sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Klami: Kalevala-sarja ym. orkesterimusiikkia

Tämän kuun 28. päivänä vietettävän Kalevalan päivän kunniaksi kuuntelen kansalliseepokseen liittyvää musiikkia. Viime vuonna oli ohjelmassa runsaasti Sibeliusta ja myös hänen pitkälti määrittämäänsä kalevalaista soundtrackiä, joten on aiheellista vaihtelun vuoksi suoda hetki muille Kalevalan aiheita musiikin muotoon pukeneille säveltäjille.

Nuori Klami

Virolahden Klamilassa syntynyt Uuno Klami (1900–1961) oli säveltäjänä hieman epäkiitollisessa asemassa. Hänen tuotantonsa kiinnittyy läheisesti eurooppalaisen modernismin valtavirtaan, mutta Suomessa kaikki säveltäjät työskentelivät Sibeliuksen valtavassa varjossa, mikä ei ollut varmaan aina pelkästään elähdyttävä kokemus. Ranskassa ja Itävallassa musiikkiopintojaan edistänyt Klami otti esikuvakseen Maurice Ravelin (esim. Klamin Merikuvia-sarjassa kuullaan hyvin ilmeinen Boléro-laina) ja oli hyvin perillä kansainvälisen modernismin kehityksestä. Tyylillisesti kosmopoliittinen Klami oli kuitenkin myös hyvin selvästi vuoden 1900 suomalaista sukupolvea, johon vaikutti voimakkaasti kansallisuus- ja heimoaate. Hänen opintonsa ja sävellystyönsä keskeytyivät useita kertoja, kun hänellä oli kiire sotimaan ulkomaita myöten. Elämänsä aikana Klami otti osaa peräti viiteen sotaan: hän oli sisällissodassa 1918 valkoisten riveissä, riensi tämän jälkeen Viron itsenäisyyssotaan ja ehti mukaan vielä Aunuksen heimoretkikuntaankin. Talvi- ja jatkosodassa Klami palveli lääkintä-, propaganda- ja postitehtävissä.

Kaiken tämän ohella Klami ehti säveltää sangen huomattavan tuotannon, joka käsittää sinfonioita, sävelrunoja, alkusoittoja, konserttoja, oratorion, kantaatin, lauluja, kamarimusiikkia, baletin ja pianoteoksia. Hänen sävellyksensä muodostavat usein mielenkiintoisia yhdistelmiä värikkään eurooppalaisen modernismin ja kansalliskulttuuristen aiheiden aineksista. Klami tarttui 1930-luvulla musiikissa kalevalaisiin aiheisiin pyrkien raivaamaan alueelle oman, Sibeliuksesta riippumattoman uran. Lahjakkuudestaan huolimatta hänkään ei kyennyt täysin pakenemaan Sibeliuksen peruuttamatonta kädenjälkeä. Ujo ja hiljainen Klami ei ollut taiteellisesti konfrontatiivista tyyppiä eikä mielellään selitellyt sävellyksiään kovin paljon. Hän sai uransa suurimman tunnustuksen vuonna 1959, kun hänet nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi. Klami rakasti merellistä synnyinseutuaan Virolahdella, ja siellä hän myös kuoli, sydänkohtaukseen kesken soutumatkan 60 vuoden iässä toukokuussa 1961. 

Klamia esitetään aivan liian vähän hänen teostensa laatuun ja kiinnostavuuteen nähden. Useimmiten esiin pääsee hänen vahvaa tuotantoaan edustava ja jo vertailukohtiensa takia äärimmäisen mielenkiintoinen Kalevala-sarja. Otan nyt käsittelyyn tietääkseni sen tuoreimman kaupallisen levytyksen.


Uuno Klami:

Revontulet: fantasia orkesterille op. 38, 1946 (18:49)

Tšeremissiläinen fantasia sellolle ja orkesterille op. 19, 1931 (13:27)

Kalevala-sarja: viisi sävelkuvaa suurelle orkesterille op. 23, 19301943 (32:56):
I Maan luominen (7:16)
II Kevään oras (5:09)
III Terhenniemi (7:06)
IV Lemminkäisen kehtolaulu (5:49)
V Sammon taonta (7:25).

Samuli Peltonen, sello (op. 19);

Helsingin kaupunginorkesteri, John Storgårds.

Ondine, äänitetty Finlandia-talossa 2009. 65:25.

Tämä John Storgårdsin (s. 1963) johtama virkistävä ja korkeatasoinen albumi on Klamia tuntemattomillekin oiva käyntikortti säveltäjän tuotantoon, eikä Revontulia tai sellofantasiaa ole turhan usein levytetty muutenkaan.

