meitäkin ehkä kaatamaan näiden lajien välisiä keinotekoisia raja-aitoja. Beechamille oli luontevaa päättää "vakava" sinfoniakonsertti kevyeen ja hulluttelevaan encoreen. Tämä ranskalaisen musiikin kokoelma esittelee hänen taitojaan vakavan ja kevyen rajojen rikkomisessa, tosin kevyelle puolelle painottuen. 

Ranskalaisen musiikin ystäville pakettia voi suositella varauksetta, kunhan muistaa, että muutama äänite on 1930- ja 1940-luvulta, mikä vaikuttaa äänenlaatuun. Kokoelmana pakkaus on paikoin hieman hajanainen, jopa säläisä, mutta esitykset ovat korkealaatuisia, ja Berlioz- sekä Franck-taltioinnit kohoavat ehdottomasti mestariteoksen luokkaan. Pakkaus on myös mukava muistutus ajalta, jolloin klassinen konserttiohjelmisto oli nykyistä monipuolisempaa, ajalta, jolloin hyvä maku ja haastavuus eivät olleet vielä äityneet taiteellisiksi pakkopaidoiksi. Muutamat kokoelman levyistä ovat ehkä hieman makeita kerralla kuunneltaviksi pidemmän päälle, mutta satunnaisina karamelleina (Beechamin oma termi niille pienille orkesteriherkuille, joita tämä kokoema pursuaa, on lollipop) ne ovat ehdottoman piristäviä, ilahduttavia ja elämänlaatua kohentavia. 

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Gershwin: Catfish Row; Grofé: Grand Canyon

Äskettäin vietetyn Yhdysvaltain kansallispäivän myöhästyneissä jälkitunnelmissa ohjelmassamme on perinpohjaista americanaa. Yhdysvaltain klassisessa musiikissa 1900-luvun erottuvin kehityskulku oli populaarin ja taiteellisen luova yhdistely. Jazz, negrospirituaali ja musikaalisävellykset antoivat vaikutteita useille amerikkalaisille säveltäjille, jotka tuottivat musiikkia myös traditionaaliselle sinfoniaorkesterille. Tämänkertainen parivaljakko on hyvä esimerkki Yhdysvaltain 1900-luvun alkupuoliskon musiikkikulttuurista: he molemmat aloittivat työnsä populaarimusiikissa siirtyen vähitellen klassisiin traditioihin kuitenkaan koskaan juuriaan hylkäämättä. Molemmat myös syntyivät New Yorkissa 1890-luvulla ja tekivät läheistä yhteistyötä.

George Gershwin (Jacob Gershwine, 1898–1937) aloitti musiikkiuransa 15-vuotiaana hän esitteli myymälässä pianolla näytteitä musiikkikustantamon repertuaarista ja julkaisi ensimmäisen laulunsa (When You Want 'Em, You Can't Get 'Em, When You've Got 'Em, You Don't Want 'Em) 17-vuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen uransa lähti jyrkkään nousuun parodisen suurhitti Swaneen myötä. Tämä Al Jolsonin levytyksenä (1920) parhaiten tunnettu kappale on saavuttanut sellaisen kulttuurisen läpäisyasteen, että sitä luullaan joskus kansansävelmäksi. Gershwin tiettävästi sävelsi sen kymmenminuuttisen bussimatkan aikana. 

Tämä menestys vei Gershwinin tukevasti Broadwaylle. Hän kynäili lukuisia rytmikkäitä hittejä revyihin, musikaaleihin, vaudeville-näytäntöihin ja elokuviin työskennellen usein armoitettuna sanoittajana tunnetun isoveljensä Iran (18961983) kanssa. Populaaria uraansa luodessaan Gershwin kävi usein sinfoniakonserteissa pysytellen perillä klassisen musiikin uusista virtauksista. Erityisen kiinnostunut Gershwin oli ranskalaisista ja venäläisistä modernisteista. Ensimmäisen sinfonisen mestariteoksensa Rhapsody in Bluen (1924) ja musikaalin Lady, Be Good (1924) jälkeen Gershwin matkusti muutamalle pidemmälle visiitille Pariisiin perehtyäkseen lähemmin Euroopan uuteen musiikkiin.

