tiistai 19. tammikuuta 2016

Bruckner: Sinfonia nro 8

Ranskalainen säveltäjä, kapellimestari ja musiikkikriitikko Pierre Boulez kuoli 5.1.2016 kotonaan Baden-Badenissa. Hän oli 90-vuotias, syntynyt homejuustostaan kuuluisassa Montbrisonissa 26.3.1925. Boulezia on tavattu mainita 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimpiin kuuluvana klassisen musiikin säveltäjänä. Toisen maailmansodan jälkeen Boulez opiskeli Pariisin konservatoriossa, missä hän kehitti Olivier Messiaenin johdolla yksilöllistä tulkintaa Arnold Schönbergin 12-säveljärjestelmästä. Hän tutustui Pariisissa radikaaleihin avantgardisteihin, kuten John Cageen ja Karlheinz Stockhauseniin, mutta syventyi myös moderniin jazziin ja balilaiseen kansanmusiikkiin, jotka tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. Boulez murtautui pian orjallisimman sarjallisuuden häkistä vapaampaan ilmaisuun, mikä tärveli hänen suhteensa Wienin toisen koulukunnan tiukimpiin inkvisiittoreihin, erityisesti iki-inhaan René Leibowitziin.

Ranskalaisena intellektuellina Boulez viljeli itsetarkoituksellista polemiikkia ja kritisoi innokkaasti tasavallan kulttuuri-instituutioita kaivaten selvästi kuitenkin niiden arvostusta ja läheisyyttä. Suomalaisissakin muistokirjoituksissa esiintyi Boulezin kuuluisa tuomio, että nykyaikainen säveltäjä, joka ei tajua 12-säveljärjestelmän "välttämättömyyttä", on "hyödytön" (isoilla kirjaimilla INUTILE) ja hänen työnsä "aikakauden tarpeisiin nähden irrelevanttia". Tämä mahtaileva ja merkityksetön tuomio näyttäytyy tänä päivänä naurettavasti muotoiltuna hölynpölynä, ja tämä Boulezin 27-vuotiaana kirjoittama typeryys on hallinnut hänen julkisuuskuvaansa ehkä liikaakin. Hän pehmeni iän myötä, kuten pohjimmiltaan suhteellisuudentajuisille ihmisille on tyypillistä.

Boulez muutti vuonna 1959 Länsi-Saksaan asettuen Baden-Badeniin, joka pysyi hänen kotinaan kuolemaan saakka. Boulez oli suosittu vierailija varsinkin amerikkalaisissa ja brittiläisissä orkestereissa, mutta häntä syyhytti päästä uudistamaan Ranskan keskusjohtoista musiikkikulttuuria. Kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan, haukkui hän Saksan lehdistössä Ranskan vaikutusvaltaista kulttuuriministeri André Malraux'ta ja suositteli, että oopperatalot räjäytettäisiin musiikkikulttuurin tervehdyttämisen nimissä.

Muunmaalaisiin musiikki-instituutioihin Boulez kykeni suhtautumaan vähemmin kouristuksin, ja hän sai vuonna 1971 näkyvän paikan New Yorkin filharmonikkojen ylikapellimestarina. Konsertointi vei aikaa sävellystyöltä, mutta sammumattoman utelias Boulez jatkoi kokeilujaan erityisesti elektronisen musiikin parissa. Samaan aikaan Boulez onnistui lopultakin valloittamaan Ranskan musiikkielämän huipun, kun uusi presidentti Georges Pompidou käynnisti valtaisan kunnianhimoisen kulttuuripoliittisen uudistuksen ja yleisen modernisaatiokampanjan, joka toteutettiin gallialaisen keskusjohtoisesti. Tämän yhteydessä Boulez sai oman läänityksen suuren musiikki- ja akustiikkatutkimuskeskuksen (Ircam) johdossa. Saatuaan lopulta tämän tunnustuksen kotimaassaan Boulez tuntui rauhoittuvan hieman. Hänen sävelkielensä pysyi sellaisena, jota minunlaiseni matonen kutsuisi "haastavaksi", ja hän jatkoi teoksissaan rajojen venytystä ja uudelleenmäärittelyä, mutta itsetarkoitukselliset provokaatiot vähenivät, eikä nähtävästi enää ilmennyt tarvetta roimia vanhoja partoja alkoihan Boulez olla heitä itsekin.

