lauantai 24. joulukuuta 2016

Vaughan Williams: Serenade to Music; Five Mystical Songs; Fantasia on Christmas Carols; Flos Campi

Joulutervehdys kajahtaa täällä tänä vuonna englantilaisissa tunnelmissa, ja Shakespeare-teemakin on mukana. Ralph Vaughan Williams (18721958) on meillä Suomessa lähes tuntematon säveltäjä, vaikka hänen laaja ja laadukas tuotantonsa, joka kattaa hänen koko aikuisikänsä, on hyvinkin kuuntelemisen ja paneutumisen arvoista. Pidän itse eniten hänen orkesterimusiikistaan, mutta tällä kertaa ajankohtaisten teemojen vuoksi tarjolla on laulua.


Ralph Vaughan Williams (1872–1958):

Serenade to Music 16:lle solistille ja orkesterille (13:34)

Five Mystical Songs baritonille, kuorolle ja orkesterille (19:41)

Fantasia on Christmas Carols baritonille, kuorolle ja orkesterille (12:26)

Flos Campi: sarja alttoviululle, sanattomalle kuorolle ja orkesterille (22:13)

Nobuko Imai, alttoviulu (Flos Campi);

Elizabeth Connell, Anne Dawson, Linda Kitchen, Amanda Roocroft, sopraanot;
Diana Montague, Jean Rigby, Sarah Walker, mezzosopraanot;
Catherine Wyn-Rogers, kontraltto;
John Mark Ainsley, Arthur Davies, Maldwyn Davies, Martyn Hill, tenorit;
Thomas Allen, Alan Opie, baritonit;
John Connell, Gwynne Howell, bassot (Serenade to Music);  

Corydon Singers;

English Chamber Orchestra, Matthew Best

Hyperion, äänitetty Lontoossa 1990. 68 min.

Fantasia on Christmas Carols (1912) ei tarjoile ainakaan suomalaiselle kuulijalle tuttujen sävelmien potpourria, ja luulenpa Vaughan Williamsin valikoiman olevan hänen kotimaassaankin sieltä harvinaisemmasta päästä. Säveltäjä oli 1900-luvun alkuvuosina monien samaa sukupolvea edustavien kollegojensa tapaan keräämässä kansanmusiikkia maaseudulla, ja ainakin yksi Fantasian sävelmistä tuli hänelle tutuksi juuri näillä matkoilla: teoksen kolmannessa jaksossa kuultava On Christmas Night on perinteinen sussexilainen laulelma.

Teoksen yleissävy on harras ja hieman riisuttu, eikä sitä tulisi yhdistettyä jouluun ellei seuraa sanoituksia. Se on myös tyyliltään ja rakenteeltaan valikoiman persoonattomin eikä ole onnistunut tekemään minuun suurtakaan vaikutusta. Vaivattomasti sitä kyllä kuuntelee. Repikää siitä joulumieltä.

Vaughan Williams oli syvästi kiinnostunut kristillisistä teemoista, mikä ilmenee hänen tuotannossaan melko runsaina uskonnollisten aiheiden käyttönä. Säveltäjän oma uskonnollinen kanta oli ilmeisesti hyvin lähellä brittiläistä sivistyneistöä varsinkin myöhäisviktoriaanisena aikana riivannutta melankolista anglikaanista agnostismia, jonka tuotoksissa on toisinaan munattoman voivotteleva sävy. Vaughan Williamsin kristillisteemainen musiikki on onneksi useimmiten vähintäänkin kiintoisaa. 

Five Mystical Songs (1911) tarjoaa valikoiman anglikaaniseen virsikirjaankin päätyneen runoilija George Herbertin (1593–1633) uskonnolliseen lyriikkaan sävellettyjä lauluja. Runojen taso hieman vaihtelee, mutta musiikki on kiinnostavaa, tosin minulle lähinnä runsaiden detaljiensa vuoksi. Vaughan Williamsin ilmaisussa kuulee aistikkaita vaikutteita ranskalaisilta impressionisteilta. En voi väittää varsinaisesti syttyneeni näille lauluille, mutta joukossa on kauniita ja vaikuttavia hetkiä.