George Gershwin 1930-luvulla
Pariisissa Gershwinistä tuli nopeasti seurapiirien suosikki, ja kaupungissa syntyi myös säveltäjän toinen sinfoninen mestariteos, baletti An American in Paris. Maurice Ravel torjui hänelle esitetyn tarjouksen Gershwinin opettamisesta. "Miksi haluaisit olla toisen luokan Ravel, kun olet ensiluokkainen Gershwin?" hän hämmästeli. Lisäksi kuultuaan Gershwinin tienestitasosta Ravel itsekin kaukana köyhyysrajan yläpuolella  tuumi, että Gershwinin tulisi pikemmin opettaa häntä. Gershwin oli kuollessaan klassisen musiikin historian todennäköisesti rikkain säveltäjä. Taidemaalarin uraa nuorena harkinnut Gershwin investoi kuvataiteeseen, joka säilytti arvonsa läpi talouslaman.

Gershwin oli yleisöjen ja "vakavien" säveltäjäkollegojen suosiossa, ja hänellä oli takanaan liki yhtenäinen sarja menestyksiä, kun hänen kunnianhimoisin hankkeensa, ooppera Porgy and Bess (1935) aiheutti hämmentyneen ja varautuneen ensireaktion. Ooppera osoittautui kuitenkin kohtalaiseksi menestykseksi, ja siitä on tullut suosituin amerikkalainen ooppera. Vuonna 1936 Gershwin muokkasi oopperan melodioita konserttisarjaksi, joka sai Ira Gershwiniltä nimen Catfish Row oopperan Charlestonin mustien vuokrakasarmiin sijoittuvan fiktiivisen tapahtumapaikan mukaan. 

Gershwin alkoi valittaa päänsärystä vuoden 1937 alussa, ja kevään kuluessa hänen käytöksensä muuttui oudoksi. Hänen pianotekniikkansa heikkeni, hän tunsi jatkuvasti palavan kumin käryä, kärsi muistikatkoksista, eikä kyennyt enää syömään siististi. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja hän riitaantui herkästi. Tämän käytöksen uumoiltiin johtuvan stressistä, kunnes Gershwin vajosi heinäkuussa koomaan, jolloin hänellä todettiin aivokasvain. Leikkauksen epäonnistuminen oli valtava menetys amerikkalaiselle musiikille, ja Gershwin kuoli 38-vuotiaana 11.7.1937 palaamatta tajuihinsa. 

Ferde Grofé (Ferdinand Rudolf von Grofé, 1892–1972) lienee useimmille eurooppalaisille tuntematon suuruus. Toisin kuin Gershwin, Grofé oli klassillisesti koulutetusta muusikkoperheestä, ja hän opiskeli säveltämistä Leipzigin konservatoriossa. Kotiolot eivät kuitenkaan miellyttäneet, ja nuorukainen lähti maailmalle 14-vuotiaana työskennellen erilaisissa hanttihommissa päätyen ennen pitkää baaripianistiksi ja musiikkiviihdyttäjäksi. Gershwinin tavoin hän alkoi tienata säveltämisellä 17-vuotiaana. Grofé rakensi 191020-lukujen taitteessa itselleen uran sovittajana. Hän oli tunnettu varmasta työstään ja ahkeruudestaan sekä lukuisien musiikillisten tyylilajien perinpohjaisesta hallinnasta. Grofén tunnetuin sovitustyö on Gershwinin Rhapsody in Bluen orkestrointi, ei aivan vähäinen saavutus.