Kapellimestarina Boulez oli ilmeisesti hyvin toisenlainen kuin hänen poleemisesta julkisen intellektuellin kuvastaan voisi päätellä. Muusikot mainitsevat hänet suoraviivaisena, tärkeilemättömänä, välittömänä ja huumorintajuisena johtajana. Myös nuoret säveltäjät, joita Boulez mielellään tuki, tapaavat kehua hänen vilpittömyyttään ja mutkattomuuttaan. 

Boulez jatkoi konsertointia ja levytystä 2010-luvulle saakka, kunnes lisääntyvät terveysongelmat pakottivat hänet harventamaan tahtia ja lopulta vetäytymään hyvin lyhyelle eläkkeelle. Boulez jakoi mielellään näkemyksiään musiikin asemasta ja merkityksestä, mutta hän oli haluton selittämään omien sävellystensä logiikkaa tai syntyä. Hän varjeli hyvin tarkkaan myös yksityiselämäänsä kumppaninsa Hans Messmerin kanssa. Boulez on viimeinen ennen toista maailmansotaa syntyneistä suurista modernisteista. Hän tuli mielestään oikealla asialla sanoneeksi paljon kyseenalaisia juttuja, mutta hänen mielekkäimpiä sanomisiaan on seuraava lausahdus: "Synneistä suurin on olla tyystin vailla mielikuvitusta, olla vain tyytyväinen itseensä."

Huomaan, etten ole tässä kirjoituksessa maininnut ainuttakaan Boulezin sävellystä. Hän on minulle tutumpi kapellimestarina. En ole kuullut paljoa hänen omia sävellyksiään, eivätkä ne kuulemani jaksa pitää mielenkiintoani yllä kovin pitkään. Notations ja Le marteau sans maître sisältävät kiinnostavia, aistillisesti vetoavia piirteitä ja kiinnostavaa musiikillista tekstuuria, mutta eksyttävät minut hyvin nopeasti. Ehkä minun ei tarvitse tätä hävetä, kun kuulemma Esa-Pekka Salonenkin kertoo jäävänsä joskus pihalle Boulezin parissa.

Boulez kertoo ryhtyneensä kapellimestariksi, koska halusi varmistaa omien teostensa tulevan esitetyiksi haluamallaan tavalla. Tämä on ehkä hänen huumoriaan, sillä miehen levytyskatalogi on laaja, palkittu ja arvostettu. Boulezin kiinnostus suuntautui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun musiikkiin. Ranskalaisen repertoaarin lisäksi hän suosi myös Wagneria, Bruckneria ja Mahleria, joiden arvostus ei hänen uransa alussa ollut Ranskassa kummoinen.

Tänään muistan Pierre Boulezia käsittelemällä hänen tulkintaansa Anton Brucknerin (18241896) kahdeksannesta sinfoniasta.



Anton Bruckner:

Sinfonia nro 8 c-molli (76 min, ed. Robert Haas):
I Allegro moderato (15:08)
II Scherzo. Allegro moderato – Trio. Langsam. Scherzo da capo (13:39)
III Adagio. Feierlich langsam, doch nicht schleppend (24:52)
IV Finale. Feierlich, nicht schnell (22:19)

Wiener Philharmoniker, Pierre Boulez.

Deutsche Grammophon, äänitetty konserteissa Sankt Florianin augustinolaisen luostarin kirkossa Itävallassa 1996. 76:14.