Ohjelma käynnistyy orkesterifantasiaksi kategorisoidulla Revontulilla, jota voi yhtä hyvin luonnehtia sävelrunoksi. Tämä laaja ja kunnianhimoinen teos tarjoilee useampia yllätyksiä ja tekee välittömästi vahvan vaikutuksen. Nimi antaa odottaa koloristista romantiikkaa, mutta vastaan tulee karu, kylmä ja mystinen verhoilu, jossa on paksulti kerroksia ja kosolti värejä, tosin viileitä sellaisia. Näitä revontulia ei tarkastella mukavan lämpimän kaakaon äärellä chalet'n after ski -tunnelmissa, vaan ne kohdataan yksinäisessä ja hyytävän kylmässä erämaassa. Eristyksen, surumielisyyden ja loisteliaasti hallitun orkesteripaletin yhdistelmä tekee tästä suuresta sävelrunosta minun kirjoissani yhden suomalaisen musiikin mestariteoksista, ja minun on vaikea uskoa, etten ollut koskaan kuullut sitä ennen tätä levytystä.

Tšeremissiläinen fantasia edustaa Klamin modernismin ja heimoaatteen yhdistymisen hedelmiä. Sävelmän pohjana on tiettävästi kaksi marilaista kansansävelmää, joita on kuitenkin hankala tarkasti identifioida. Ne ovatkin ehkä toimineet pikemminkin sysäyksinä kuin uskollisesti toistettuna aineistona, ja ehkä hyvä niin: konserttomainen sellofantasia on täynnä dynamiikkaa, miellyttävää melodiaa ja erityisesti venäläiseen modernismiin liittyvää rytmikästä joskin lopulta hieman keinotekoista "alkukantaisuutta". Tämäkin teos ansaitsisi löytää tiensä konserttiohjelmiin.

Albumin laajin kokonaisuus on Kalevala-sarja, Klamin tunnetuin ja esitetyin sävellys. Sarjalla oli pitkä syntyhistoria 1930-luvun alussa, ja Klami uudisti sitä melko perinpohjaisesti vielä 1943, jolloin valmistui lopullinen versio. Sarja käynnistyy alusta, kalevalaisesta luomismyytistä. Emme kuule ilmeisiä representaatioita sotkan vaakkumisineen, vaan jäsentyvän järjestyksen ja kasvavan moninaisuuden synnyn viileästä tyhjyydestä. Se tempaa välittömästi mukaansa ja kääntyy loppua kohden mahtavaksi kuin rempseinkin Stravinsky. Kevään oras taas on luontoäänineen paljon naturalistisempi ja vähemmän myyttinen. Sen voisi hyvin kuvitella jonkin idyllisen elokuvakohtauksen taustalle. Terhenniemi, joka tuli sarjaan vasta 1940-luvulla, tuo välistä mieleen ranskalaisten impressionisti/modernistien "espanjalaiset" sävellykset, kun taas Lemminkäisen kehtolaulu edustaa hieman perinteisempää melankoliaa, ja nyt Sibeliuksen varjot tulevat esiin: mystinen harppu on kuin muistuma Bardista, eikä englannintorven surumielinen laulu voi olla vertautumatta Tuonelan joutseneen. Viimeinen osa, Sammon taonta, on alati kasvava, huikea orkestraalisen voiman näytöskappale, joka päätyy syleilemään Sibeliusta, tosin sopivan kulmikkaalla ja sanoakseni metallurgisella tavalla erottuakseen joukosta. Siinä on eepoksen, myytin ja ajattomuuden tuntu, eikä takomista jäljittelevä kolistelu lipsahda hetkeksikään komiikan puolelle.

Storgårdsin tulkinnoissa on ytyä ja luonnetta, mutta myös Klamin tarkan ja sulavan otteen edellyttämää hienovaraisuutta. Orkesteri löytää vakuuttavasti oikeat värit, ja erityisesti musiikin tietty viileys tavoitetaan oivallisesti. Kaiken huipuksi äänitys on niin hyvä, ettei sitä uskoisi Finlandia-talossa tehdyksi. Klamiin vasta tutustuville tämä on oivallinen valikoima, ja säveltäjän ihailijoiden sietäisi olla vieläkin kiitollisempia näin mainiosta julkaisusta. Jos jostain on valitettava, niin nurisen hieman siitä, että Klamin mainio, noin kymmenminuuttinen sävelruno Lemminkäisen seikkailut Saaressa olisi sopinut kestonsa ja teemansa puolesta erinomaisesti tämän levyn täydennykseksi.   

perjantai 12. helmikuuta 2016

Saint-Saëns: Eläinten karnevaali & sävelrunoja


Tänään, 12.2., vietetään Darwinin päivää, joka juhlistaa tällä päivämäärällä syntyneen Charles Darwinin (1809–1882) elämäntyötä, modernin biologian saavutuksia ja epäsuorasti myös evoluution tuloksena planeetallamme vallitsevaa eliölajien runsautta – jota olemme itse lajina parhaamme mukaan ja pelottavan tehokkaasti pyrkineet karsimaan.