Ferde Grofé
Riittävän vakavaraisuuden saavutettuaan Grofé ryhtyi säveltämään omia teoksia. Hän erikoistui jokseenkin populistisiin, helppotajuisiin, värikkäisiin ja hyvin kuvauksellisiin orkesterisarjoihin, joiden yhdistävänä teemana on usein jokin Yhdysvaltain alue. Näitä sarjoja on paljon: Mississippi-sarja, Death Valley -sarja, Hollywood-sarja, Yellowstone-sarja... Kaikkein suosituimpana ja esitetyimpänä on pysytellyt Grand Canyon -sarja vuodelta 1931, jota ainakin kapellimestari Arturo Toscanini arvosti. Löydettyään lokeronsa Grofé pysytteli siinä työstäen orkesterisarjoja ja amerikkalaisesta kansankulttuurista ammentavia sävelrunoja pitkälle 1960-luvulle. Hänen helppotajuisuuteen ja vaivattomuuteen pyrkivä sävellystyylinsä yhdistettynä leimallisen amerikkalaisiin aiheisiin johtaa väistämättä vertailuun Aaron Coplandin (1900–1990) kanssa. Näistä kahdesta Copland on musiikillisesti innovatiivisempi ja kunnianhimoisempi, ja hänen sävellyksistään laskelmointi tuntuu paistavan läpi vähän heikommin. Grofén musiikkia ei voi ottaa turhan vakavasti, mutta se on hyvin tehtyä viihdettä, joka on Yhdysvalloissa tuonut paljon yleisöä sinfoniamusiikin pariin. Euroopassakin voisi joskus kokeilla Grofén miellyttävien, tyyliä ja efektiä sisällön yli korostavien kuulokuvien suosiota konserttitaloissa.

Hyvää viihdettä pyrkii tarjoamaan tänään käsiteltävä albumi, joka yhdistää Gershwinin Catfish Row'n ja Grofén Grand Canyonin tarjoamat vaikutelmat Amerikan monista, enimmäkseen viihteellisistä kasvoista. Tässä onnistutaan, ja lopputuloksesta voi nauttia ilman suuria analyyseja. Kun albumilla on vetonaulana raita, jolle on yhdistetty aitoja ukkosefektejä, ei ohjelmaan kannata suhtautua ryppyotsaisesti. 


George Gershwin:

Catfish Row: Sinfoninen sarja oopp. Porgy & Bess:
I Catfish Row (7:46)
II Porgy Sings (5:13)
III Fugue (2:03)
IV Hurricane (3:35)
V Good Morning, Sister (6:43)

Ferde Grofé:

Grand Canyon -sarja:
I Sunrise (5:13)
II Painted Desert (5:19)
III On the Trail (8:00)
IV Sunset (4:41)
V Cloudburst (7:37)
VI Crickets & Distant Thunder (1:02)

Ylimääräinen raita: Cloudburst ukkosefekteillä (7:37).

William Tritt, piano; Timothy Berens, banjo (Gershwin);
Philip Ruder, viulu; Rick Snyder, celesta (Grofé);

Cincinnati Pops Orchestra, Erich Kunzel.

Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1983 & 1985. 64 min.

Telarcin luottokokoonpano, Cincinnati Pops Orchestra ja Erich Kunzel (1935–2009) ovat omiaan juuri tällaisessa ohjelmistossa, ja tulokset ovatkin erinomaisen vetäviä. Catfish Row on yllättävän harvinainen ohjelmanumero ottaen huomioon, että se yhdistelee oopperan parhaita melodioita erittäin miellyttäväksi kokonaisuudeksi. Kunzelin näkemyksessä musiikin vastustamaton rytmi yhdistyy sulavasti niin riemullisiin kuin haikeisiinkiin tunnelmiin. Esitystä ei ole liioiteltua sanoa rakkaudella tehdyksi, ja avausosan lyhyt pianosoolo on William Trittin käsissä todella tyylikäs suoritus.

Kuten levynkansi paljastaa, on Grofén Grand Canyon julkaisun pääteos, ja hyvin vaikuttavana se kuulijan eteen levittäytyykin. Kunzel tunnistaa sävellyksen vahvuudet – kuulokuvien vivahteikkuuden, sointivärien runsauden, luonnonäänten kekseliään jäljittelyn – ja toteuttaa nämä esimerkillisellä huolellisuudella. Grofén melodiat ja orkestraatiot ovat niin sulavia, lähes liukenevia, että ne voivat vain soljua ohi ilman kunnollista paneutumista, ja Kunzel panee parastaan. Hänen orkesterinsa soittaa tätä samalla antaumuksella kuin kai Beethovenia (mikä on toki hyvän ammattitaidon merkki) unohtamatta kuitenkaan, että yleisöllä on tarkoitus olla hauskaa. Grofén orkesterimaalaukset heräävät eloon, ja detaljien sekä tekstuurien varianssi auttaa tehokkaasti unohtamaan, miten banaalia iso osa varsinaisesta sisällöstä onkaan. Äänitys on huippuluokkaa ja pääsee hyvin lähelle konserttisalikokemusta. Ylimääräinen raita, jossa Cloudburst-osaan on nivottu oikean ukkosmyrskyn (koottu Arizonassa ja Utahissa taltioiduista myrskyistä) ääniä, on vaikuttava, jos kohta myös ihanan höhlä. Jos Richard Strauss on orkestraalisen maisemamaalauksen aatelinen, lienee Grofé lajin porvari.

Minulla oli tämän levyn parissa todella hauskaa, ja niin esitykset kuin äänitys ovat mainioita. Sen sijaan ohjelmalehtisen lukeminen oli paikoin rasittavaa. Olen harvoin puuttunut näiden julkaisujen teksteihin mainiten lähinnä, jos ne ovat erittäin suppeat tai huomattavan laajat. Tämän levyn lehtisen tyyli on paikoin niin pöhköä, että sitä sietää jo lainata. Albert M. Petrak (kuka lieneekin) kirjoittaa Grand Canyonista:
"The piece does not translate, does not lend itself to realistic enactment in another milieu, like its world famous cousin, Rhapsody in Blue. Somehow, Englishman, Frenchman, German, Russian, Czech, Hungarian, Asiatic and Oriental can make something of Gershwin's fragrant jazz rhapsody. Not so, the Grand Canyon. Recall the performance circulated a few years back of the Oslo Philharmonic and a Norwegian conductor. Their phrasing and ludicrous tempi, in particular during the On the Trail section, brought many an expression of disbelief from the knowing, but unwary, record buyer. Without experiencing the sights and sounds, the flora and fauna, without knowlegde of the 'times and tides' of this great country, even the trained artist cannot coax from those bits of black on the white page the essence of Grofé's thought."
Useimmat musiikin harrastajat toivottavasti tunnistavat edellä lainatun tekstin typeräksi hölynpölyksi kohdellen sitä sen ansaitsemalla ylenkatseella. Kuka tahansa ei saa aikaan hienoa tulkintaa, mutta hieno tulkinta voi tulla mistä tahansa. Ei tarvitse hiihtää Kolilla tai saunoa yöttömässä yössä voidakseen johtaa onnistuneesti ja näkemyksellisesti Sibeliusta. Se voi jollekulle tuoda lisäarvoa, mutta välttämätöntä se tuskin on. Osoittaa lisäksi huonoa makua naljailla toisesta levytyksestä albumin esittelyteksteissä – ja vastuullisena pidetyn kapellimestarin nimen mainitsematta jättäminen on suorastaan hyvien tapojen vastaista. Ei tarvitse olla amerikkalainen tai eurooppalainen (tai "itämaalainen" ["Oriental"]; onko tämä Petrak joku 106-vuotias sekopää, joka saa lasketella omiaan kenenkään tarkistamatta?) tajutakseen tällaisen touhun melko luokattomaksi. Koko lehtinen on kirjoitettu samaan väsyttävään ja teennäiseen tyyliin, jonka sävy on tällaiseen kepeähköön ohjelmistoon yhdistettynä tahattoman koominen. 