Boulez johti tämän konsertin osana Brucknerin kuoleman 100-vuotismuistojuhlaa. Vuosipäivän alla esityspaikaksi valittiin Linzin lähellä sijaitsevan Sankt Florianin pikkukaupungin Pyhän Florianuksen luostarin kirkko, jonka urkurina Bruckner aikanaan toimi. Nykyään Bruckner on kirkon tunnetuin vainaja (Pyhän Florianuksen ohella): hänet on haudattu urkujen alle.

Kun hankin tämän levyn noin viisi vuotta sitten, teki se minuun varsin kielteisen vaikutuksen. Brucknerin kahdeksannen sinfonian löytäminen joskus kauan sitten oli minulle suuri kokemus, ja minulla on tämän teoksen esityksissä aina suuret odotukset. Esimerkiksi Herbert von Karajan, Wilhelm Furtwängler ja Günter Wand ovat tehneet tässä sinfoniassa upeaa työtä, ja heidän esimerkkiinsä verrattuna Boulezin Bruckner on etäistä ja eleetöntä, ei ehkä suoranaisen kylmää orkesterin jousistosta säteilee tarvittava lämpö  mutta ilmastoitua. Teos tuntui vieraalta, kliimaksit pettymyksiltä ja yleisvaikutelma hieman laihalta. Panin levyn hyllyyn, enkä kuunnellut sitä pitkään aikaan. Myöhemmin palasin sen pariin muistellessani, että se ainakin oli ollut erilainen esitys, jos ei aivan hyvällä tavalla. Uudelleen kuunneltuna esitys teki jo paljon suotuisamman vaikutuksen. Jäin yhä kaipaamaan puhtia ja poltetta, mutta Boulezin esitys alkoi hiljalleen voittaa minua puolelleen. 

Boulez tuntuu tarkastelevan sinfoniaa toisenlaisena kokonaisuutena kuin mihin on totuttu. Hänen huipennuksensa, mottonsa ja käsittelynsä voivat olla paikoin jopa proosallisia, mutta kehittelyjaksot viettelevät mukaansa äärimmäisellä yksityiskohtaisuudellaan. Ne, joille Brucknerin pitkät kehittelyt ovat liikaa, saattavat kiinnostua tästä otteesta. Arkkitehtoniset analogiat tuntuvat olevan Brucknerissa väistämättömiä, ja Boulezin katedraali on funktionalisempaa tyyliä kuin useimpien kilpailijoiden. Siinä on silti kosolti kauneutta esimerkiksi toisen osan ote on samettisen hieno, lähes kuin omituista kontrapunaalista balettia kasteisilla hämähäkinverkoilla – mutta bruckneriaaninen massa jää saavuttamatta ja sen myötä majesteettisuus. Adagio taas on täynnä upeita yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena siitä on Boulezin käsissä vaikea todella innostua, vaikka rakenne onkin huomattavan elegantti. Finaali toimii muodollisesti todella hyvin, mutta siitä puuttuu kauhu ja taivaalta satava tuli, jonka Karajan niin upeasti muotoilee eräässä uransa loistavimmista esityksistä. Boulez esittelee apokalypsin analyysin, sekulaarin meditaation katedraalin. Ja silti esitys on äärimmäisen kiehtova, koska se esittelee aivan uudenlaisen, hyvin hallitun, loogisen ja kauniin Brucknerin. Se ei ole kylmää analyysiä, vaan yllättävänkin vetoavaa, persoonallista ja ihmisen kokoista. En voi ikinä tyytyä vain tähän tulkintaan saati julistaa sitä suosikikseni, mutta se on tyynessä mietteliäisyydessään sekä teeskentelemättömässä selkeydessään arvokas ja äärimmäisen kiinnostava lisä Bruckner-levytysten valtakuntaan.    
Äänitys on kirkossa tehdyssä konserttitaltioinnissa ymmärrettävästi haasteellinen, ja siihen nähden suoritus on hyvä. Ääni ei ole terävimmästä päästä, mutta puuroutumisesta ei ole pelkoa, ja detaljit erottuvat kauniisti.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti