Brahms, Goldmark, Nicolai ym: romanttisia alkusoittoja

Decca on 2000-luvulla tehnyt sarjan budjettihintaisia uudelleenjulkaisuja vuosien 1950 ja 1980 välillä kärttuneista äänitekokoelmistaan Australiasta käsin Decca Eloquence -merkin alla. Ne ovat osoittautuneet laadukkaiksi ja kiinnostaviksi, ja lisäksi muista vastaavista julkaisuista poikkeavasti ne on varustettu kunnollisilla esittelyesseillä, joista monet on kirjoitettu juuri uudelleenjulkaisua varten. Decca Eloquence -valikoimaan kuuluu erillinen romanttisten alkusoittojen ("Romantic Overtures") monta erillistä albumia käsittävä sarja, joka sisältää ilahduttavia harvinaisuuksia. Tänään käsittelen ko. sarjan ensimmäisen osan. Tämän kokoelman yhdistävä tekijä on, että levylle on valikoitunut saksalais-itävaltalaisen alueen romantikkojen alku- ja välisoittoja. Joukossa on muutamia todella harvoin kuultuja kappaleita. Eräs näistä on Danten 750-juhlavuoden teemaan hyvin istuva Hermann Goetzin alkusoitto unohdettuun Francesca da Rimini -oopperaan.

"Romanttisia alkusoittoja, osa 1":

Otto Nicolai (1810–1849): 
Der Tempelritter (Temppeliherra) – Alkusoitto (8:57);

Franz Schreker (1878–1934): 
Die Gezeichneten (Merkityt) – I näytöksen preludi (11:30);

Hugo Wolf (1860–1903): 
Der Corregidor (Corregidor) – Alkusoitto (5:27)

Carl Maria von Weber (1786–1826): 
Die drei Pintos (Kolme Pintoa) – Intermezzo (viim. Gustav Mahler) (5:56)

Karl Goldmark (1830–1915): 
Merlin – Alkusoitto (12:47)

Hermann Gustav Goetz (1840–1876): 
Francesca von Rimini (Francesca da Rimini) – Alkusoitto (viim. Ernst Frank) (9:59).

National Philharmonic Orchestra, Kurt Herbert Adler. Äänitetty Lontoossa 1978.

Johannes Brahms (1833–1897): 
Tragische Ouvertüre (Traaginen alkusoitto) (13:11).

Wiener Philharmoniker, Zubin Mehta. Äänitetty Wienin Sofiensaalissa 1976.

Decca Eloquence. 68:40.

Brahmsin Traaginen alkusoitto vuodelta 1880 on kokoelman ainoa itsenäinen teos, joka ei liity näyttämöteokseen. Se on käsittääkseni myös albumin ainoa ensijulkaisu: Zubin Mehtan (s. 1936) Wienissä johtama kaunopuheisen kiivas, kylmästi polttava tulkinta on taltioitu jo noin 40 vuotta sitten, mutta se oli liian pitkä mahtuakseen levylle, jonka täytteeksi se oli alun perin tarkoitettu. Lisä Mehtan komeaan äänitekatalogiin ei ehkä ole suuren suuri, mutta esitys on toimiva, kiihkeä ja fatalistinen. Se tosin ehkä antaa kaikessa jalostuneessa alakulossaan hieman murhemielisen päätöksen tälle muutoin paikoin hilpeälle kokoelmalle, mutta on ilahduttavaa, että se on sijoitettu täyttämään levyä, jonka kesto jäisi muutoin alle tuntiin.

Kurt Herbert Adler 1960-luvulla. Itävallanjuutalainen Adler muutti Anschlussin jälkeen Yhdysvaltoihin, missä nosti San Franciscon oopperan uudelle tasolle. Hänen mukaansa "traditio on se, mihin turvaudutaan, kun ei ole aikaa tai rahaa tehdä asioita kunnolla". 