torstai 2. heinäkuuta 2015

Brahms, Goldmark, Nicolai ym: romanttisia alkusoittoja

Decca on 2000-luvulla tehnyt sarjan budjettihintaisia uudelleenjulkaisuja vuosien 1950 ja 1980 välillä kärttuneista äänitekokoelmistaan Australiasta käsin Decca Eloquence -merkin alla. Ne ovat osoittautuneet laadukkaiksi ja kiinnostaviksi, ja lisäksi muista vastaavista julkaisuista poikkeavasti ne on varustettu kunnollisilla esittelyesseillä, joista monet on kirjoitettu juuri uudelleenjulkaisua varten. Decca Eloquence -valikoimaan kuuluu erillinen romanttisten alkusoittojen ("Romantic Overtures") monta erillistä albumia käsittävä sarja, joka sisältää ilahduttavia harvinaisuuksia. Tänään käsittelen ko. sarjan ensimmäisen osan. Tämän kokoelman yhdistävä tekijä on, että levylle on valikoitunut saksalais-itävaltalaisen alueen romantikkojen alku- ja välisoittoja. Joukossa on muutamia todella harvoin kuultuja kappaleita. Eräs näistä on Danten 750-juhlavuoden teemaan hyvin istuva Hermann Goetzin alkusoitto unohdettuun Francesca da Rimini -oopperaan.


"Romanttisia alkusoittoja, osa 1":

Otto Nicolai (1810–1849): 
Der Tempelritter (Temppeliherra) – Alkusoitto (8:57);

Franz Schreker (1878–1934): 
Die Gezeichneten (Merkityt) – I näytöksen preludi (11:30);

Hugo Wolf (1860–1903): 
Der Corregidor (Corregidor) – Alkusoitto (5:27)

Carl Maria von Weber (1786–1826): 
Die drei Pintos (Kolme Pintoa) – Intermezzo (viim. Gustav Mahler) (5:56)

Karl Goldmark (1830–1915): 
Merlin – Alkusoitto (12:47)

Hermann Gustav Goetz (18401876): 
Francesca von Rimini (Francesca da Rimini) – Alkusoitto (viim. Ernst Frank) (9:59).

National Philharmonic Orchestra, Kurt Herbert Adler. Äänitetty Lontoossa 1978.

Johannes Brahms (1833–1897): 
Tragische Ouvertüre (Traaginen alkusoitto) (13:11).

Wiener Philharmoniker, Zubin Mehta. Äänitetty Wienin Sofiensaalissa 1976.

Decca Eloquence. 68:40.

Brahmsin Traaginen alkusoitto vuodelta 1880 on kokoelman ainoa itsenäinen teos, joka ei liity näyttämöteokseen. Se on käsittääkseni myös albumin ainoa ensijulkaisu: Zubin Mehtan (s. 1936) Wienissä johtama kaunopuheisen kiivas, kylmästi polttava tulkinta on taltioitu jo noin 40 vuotta sitten, mutta se oli liian pitkä mahtuakseen levylle, jonka täytteeksi se oli alun perin tarkoitettu. Lisä Mehtan komeaan äänitekatalogiin ei ehkä ole suuren suuri, mutta esitys on toimiva, kiihkeä ja fatalistinen. Se tosin ehkä antaa kaikessa jalostuneessa alakulossaan hieman murhemielisen päätöksen tälle muutoin paikoin hilpeälle kokoelmalle, mutta on ilahduttavaa, että se on sijoitettu täyttämään levyä, jonka kesto jäisi muutoin alle tuntiin.
Kurt Herbert Adler 1960-luvulla. Itävallanjuutalainen Adler muutti Anschlussin jälkeen Yhdysvaltoihin, missä nosti San Franciscon oopperan uudelle tasolle. Hänen mukaansa "traditio on se, mihin turvaudutaan, kun ei ole aikaa tai rahaa tehdä asioita kunnolla". 
Jos romantiikan ja saksalaisuuden lisäksi etsii yhdistäviä teemoja levyn muusta valikoimasta, jonka esittää levytystarkoituksiin koottu brittiläinen National Philharmonic Orchestra mallikkaasti ja innostavasti Kurt Herbert Adlerin (1905–1988) johdolla, voisi sellainen muodostua ennenaikaisesti päättyneistä säveltäjänurista. Wienin filharmonikkojen perustaja Otto Nicolai menehtyi sairaskohtaukseen 38-vuotiaana juuri mestariteoksensa (Die lustigen Weiber von Windsor eli Windsorin iloiset rouvat -ooppera) valmistuttua ja samana päivänä, jona hänet nimitettiin Preussin taideakatemiaan; Hermann Goetz kuoli tuberkuloosiin 35 vuoden iässä takanaan menestysooppera (Der Widerspenstigen Zähmung eli Kuinka äkäpussi kesytetään; myös sattumalta Shakespearea), ja sama tauti vei Carl Maria von Weberin hautaan 39-vuotiaana; Lied-säveltäjänä parhaiten menestynyt Hugo Wolf kuihtui kuppaan wieniläisessä mielisairaalassa 42-vuotiaana. Kaikki olivat taitavia ja lupaavia lahjakkuuksia, joilla olisi ollut vielä paljon saavutettavana musiikkihistoriassa.