Teeman kunniaksi olen valinnut käsittelyyn Camille Saint-Saënsin (18351921) viehättävän ja hupaisan Eläinten karnevaalin (Carnaval des animaux), sarjan humoristisia musiikkivinjettejä eri eläinlajeista. Se saattaa olla joillekin tuttu koulun musiikkikasvatuksesta, ja se onkin humoristisessa suggestiivisuudessaan oiva väylä tutustuttaa lapset klassiseen musiikkiin. Se ei kuitenkaan ole sinänsä lapsellista musiikkia, vaan kekseliäisyydessään ja teknisessä vaativuudessaan (varsinkin piano-osuudet kysyvät virtuositeetin lisäksi koomisen ajoituksen tajua) sopivin väliajoin kuunneltuna verratonta ja vitsikästä musiikkiviihdettä kaikenikäisille kuulijoille. Ja olihan tällä viikolla karnevaaliaikakin vielä.

Camille Saint-Saëns
Saint-Saëns oli erittäin hyvin tietoinen Darwinin tutkimuksista ja päätelmistä. Säveltäjä oli monipuolisesti tieteistä kiinnostunut lahjakkuus, jolla oli tieteellisen tutkielman kirjoittamiseen vaadittavat taidot ja tiedot geologiasta, paleontologiasta, kasvitieteestä ja arkeologiasta. Vapaa-aikanaan ja matkoillaan hän saattoi piipahtaa louhoksissa etsimässä mielenkiintoisia fossiileja. Hän oli myös Ranskan astronomisen seuran perustajajäseniä, ja oli valmis matkustamaan tuhansiakin kilometrejä voidakseen seurata auringonpimennystä. (Saint-Saënsin lahjakkuus humanistisilla aloilla ei jäänyt ainakaan jälkeen: jo alle kouluikäisenä klassillista kreikkalais-roomalaista runoutta kääntänyt säveltäjä oli kypsällä iällä tunnustettu asiantuntija roomalaisen teatterin ja antiikin musiikin alueilla, ja tutki myös salatieteiden kulttuurihistoriaa.) Saint-Saëns osasi siis sovittaa omat havaintonsa ja tietonsa Darwinin teoriaan, jonka ilmeisesti hyväksyi alusta alkaen. Saint-Saëns ei myöskään uskonut Jumalaan, joten sekään ei muodostunut hänelle esteeksi evoluutioteorian suhteen. Eläinten karnevaali on hupiteos, joka ei tietenkään kuvaa mitään biologista näkemystä, mutta sitä voi halutessaan tarkastella lempeän parodisena kuvana eläin- ja ihmiskunnasta.

Tämä Saint-Saënsin nykyään kuuluisin teos, jota hän ei elinaikanaan julkaissut, syntyi lomalla Itävallassa talvella 1886 säveltäjän ja tämän ystävien henkilökohtaiseksi huviksi huonosti sujuneen Saksan-konserttikiertueen jälkeen. Sitä esitettiin vain harvoille ja valituille pienissä seuratilaisuuksissa, ja jos aikamatkustus tulee mahdolliseksi, niin eräs hyvin perusteltu valinta olisi käydä seuraamassa jotain tällaista esitystä Saint-Saënsin ja tämän tuttavien toteuttamana. Ainakin Franz Liszt ehti (hän kuoli kesällä 1886) kuulemaan tällaisen esityksen, ja otaksuttavasti häntä huvitti erityisesti osa, joka kuvaa eläinlajia nimeltä Pianistit

Ei ole tiedossa, miksi Saint-Saëns ei julkaissut sävellystään, joka on postuumisti hänen tuotantonsa rakastetuin. Ehkä hän katsoi teoksen sopimattomaksi vakavalle säveltäjälle, ja häntä ehkä myös arvelutti se, että teoksessa lainataan teemoja muilta säveltäjiltä. Saint-Saënsin elinaikana vain yksi sarjan osista näki yleisen päivänvalon: elegantin runollinen Joutsen (Le Cygne) julkaistiin sovituksena kahdelle sellolle ja pianolle.