Jos romantiikan ja saksalaisuuden lisäksi etsii yhdistäviä teemoja levyn muusta valikoimasta, jonka esittää levytystarkoituksiin koottu brittiläinen National Philharmonic Orchestra mallikkaasti ja innostavasti Kurt Herbert Adlerin (1905–1988) johdolla, voisi sellainen muodostua ennenaikaisesti päättyneistä säveltäjänurista. Wienin filharmonikkojen perustaja Otto Nicolai menehtyi sairaskohtaukseen 38-vuotiaana juuri mestariteoksensa (Die lustigen Weiber von Windsor eli Windsorin iloiset rouvat -ooppera) valmistuttua ja samana päivänä, jona hänet nimitettiin Preussin taideakatemiaan; Hermann Goetz kuoli tuberkuloosiin 35 vuoden iässä takanaan menestysooppera (Der Widerspenstigen Zähmung eli Kuinka äkäpussi kesytetään; myös sattumalta Shakespearea), ja sama tauti vei Carl Maria von Weberin hautaan 39-vuotiaana; Lied-säveltäjänä parhaiten menestynyt Hugo Wolf kuihtui kuppaan wieniläisessä mielisairaalassa 42-vuotiaana. Kaikki olivat taitavia ja lupaavia lahjakkuuksia, joilla olisi ollut vielä paljon saavutettavana musiikkihistoriassa.

Otto Nicolai, Wienin filharmonikkojen perustaja. Hänen kaikki oopperansa Windsorin iloisia rouvia lukuun ottamatta olivat alkujaan italiankielisiä, myös tällä levyllä alkusoiton voimalla edustettu Temppeliherra. Saksalaistettu Der Tempelritter on vain myöhempi versio Nicolain alkuperäisestä oopperasta Il Templario. Se oli aikanaan Italiassa suuremmassa suosiossa kuin uraansa käynnistelevän Verdin oopperat.

Franz Schreker kuoli 55-vuotiaana, mikä ei ollut hänen aikanaan aivan tavatonta, mutta hänen uransa kuoli jo aiemmin. Kekseliäs ja omaleimainen aistillinen myöhäisromantikko Schreker oli ohikiitävän hetken saksankielisen alueen kuumin säveltäjänimi, mutta hän putosi kelkasta ja jäi lisäksi kasvavan juutalaisvihan uhriksi jo eläessään ja varsinkin välittömästi kuolemansa jälkeen. Vasta aivan viime vuosina hänen omintakeisen runsasta musiikkiaan on ryhdytty esittämään taas säännöllisesti ainakin Saksassa.
Unkarinjuutalainen Karl (Károly) Goldmark, jonka kuolemasta on tänä vuonna (2015) kulunut vuosisata, eli pitkän elämän, muttei koskaan saavuttanut esimerkiksi Brahmsiin tai Lisztiin verrattavaa kuuluisuutta musiikillaan, joka on useimpien muiden tämän albumin säveltäjien tapaan vajonnut pölyttymään arkistoihin.

Bernard Shaw ylisti Hermann Goetziä säveltäjäksi, joka sinfonian alalla ylittää korkealta Brahmsin, Mendelssohnin ja Schumannin yritelmät. Shaw sanoi kaikenlaista muutakin hoopoa.

Mitä monipuolisesta kokoelmasta sitten jää mieleen? Suurimman vaikutuksen minuun tekee ehdottomasti Schrekerin preludi oopperan Die Gezeichneten ensimmäisestä näytöksestä. Se esitettiin ensimmäisen kerran konsertissa vuonna 1914; koko oopperan valmistamisessa paperille ja näyttämölle kesti hieman pidempään, ja se sai ensiesityksensä vasta 1918. Schreker laati liberton itse käyttäen pohjana Frank Wedekindin (1864–1918) draamaa Hidalla. Kyseessä näyttää olevan viehättävän sekopäinen, epäuskottava ja sensaatiomainen sepite, joka pyörii Genovan lähistöllä sijaitsevan joukko-orgioihin käytetyn saaren omistusoikeuden ympärillä. Menossa on mukana myös sieluihin erikoistunut taidemaalari. Mitäpä tuosta, sillä musiikki kuulostaa aiheeseen sopivan ylettömältä, runsaalta ja aistilliselta. Myöhäisromanttinen orkesteri soi isosti ja mehevästi, harmoniat säväyttävät, eikä vertailuilta Mahleriin tai Richard Straussiin voi välttyä. Muhkeaa, uhkeaa ja hitusen mieletöntä, kuten myöhäisromanttisten mammuttien tuleekin olla.