Otto Nicolai, Wienin filharmonikkojen perustaja. Hänen kaikki oopperansa Windsorin iloisia rouvia lukuun ottamatta olivat alkujaan italiankielisiä, myös tällä levyllä alkusoiton voimalla edustettu Temppeliherra. Saksalaistettu Der Tempelritter on vain myöhempi versio Nicolain alkuperäisestä oopperasta Il Templario. Se oli aikanaan Italiassa suuremmassa suosiossa kuin uraansa käynnistelevän Verdin oopperat.
Franz Schreker kuoli 55-vuotiaana, mikä ei ollut hänen aikanaan aivan tavatonta, mutta hänen uransa kuoli jo aiemmin. Kekseliäs ja omaleimainen aistillinen myöhäisromantikko Schreker oli ohikiitävän hetken saksankielisen alueen kuumin säveltäjänimi, mutta hän putosi kelkasta ja jäi lisäksi kasvavan juutalaisvihan uhriksi jo eläessään ja varsinkin välittömästi kuolemansa jälkeen. Vasta aivan viime vuosina hänen omintakeisen runsasta musiikkiaan on ryhdytty esittämään taas säännöllisesti ainakin Saksassa.
Unkarinjuutalainen Karl (Károly) Goldmark, jonka kuolemasta on tänä vuonna (2015) kulunut vuosisata, eli pitkän elämän, muttei koskaan saavuttanut esimerkiksi Brahmsiin tai Lisztiin verrattavaa kuuluisuutta musiikillaan, joka on useimpien muiden tämän albumin säveltäjien tapaan vajonnut pölyttymään arkistoihin.