Flos Campi (1925) tas on äärimmäisen kiehtova ja erikoinen sävellys. Tämä laajahko rapsodinen kokonaisuus (säveltäjän oma luokitus "sarja" on harhaanjohtava ja omituinen) alttoviululle, karsitulle orkesterille ja sanattomalle kuorolle perustuu säveltäjän vaikutelmiin Laulujen laulusta, Raamatun korkealaatuisimpiin kuuluvasta tekstistä. Flos Campi (jolle "Saaronin lilja" voisi olla pätevähkö suomennos) on hätkähdyttävintä, omaperäisintä ja aistillisinta kuulemaani Vaughan Williamsia. Rajattua orkesteria hyödynnetään upeasti, ja säveltäjä osoittaa olevansa sävyjen mestari. Itse teosta on haastavaa kuvata. Musiikki on muuntautuvaa vaihdellen karkeasta alkukantaisuudesta hiprakkaiseen ilmavuuteen. Yleissävyä voi luonnehtia mystiseksi, ja sanaton kuoro korostaa oudon miellyttävää vierauden tuntua. Muutamat orientalistiset detaljit pysyvät aisoissa, ja alttoviulu – Vaughan Williamsin oma instrumentti, jota hän tuotannossaan hellii – saa useita upeita sooloja.

Flos Campia kuunnellessa voi helposti rakentaa mielessään oman ohjelmansa, mutta jos haluaa pitäytyä säveltäjän raamatullisessa viittauksessa, pystyy musiikissa kuulemaan ilmeisiä jälkiä lyriikan hartaudesta ja myös sen eroottisesta sisällöstä. Teos päättyy arvoitukseen jättäen jälkeensä syvän hiljaisuuden.   

Viimeisenä saa vuoronsa albumin avausteos. Serenade to Music valmistui vuonna 1938 kapellimestari Sir Henry Woodin 50-vuotistaiteilijajuhlagaalaan, ja ihme kyllä tämä viralliseen juhlatilaisuuteen syntynyt sävellys on Vaughan Williamsin hienoimpia saavutuksia. Ensiesityksessä paikalla ollut Sergei Rahmaninov liikuttui siitä kyyneliin ja kertoi, ettei mikään sävellys ollut ikinä koskettanut häntä niin syvältä. Vaughan Williams otti tekstiksi hieman muokatun musiikin ylistyksen Shakespearen Venetsian kauppiaan V näytöksestä. Uskomattoman kauniisti ja herkästi käsitellyn orkesterin kera esiintyy peräti kuusitoista solistia, joista jotkut laulavat vain hyvin lyhyitä osuuksia yhdistyäkseen lopetuksen kiitolliseen harmoniaan. Tämä sävellys on hehkuvan nerokas ja sanomattoman kaunis. Korkeatasoisen tekstin ei tarvitse hävetä sen rinnalla rahtuakaan, ja vaikuttavaa lopputulosta voi pitää ansiokkaana ja koskettavana kunnianosoituksena niin musiikille kuin Shakespearelle. Pidän itse eniten säveltäjän laatimasta laulajattomasta versiosta viululle ja orkesterille, mutta se on vaikuttavaa kuultavaa myös ihmisäänen runsauden saattelemana. 

Tulkinnat ovat herkkiä ja vivahteikkaita, ja äänityksessä on pehmeää läheisyyttä, joka tuo tarkasti muotoillut yksityiskohdat hienosti esiin. En ehkä aloittaisi Vaughan Williamsiin tutustumista tästä albumista esimerkiksi Sinfonia nro 5, Norfolk Rhapsody, Fantasia Thomas Tallisin teemasta ja The Lark Ascending voivat johdatella paremmin hänen kiehtovaan maailmaansa mutta musiikki vaihtelee kiinnostavasta loistavaan, eivätkä esitykset jätä toivomisen varaa.    

torstai 8. joulukuuta 2016

Sibelius: Myrsky, Aallottaret & Öinen ratsastus ja auringonnousu

Suomalaisen musiikin päivänä Shakespearen juhlavuonna on ilmeisin valinta palauttaa mieleen Jean Sibeliuksen myöhäisteoksiin kuuluva näyttämömusiikki Myrskyn (The Tempest) kööpenhaminalaiseen produktioon, jonka ensi-illasta on 2016 sopivasti kulunut tasavuosia, tarkalleen ottaen 90 vuotta.
 

Caliban ja hengettäret ottavat aurinkoa rannalla. Sir Joseph Noel Patonin maalaus, 1868.