Camille Saint-Saëns:

Eläinten karnevaali (Le Carnival des animaux) (22:49):
Johdanto ja Leijonan kuninkaallinen marssi (Introduction et marche royale du Lion)
Kanat ja kukot (Poules et Coqs)
Villiaasit (Hémiones)
Kilpikonnat (Tortues)
Elefantti (L'Eléphant)
Kengurut (Kangourous)
Akvaario (Aquarium)
Pitkäkorvaiset henkilöt (Personnages à longues oreilles)
Käki metsän siimeksessä (Le Coucou au fond des bois)
Aviaario (Volière)
Pianistit (Pianistes)
Fossiilit (Fossiles)
Joutsen (Le Cygne)
Finaali (Finale)
Robin McGee, kontrabasso; Antony Pay, klarinetti; Sebastian Bell, huilu;
Christopher van Kampen, sello; Pascal Rogé, piano; Cristina Ortiz, piano;

The London Sinfonietta, Charles Dutoit.

Faethon, op. 39 (Phaéton) (9:00);

Omfalen rukki, op. 31 (Le Rouet d'Omphale) (7:42);

Kalmantanssi, op. 40 (Danse macabre) (7:02).

Philharmonia Orchestra, Charles Dutoit.

Decca, äänitetty Lontoossa 1980.

Tämä kilpailukykyinen ja tyylikäs kokoelma yhdistää Eläinten karnevaalin kolmeen Saint-Saënsin sävelrunoon, joista kaksi on aiheiltaan klassillisia ja yksi keskiaikainen. Ohjelma alkaa Eläinten karnevaalilla, jonka aihe hallitsee myös hieman haaleaa kansikuvaa, jonka perusteella voi saada albumista turhankin lapsekkaan vaikutelman.

Saint-Saënsin suuri zoologinen fantasia on täynnä huumoria, parodiaa, nokkelan notkeaa sävelkieltä ja tunnelmaa. Kamarivoimille sovitettu ja lyhyessä ajassa sävelletty sarja osoittaa Saint-Saënsin ammattitaidon ja mielikuvituksen mitat sen lisäksi, että siitä käy ilmi hänen muissa teoksissaan hieman säästöliekillä pitämänsä viehättävä huumorintaju (muutamissa pianokonsertoissa on siitä lisätodisteita) ja ehkä jopa jonkinlainen syvempi eläin- ja ihmisrakkaus. Lajien pienoismuotokuvat eivät ole kitkeriä, vaan pilkassaan lempeitä ja rakkaudella tehtyjä. Leijonan huvittavan katteeton ja pöyhkeä mahtipontisuus kävisi sellaisenaan Napoleon III:n hallituskauden jälkikirjoitukseksi, eikä siipikarjan hektinen kaakatus tai Villiaasien koomisen hahmoton ja päämäärätön vikurointi ole ihmissuvunkaan edustajille vierasta. Kilpikonnat matelee äärimmilleen hidastetun Offenbachin (tunnetuimman) Can-canin haudalla, ja Elefantti taas tömistelee kontrabassojen raskauttamalla melodialla, joka on poimittu Berliozin Faustin tuomion balettiosuudesta. Tunnelmallisempia numeroita taas ovat arvoituksellisen helmeilevä Akvaario ja mietteliään pastoraalinen Käki, sekä tietysti aivan omaa itsenäistä elämäänsä encore-numeroina ja kahvimainosten taustalla elävä melodisesti suurenmoinen ja traagisen sulokas Joutsen (selvästi kyhmyjoutsen, joka ei lähietäisyydeltä ole lainkaan sulokas eikä varsinkaan melodinen). Virtuoosipianistien maneerit esitellään omassa parodisessa osuudessaan, ja elämän päättymisestä muistuttaa Fossiilien riemukas ksylofonisekamelska, jossa riekkuvat mm. Tuiki, tuiki, tähtönen, Toisen keisarikunnan kansallishymnin asemassa ollut Partant pour la Syrie (sen muuten sävelsi ensimmäisen keisarin tytärpuoli ja käly Hortense de Beauharnais, joka oli aikanaan pätkätöissä Hollannin kuningattarena) Rossinin tunnetuin aaria Una voce poco fa ja Saint-Saënsin oma Danse macabre. 