Bernard Shaw ylisti Hermann Goetziä säveltäjäksi, joka sinfonian alalla ylittää korkealta Brahmsin, Mendelssohnin ja Schumannin yritelmät. Shaw sanoi kaikenlaista muutakin hoopoa.
Mitä monipuolisesta kokoelmasta sitten jää mieleen? Suurimman vaikutuksen minuun tekee ehdottomasti Schrekerin preludi oopperan Die Gezeichneten ensimmäisestä näytöksestä. Se esitettiin ensimmäisen kerran konsertissa vuonna 1914; koko oopperan valmistamisessa paperille ja näyttämölle kesti hieman pidempään, ja se sai ensiesityksensä vasta 1918. Schreker laati liberton itse käyttäen pohjana Frank Wedekindin (1864–1918) draamaa Hidalla. Kyseessä näyttää olevan viehättävän sekopäinen, epäuskottava ja sensaatiomainen sepite, joka pyörii Genovan lähistöllä sijaitsevan joukko-orgioihin käytetyn saaren omistusoikeuden ympärillä. Menossa on mukana myös sieluihin erikoistunut taidemaalari. Mitäpä tuosta, sillä musiikki kuulostaa aiheeseen sopivan ylettömältä, runsaalta ja aistilliselta. Myöhäisromanttinen orkesteri soi isosti ja mehevästi, harmoniat säväyttävät, eikä vertailuilta Mahleriin tai Richard Straussiin voi välttyä. Muhkeaa, uhkeaa ja hitusen mieletöntä, kuten myöhäisromanttisten mammuttien tuleekin olla.
Franz Schreker putosi Weimarin tasavallan johtavien oopperasäveltäjien joukosta mitätöityyn unohdukseen, mistä hänet on vasta äskettäin pelastettu.
Mahlerin vaikutusta voi kuulla vähemmän ilmeisellä mutta kumma kyllä konkreettisemmalla tavalla Weberin Intermezzossa oopperasta Die drei Pintos. Mahler syntyi vasta sukupolvi Weberin kuoleman jälkeen, mutta otti nuorena säveltäjänä 1880-luvulla tehtäväkseen tältä kesken jääneen oopperan loppuun saattamisen; monet tuolloin tunnetummat säveltäjät, kuten Meyerbeer, olivat kieltäytyneet kunniasta. Mahler joutui työskentelemään Weberin jättämien paikoin hyvin ylimalkaisten luonnosten pohjalta ja sai monen vuoden puurtamisen jälkeen oopperan viimein esityskuntoon vuonna 1888; Weber oli aloittanut sen 68 vuotta aiemmin. Lopputuloksessa kuullaan vain Weberin teemoja: Mahlerin ammattietiikka ei sallinut uuden sisällön säveltämistä teokseen, mikä tarkoitti hänelle vain ylimääräistä rekonstruktiourakkaa. Lopputulos kieltämättä kuulostaa Weberiltä, mutta orkesterinkäytössä on vivahteita myöhemmästä romanttisesta tyylistä. Die drei Pintos ei ole päätynyt vakio-ohjelmistoon missän, mutta ainakin sen viimeistely toimi Mahlerille ylimääräisenä mestarikurssina. Juoni käsittelee 1600-luvun Andalusiassa syntyvää koomista sekasotkua, joka syntyy, kun kolmea eri henkilöä esiintyy Don Pinto de Fonsecana, mistä nimi Kolme Pintoa. Intermezzo säestää oikean Don Pinton humalaunta. Kappale on humoristinen ja Weberin tyyliin pulppuavan ilakoiva.

Windischgrätzissä (nyk. Slovenj Gradec) syntynyt Hugo Wolf tunnettiin paitsi lauluistaan, myös säälimättömästä ja armottomasta musiikkikritiikistään. Hänen kriitikonvaistonsa ilmeisesti petti, kun vastaan asettui halu luoda suuri näyttämöteos: kaikki ovat olleet yksimielisiä, että Der Corregidorin libretto on surkea, sanottiinpa musiikin ansioista mitä tahansa. Corregidorin lopullinen versio 1897 jäi Wolfin viimeiseksi suurtyöksi: samana vuonna hän käytännössä menetti työkykynsä kupan takia viettäen elämänsä viimeiset viitisen vuotta onnettomassa tilassa.
Andalusiaan sijoittuu myös Lied-säveltäjänä paremmin tunnetun Hugo Wolfin ainoa ooppera Der Corregidor (1897). Pedro Antonio de Alcarón y Arizan (1833–1891) pienosromaani El Sombrero de tres picos (Kolmikolkkahattu, 1874) oli vuosisatojen vaihteessa hyvin suosittu: tunnetuin siihen pohjaava sävellys on Manuel de Fallan samanniminen baletti vuodelta 1911. Corregidor oli kuninkaallinen paikallishallintovirka Espanjassa, ja oopperan juonen ydin on corregidorin tuntema himo myllärin vaimoa kohtaan. Oopperasta ei koskaan tullut menestystä, mutta sen tiivis alkusoitto virittää eloisan tunnelman, jossa kuuluu espanjalainen lokalisaatio ilahduttavasti vailla ilmeisiä Carmen-vaikutteita.