Kaikista Shakespearen draamoista on Myrsky vaikeimmin selitettävissä tai määriteltävissä tiiviisti tai laveamminkaan. Nimellisesti kyse on ex-herttuan maagisesta kostojuonesta autiolla (oletettavasti Välimeren) saarella, mutta tapahtumissa on niin arvoituksellinen ja monitahoisen luonnosmainen, ilmava tuntu, että tekee häijyä yrittää vangita sitä yksiselitteisiksi sanoiksi tai vain muutamaksi teemaksi, joita draama muka itsestään selvästi käsittelisi ennemmin kuin muita. Miten tiivistää sellainen, joka tuntuu käsittelevän vähän kaikkea isoa? Myrsky on toki näytelmä italialaisesta kostojuonesta, mutta se on myös filosofiseen pohdintaan kutsuvaa draamaa vallan luonteesta ja vaikutuksista, ikääntymisestä ja luopumisesta, vapaudesta ja tiedosta, ja siitä, mitä on olla ihminen: yhteisön, suvun, valtion, kokonaisen sivilisaation jäsen. Myrskyn kompleksisuutta ei vähennä se, että tämä ilmeisesti 1610-luvun alussa syntynyt näytelmä on hyvin todennäköisesti Shakespearen viimeisiä enimmäkseen omia töitä ja on siksi saanut osakseen paljon biografis-psykologista analyysia. Eräässä hyvin vaikutusvaltaisessa eikä välttämättä täysin perusteettomassa tulkintatraditiossa Myrsky on nähty Shakespearen symbolisena hyvästijättönä teatterin maailmalle. Siinä missä Prospero särkee sauvansa ja hävittää kirjansa luopuen niistä lumouksista, jotka toivat hänelle vallan tällä yksinäisellä saarella, tekee Shakespeare tämän personalisoidun tulkintalinjan mukaan saman teatterille tuomalla näkyväksi sen lumouksen ja ilmoittaen sen haihtumisen. Olkoon sitten niin; en kiellä, etteikö ajatus olisi lähes vastustamattoman vetoava. 

Voiko Sibeliuksen Myrskyä sitten pitää hänen hyvästijättönään musiikille? Vaikka idea Myrskyyn pohjautuvasta musiikista esitettiin hänelle ensi kertaa jo 1901, on kyseessä hänen viimeinen näyttämömusiikkiteoksensa ja toiseksi viimeinen suuren mitan orkesterisävellys; Tapiola sai ensiesityksensä vuoden 1926 lopulla päättäen Sibeliuksen aktiivisen sävellysuran. Tämä ei tosin ollut tietoinen valinta, vaan säveltäminen muuttui vain vähemmän tuloksekkaaksi ja lopulta tyrehtyi. Tuskinpa Sibelius ajatteli vain kiertävänsä mustepullon korkin kiinni, mutta Myrsky-musiikilla on ajoituksensakin kannalta merkittävä asema hänen tuotannossaan. Joka tapauksessa se on hänen monipuolisen ja runsaan näyttämömusiikkituotantonsa merkittävin osa, äänimaailmaltaan erittäin hienovarainen ja ennakkoluulottoman mielikuvituksellinen kokonaisuus, jossa hänen persoonallinen sävelkielensä on modernistisimmillaan.

Sibelius Caprilla vuonna 1926. Hauskaa näyttää olevan.

Sibelius muokkasi tapansa mukaan näyttämömusiikista kaksi laajahkoa orkesterisarjaa jättäen pois erikseen julkaistun alkusoiton sekä numerot, jotka sisältävät laulettuja osuuksia. Myrsky-sarjat tarjoavat neljänkymmenen minuutin edestä Sibeliuksen kiehtovinta pienimuotoista musiikkia, jossa tyypillisesti muutamaan minuuttiin tiivistetään valtavan moni-ilmeinen, luonnikas ja hienostunut kappale, joka tuntuu kuin väkisin tuomaan mieleen jonkin vivahteikkaan luonnonilmiön Sibeliuksen luontorakkaus varmasti innoitti häntä tämän näytelmän aiheiden muuntamisessa kuulokuviksi (ja uskaltaako edes miettiä, millaista Kesäyön unelmaa hän olisi nähnyt) tai pienen luonnevinjetin, vaikka jokainen on mielenkiintoinen myös täysin abstraktina musiikkina. Instrumenttien valinta ja käyttö on erityisen huolellista ja ilmaisuvoimaista, ja tunnettua on, että hän identifioi joitakin instrumentteja tai instrumenttiyhdistelmiä tiettyihin hahmoihin. Harpun ja lyömäsoittimien yhteispeli ilmentää usein Prosperoa, jonka luonteessa on julmia ja päsmäröiviä sekä myös herkkiä ja rakastavia piirteitä ja tietysti myös hänen magiaansa, joka väreilee koko saarella. Vähintään yhtä kiinnostavaa on kuulla, miten horjumattomasta arvokkuudestaan tunnettu Sibelius käsittelee groteskia, muttei suinkaan epäsympaattista Calibania: puhaltimien rääkynä ja äkkinäiset sävylliset kurvit ovat sellaista, mitä Sibeliukselta ei ole totuttu odottamaan. On lisäksi joka kerta erikoista kuulla Sibeliuksen äänimailmaan muuten niin kovin sopimatonta ksylofonia. 