Franz Schreker putosi Weimarin tasavallan johtavien oopperasäveltäjien joukosta mitätöityyn unohdukseen, mistä hänet on vasta äskettäin pelastettu.

Mahlerin vaikutusta voi kuulla vähemmän ilmeisellä mutta kumma kyllä konkreettisemmalla tavalla Weberin Intermezzossa oopperasta Die drei Pintos. Mahler syntyi vasta sukupolvi Weberin kuoleman jälkeen, mutta otti nuorena säveltäjänä 1880-luvulla tehtäväkseen tältä kesken jääneen oopperan loppuun saattamisen; monet tuolloin tunnetummat säveltäjät, kuten Meyerbeer, olivat kieltäytyneet kunniasta. Mahler joutui työskentelemään Weberin jättämien paikoin hyvin ylimalkaisten luonnosten pohjalta ja sai monen vuoden puurtamisen jälkeen oopperan viimein esityskuntoon vuonna 1888; Weber oli aloittanut sen 68 vuotta aiemmin. Lopputuloksessa kuullaan vain Weberin teemoja: Mahlerin ammattietiikka ei sallinut uuden sisällön säveltämistä teokseen, mikä tarkoitti hänelle vain ylimääräistä rekonstruktiourakkaa. Lopputulos kieltämättä kuulostaa Weberiltä, mutta orkesterinkäytössä on vivahteita myöhemmästä romanttisesta tyylistä. Die drei Pintos ei ole päätynyt vakio-ohjelmistoon missän, mutta ainakin sen viimeistely toimi Mahlerille ylimääräisenä mestarikurssina. Juoni käsittelee 1600-luvun Andalusiassa syntyvää koomista sekasotkua, joka syntyy, kun kolmea eri henkilöä esiintyy Don Pinto de Fonsecana, mistä nimi Kolme Pintoa. Intermezzo säestää oikean Don Pinton humalaunta. Kappale on humoristinen ja Weberin tyyliin pulppuavan ilakoiva.

Windischgrätzissä (nyk. Slovenj Gradec) syntynyt Hugo Wolf tunnettiin paitsi lauluistaan, myös säälimättömästä ja armottomasta musiikkikritiikistään. Hänen kriitikonvaistonsa ilmeisesti petti, kun vastaan asettui halu luoda suuri näyttämöteos: kaikki ovat olleet yksimielisiä, että Der Corregidorin libretto on surkea, sanottiinpa musiikin ansioista mitä tahansa. Corregidorin lopullinen versio 1897 jäi Wolfin viimeiseksi suurtyöksi: samana vuonna hän käytännössä menetti työkykynsä kupan takia viettäen elämänsä viimeiset viitisen vuotta onnettomassa tilassa.

Andalusiaan sijoittuu myös Lied-säveltäjänä paremmin tunnetun Hugo Wolfin ainoa ooppera Der Corregidor (1897). Pedro Antonio de Alcarón y Arizan (1833–1891) pienosromaani El Sombrero de tres picos (Kolmikolkkahattu, 1874) oli vuosisatojen vaihteessa hyvin suosittu: tunnetuin siihen pohjaava sävellys on Manuel de Fallan samanniminen baletti vuodelta 1911. Corregidor oli kuninkaallinen paikallishallintovirka Espanjassa, ja oopperan juonen ydin on corregidorin tuntema himo myllärin vaimoa kohtaan. Oopperasta ei koskaan tullut menestystä, mutta sen tiivis alkusoitto virittää eloisan tunnelman, jossa kuuluu espanjalainen lokalisaatio ilahduttavasti vailla ilmeisiä Carmen-vaikutteita.