Karl Goldmark oli 1800-luvun lopun Wienissä erikoinen musiikkikriitikko ja kulttuurihenkilö: hän ilmoitti avoimesti arvostavansa sekä Brahmsin että Wagnerin musiikkia aikana, jolloin ko. säveltäjiä pidettiin absoluuttisina vastakohtina. Klikkiytyneet kannattajajoukot kehuivat omaa mestariaan maasta taivaaseen haukkuen toisen tyystin lyttyyn. Jaan Goldmarkin näkemyksen molempien säveltäjien merkittävistä ansioista.
Otto Nicolain Der Tempelritter on vuonna 1845 Saksan markkinoille tehty versio hänen Torinoon säveltämästään Il Templariosta. Juoni on poimittu 1800-luvun alussa niin Britanniassa, Ranskassa kuin Saksassakin huippusuositun (esim. Berlioz oli fanaattinen ilhailija) skottikirjailija Sir Walter Scottin (1771–1832) historiallisesta romaanista Ivanhoe (1820). Saksalainen tulkinta italaisesta bel cantosta on varmasti mielenkiintoista kuultavaa, mutta Temppeliherran alkusoitto on kokoelman tavanomaisinta ja persoonattominta tarjontaa. Se on ammattitaitoista työtä, josta välittyy dramatiikan ja romanssin henki, mutta se kuulostaa korviini myös hyvin geneeriseltä romanttiselta alkusoitolta, jossa ei ole riittävästi sisältöä eikä ideoita koko yhdeksän minuutin kestolle.

Karl Goldmarkin paras oopperamenestys oli pseudoraamatullinen Die Königin von Saba (Saaban kuningatar, 1875). Yksitoista vuotta myöhemmin seurasi vaatimattomamman vastaanoton saanut Merlin. Aihe ja käsittely ovat kuin suoraan Wagnerilta, joka oli jo ehtinytkin ammentaa kuningas Arthurin legendasta (Lohengrin, Tristan ja Isolde, Parsifal): on siveydestä voimansa ammentava kuningas, joka vietellään, on rakastavan neidon lunastavaa uhrautumista, ja kaiken ympärillä häärii kuningasta parhaansa mukaan suojeleva velho, joka antaa nimensä koko oopperalle. Alkusoitossa olisi hieman tiivistämisen varaa, eikä se pääse juhlallisuudessa tai mysteerintunnussa lähelle Wagnerin arthuriaanisia juopumuksia, mutta nostaisin sen Schrekerin ja Brahmsin ohella albumin musiikillisesti antoisimmaksi osuudeksi. Siinä on todellisen kertomuksen tuntu.

Levyn suurin harvinaisuus on unohdetun Hermann Goetzin (tunnetaan myös saksalaista romantiikkaa keskimääräistä paremmin tuntevissa piireissä jatkokysymyksestä "Ai kuka?") alkusoitto dantelaisesta oopperasta, joka sai kehnon vastaanoton ja hylättiin sen jälkeen täysin. Francesca von Rimini (1876) antaa alkusoitossaan viitteitä huomattavasta lahjakkuudesta. Goetz maalaa isoin vedoin yhdistellen tragediaa ja repivää dramatiikkaa arvokkaassa hengessä. Musiikki-ilmaisu on hyvin perinteistä eikä hätkähdytä, mutta muotoilu on huolellista ja ennen kaikkea materiaalin kuljetus pelaa paremmin kuin muutamilla muilla kokoelman säveltäjillä. Osansa tässä voi olla kapellimestari Ernst Frankilla, jonka tehtäväksi jäi säveltää loppuun oopperan keskeneräinen kolmas näytös ja alkusoitto, kun Goetz kuoli tuberkuloosiin.

Levy ilahduttanee parhaiten erikoisuuksien metsästäjiä. Ohjelma on harvinaista – niin harvinaista, että uudelleenjulkaisu voi käydä lähellä kulttuuriteon kategoriaa – muttei mullistavaa. Schreker on ehkä eniten kuulemisen arvoinen, mutta hänen musiikkiaan on tarjolla nykyään jo laajemmaltikin. Äänitys on Deccalta totunnaisen hyvä ja tulkinnat huolellisia sekä innostavia.