Jean Sibelius (1865–1957):

Aallottaret, op. 73 (11:15);

Myrsky: Sarja nro 1, op.109 nro 2 (23:11);

Myrsky: Sarja nro 2, op.109 nro 3 (17:50);

Öinen ratsastus ja auringonnousu, op. 55 (16:40).

Helsingin kaupunginorkesteri, Leif Segerstam.

Ondine, äänitetty Hyvinkäällä 1997 (Myrsky-sarjat) & 1998. 69:25.

Näyttämömusiikki oli aiempien teatterisukupolvien aikana usein sellaista, että siitä tuli näyttämöllisestä kontekstistaan irrotettuna konserttisalissa tai äänitteellä sarja lyhyitä tunnelmanvaihteluita, jotka voivat muodostaa itsessään kiehtovia miniatyyreja mutta harvoin ovat kovin mukaansatempaavia kokonaisuuksina. Näyttämömusiikkia on myös totuttu pitämään taiteelliselta arvoltaan hieman alempana ja sen asemaa säveltäjien tuotannossa vähemmän keskeisenä. Esimerkiksi Sibeliukselle näyttämömusiikki oli kuitenkin eräs hänen laajemmista sävellystyökokonaisuuksistaan, ja vaikka niiden musiikki onkin lyhytjännitteisempää kuin mitä hän tarjoaa sinfonioissaan, ovat ne parhaimmillaan todella elähdyttävän antoisaa, kiehtovaa ja huolellisesti valmistettua musiikkia, jota kelpaa kuunnella aivan erikseen.

Leif Segerstam (s. 1944), jota uskaltaa ehkä jo sanoa kansallisaarteeksi, on monta kertaa osoittanut verrattomat kykynsä Sibeliuksen tyylitajuisena ja persoonallisena tulkitsijana, ja on erityisesti kehuttava hänen paneutumistaan säveltäjän näyttämömusiikkiin. Segerstamin ilmeisesti horjumaton kyky nostaa, laskea ja painottaa lyhyidenkin kappaleiden detaljeja menettämättä otetta yleisestä vaikutelmasta on tehnyt hänen tuoreesta Naxokselle levyttämästään Sibelius-teatterimusiikkisarjasta herkullisen kulttuuritapauksen. Tämä Ondinen taltiointi 1990-luvun lopulta osoittaa, että samat hyveet olivat hallussa silloinkin. Tämä on valloittavan upea levy, jonka tarjonta on kauttaaltaan ensiluokkaista, kaikilta osiltaan niin saumattoman sibeliaanista, ettei sen kanssa ehkä kannattaisi lähteä kilpailemaan lainkaan. Myrsky-sarjat ovat onnistuneimmat, syvimmät ja elävimmät, mitä olen kuullut. Joka ainoa osa soi minulle hämmästyttävän täydellisenä, punnitun luonnollisena ja välittömänä, ja teatterin tomu on haihtunut täysin pois: on mahdollista unohtaa tyystin, että tämä lumoava musiikki "kuului" alun perin näyttämölle. Esimerkiksi Tuulten kuoron koruttoman sympaattinen melankolia, Mirandan riipaisevan surullinen, viaton eleganssi ja Najadit-osan upea, hämärtyvä valssi tekevät kaikki suuren vaikutuksen. 