Karl Goldmark oli 1800-luvun lopun Wienissä erikoinen musiikkikriitikko ja kulttuurihenkilö: hän ilmoitti avoimesti arvostavansa sekä Brahmsin että Wagnerin musiikkia aikana, jolloin ko. säveltäjiä pidettiin absoluuttisina vastakohtina. Klikkiytyneet kannattajajoukot kehuivat omaa mestariaan maasta taivaaseen haukkuen toisen tyystin lyttyyn. Jaan Goldmarkin näkemyksen molempien säveltäjien merkittävistä ansioista.

Otto Nicolain Der Tempelritter on vuonna 1845 Saksan markkinoille tehty versio hänen Torinoon säveltämästään Il Templariosta. Juoni on poimittu 1800-luvun alussa niin Britanniassa, Ranskassa kuin Saksassakin huippusuositun (esim. Berlioz oli fanaattinen ilhailija) skottikirjailija Sir Walter Scottin (1771–1832) historiallisesta romaanista Ivanhoe (1820). Saksalainen tulkinta italaisesta bel cantosta on varmasti mielenkiintoista kuultavaa, mutta Temppeliherran alkusoitto on kokoelman tavanomaisinta ja persoonattominta tarjontaa. Se on ammattitaitoista työtä, josta välittyy dramatiikan ja romanssin henki, mutta se kuulostaa korviini myös hyvin geneeriseltä romanttiselta alkusoitolta, jossa ei ole riittävästi sisältöä eikä ideoita koko yhdeksän minuutin kestolle.

Karl Goldmarkin paras oopperamenestys oli pseudoraamatullinen Die Königin von Saba (Saaban kuningatar, 1875). Yksitoista vuotta myöhemmin seurasi vaatimattomamman vastaanoton saanut Merlin. Aihe ja käsittely ovat kuin suoraan Wagnerilta, joka oli jo ehtinytkin ammentaa kuningas Arthurin legendasta (Lohengrin, Tristan ja Isolde, Parsifal): on siveydestä voimansa ammentava kuningas, joka vietellään, on rakastavan neidon lunastavaa uhrautumista, ja kaiken ympärillä häärii kuningasta parhaansa mukaan suojeleva velho, joka antaa nimensä koko oopperalle. Alkusoitossa olisi hieman tiivistämisen varaa, eikä se pääse juhlallisuudessa tai mysteerintunnussa lähelle Wagnerin arthuriaanisia juopumuksia, mutta nostaisin sen Schrekerin ja Brahmsin ohella albumin musiikillisesti antoisimmaksi osuudeksi. Siinä on todellisen kertomuksen tuntu.

Levyn suurin harvinaisuus on unohdetun Hermann Goetzin (tunnetaan myös saksalaista romantiikkaa keskimääräistä paremmin tuntevissa piireissä jatkokysymyksestä "Ai kuka?") alkusoitto dantelaisesta oopperasta, joka sai kehnon vastaanoton ja hylättiin sen jälkeen täysin. Francesca von Rimini (1876) antaa alkusoitossaan viitteitä huomattavasta lahjakkuudesta. Goetz maalaa isoin vedoin yhdistellen tragediaa ja repivää dramatiikkaa arvokkaassa hengessä. Musiikki-ilmaisu on hyvin perinteistä eikä hätkähdytä, mutta muotoilu on huolellista ja ennen kaikkea materiaalin kuljetus pelaa paremmin kuin muutamilla muilla kokoelman säveltäjillä. Osansa tässä voi olla kapellimestari Ernst Frankilla, jonka tehtäväksi jäi säveltää loppuun oopperan keskeneräinen kolmas näytös ja alkusoitto, kun Goetz kuoli tuberkuloosiin.

Levy ilahduttanee parhaiten erikoisuuksien metsästäjiä. Ohjelma on harvinaista – niin harvinaista, että uudelleenjulkaisu voi käydä lähellä kulttuuriteon kategoriaa – muttei mullistavaa. Schreker on ehkä eniten kuulemisen arvoinen, mutta hänen musiikkiaan on tarjolla nykyään jo laajemmaltikin. Äänitys on Deccalta totunnaisen hyvä ja tulkinnat huolellisia sekä innostavia.