Segerstamin huolellinen ja näkemyksellinen työ yksityiskohtien parissa avartaa näennäisen yksinkertaisiakin kappaleita, jotka olisi helppo ohittaa pieninä välinumeroina. Esimerkiksi Sadonkorjaajat ja Humoreski ovat periaatteessa suoraviivaisia pikku kipaleita, joista Segerstam tekee muistettavia hiomalla musiikista esiin vaikutelmia, jotka herättävät sekä mielenkiintoa että ihailua. Puupuhaltimilla on merkittäviä soolo-osuuksia, jotka saavat tilaa ja kehystä erinomaisen kauniisti ja valoisasti soivasta jousistosta, ja Segerstam herkuttelee efekteillä, joilla eräät instrumentit kuulostavat kaukaisemmilta, samoin kuin groteskeriatemppuilulla (jota tavataan esim. Calibanin kohdalla). Tehosteet kuitenkin tehdään osaksi kudelmaa, eivätkä ne vaikuta suurennelluilta tai teennäisiltä. 

Kaikkein upeimmalta ja koskettavimmalta kuulostaa itseoikeutetusti Prospero. Tämä parin minuutin mittainen, raskaan mietteliäänä alkava osa päätyy haalistumisen ja kuulauden kautta surumieliseen tyytymiseen. Se on riipaiseva ja arvokas luonnekuva kiehtovasta hahmosta, eikä sitä olisi vaikea kuvitella taustalle johonkin niistä filminpätkistä, joissa jo kaljuuntunut säveltäjä ilmaantuu kuusikosta kävelykeppeineen ja leveine lierihattuineen jatkaakseen kävelyretkeään rakastamansa luonnon helmassa.

Sama huolellisuus ja valloittava ilmaisuvoima ovat läsnä myös levyn kahdessa muussa teoksessa. Ranskalaisen impressionismin suuntaan kurkisteleva Aallottaret (1914) pulikoi lumoavine vesiefekteineen jotka kestävät vertailun Debussyn La meriin aivan vastustamattomasti. Teos on hieman syklinen ja toisteinen, ja Segerstamin kyky säilyttää siinä jännite ja mielekäs, kelluva kerronallisuus tekee tästäkin varmasti parhaan kuulemani esityksen. Segerstam tuntuu olevan alusta alkaen yhtä tämän mystisen musiikin kanssa, ja helsinkiläiset soittavat pehmeästi, kuin vettä vaan (anteeksi). 

Ohjelman päättää melko harvoin kuultu Öinen ratsastus ja auringonnousu (1909). Tämä kerronnallisesti suoraviivainen sävelruno painottuu melko vahvasti siihen ratsastuspuoleen, joka antaa sävellyksen ensimmäiselle puoliskolle rytmillisen pohjan. Se voi käydä hieman väsyttäväksi kuin yritys pysyä hereillä tehtäessä matkaa pimeässä ympäristössä keskellä yötä ja tämä kysyy kykyä maalata öisen metsän oli vilahtelevista näyistä kiinnostavia ja mielekäs kontrasti vapahtavalle auringonnousulle. Segerstam (tietysti) hallitsee tämän. Sävelruno ei kuulu suosikkeihini, mutta Segerstam tuo siihen kerronnallista jämäkkyyttä. Musiikin jyrkkiä piirteitä, ratsastuksen teräviä iskuja ja päälle vyöryvää synkkyyttä korostetaan onnistuneesti, ja sibeliaaninen humina täydentää kuvan kylmästä, torjuvasta ja synkästä talviyöstä, jonka näennäinen liikkumattomuus kätkee sisäänsä lukemattomia ihmiselle vieraita mysteereitä. 

Tämä on upea albumi, jonka esitykset ovat lähes vaihtoehtottoman loistavia. On liki pakonomaisen vaikuttavaa kuulla musisointia, joka tuntuu olevan kaikilla esittäjillä näin täydellisesti sielussa ja verissä. Tyylillisesti vakuuttavampaa Sibeliusta saa hakea, ja Segerstamin verraton detaljikorva muotoilee kokonaisuuksista erinomaisen kauniita, vivahteikkaita, tarpeen mukaan hämäriä, utuisia tai valoisia, koskettavia ja herpaantumattoman lumoavia. Tämä albumi on parhaita Ondine-levymerkin minulle antamia kuuntelukokemuksia, ja suosittelen sitä varauksetta kaikille, joita nämä teokset lainkaan kiinnostavat.