Eläinten karnevaali on useimmiten äärimmäisen hauska, mutta se täytyy toimiakseen pelastaa liialliselta sievistelyltä, joka voi kääntyä ponnettomuudeksi. Se vaatii myös saumattomasti yhteen soittavan taitavan kokoonpanon, jonka kaikilla jäsenillä täytyy olla humoristista ja ironista näkemystä. Tämä levytys, joka loistaa erinomaisilla solisteillaan, onnistuu kohtalaisesti. Äänitys on selkä ja jokaisen osan karakterisointi vahvaa, mutta huumorissa voisi ehkä olla paikoin hienovaraisempikin. Esimerkiksi Leijonan ylettömän mahtaileva ja tolkuttoman painokas pröystäily vielä toimii tässä koomisesti, mutta muualla Saint-Saënsin hienostunut ironia on hieman raskasta. Esimerkiksi Kilpikonnien Can-can tuntuu jo hieman vitsin alleviivaamiselta. Sievistelyä ei kuulla, mutta toisaalta esitystä on vedetty överiksi camp-hengessä, mikä riistää musiikilta osan siitä kvaliteetista, mitä ranskalaisten säveltäjien kohdalla tavataan kutsua charmiksi. Tämä onkin yllättävän epäranskalainen Eläinten karnevaali, enimmäkseen toimiva ja suurenmoisesten solistien kannattelema. Äänitys on hieman särmikäs, mikä lisää räikeähköä vaikutelmaa.

Saint-Saënsin sävelrunoja esitetään liian harvoin, ja tällä levyllä on niistä 3/4. Omfalen rukki on musiikillinen kuvaus myytistä, jossa Delfoin Apollonin oraakkeli määrää Herakleelle (sille kahdentoista homman hemmolle) rangaistukseksi surmatyöstä vuoden orjuuden Lyydian Omfale-kuningattaren palveluksessa. Tässä nykyään melko tuntemattomaksi jäänessä myytissä hyödynnetään erästä länsimaisen komiikan ikiaikaisinta kikkaa, naiseksi pukeutunutta miestä. Herakles pukeutuu Omfalen palveluksessa naiseksi, kehrää rukilla ja tekee muita kreikkalaisten naisellisiksi mieltämiä töitä. Teos on ensi kuulemalta hieman hämmentävä: pitkälti toisteista ja hiljaista voimistumista, jonka syklisten rakenteiden on määrä edustaa rukin pyöritystä. Viehätys rakentuu miellyttävän läpinäkyvästä orkestraatiosta ja hyvin hallitusta tunnelmasta. 

Aivan toisenlaista aihetta kuvaa toinen levyn mytologisista sävelrunoista. Faeton, auringonjumala Helioksen vastuuton poika, haluaa ajaa isänsä aurinkovankkureita taivaankannen halki. Nuorukainen, jolla on kaikkein kovin hinku ison ajoneuvon rattiin, on harvoin toivottavin mahdollinen kuski, ja suurten plasmapallojen ohjailijoiden pitäisikin olla vähintään jo vakiintuneita ja vaativan erikoiskortin suorittaneita jumalia. Niin kävi, että Faeton oli panna koko aurinkokunnan lunastuskuntoon, ja tähti oli syöksymässä suoraan kohti maata, kun Zeus puuttui asiaan ja syöksi mahtavimmalla salamallaan auringon oikealle radalleen, minkä yhteydessä Faeton valitettavasti heitti henkensä. (Salama on aurinkoa voimakkaampi. Tiedettä!) Maa sentään pelastui, tosin kreikkalaiset tiesivät kertoa, että Faetonin läheltä piti -tilanne oli kärventänyt pysyvästi etiopialaisten ja nubialaisten nahan. Ja tehnyt tästä polttamasta periytyvän. Tiedettä! Faeton on erittäin hieno ja mestarillisesti orkestroitu sinfoninen runo, jonka näkisin mielelläni yhdistettynä johonkin visuaaliseen, valolla leikkivään esitykseen ehkä Disneyn Fantasian tyyliin.

Viimeisenä tulee kuolema: levyn päätösnumero on Danse macabre eli Kalmantanssi, joka perustuu myöhäiskeskiaikaiseen aiheeseen ja romantikkorunoilija Henri Cazalis'n runoon. Kuolema soittaa viulua öisellä hautausmaalla, luut kalisevat, vanha kunnon keskiainen Dies irae yhdistyy irvokkaaseen valssiin, ruumismadot möyhäävät, kekkerit jatkuvat kukonlauluun ja muuta kivaa. Kuka olisi uskonut, että musta surma vaikuttaisi näin hauskalta kuudensadan vuoden etäisyydeltä?

Nämä kolme sävelrunoa ovat sveitsiläisen Charles Dutoit'n (s. 1936) käsissä suorastaan vastustamattomia. Saint-Saënsin ranskalainen eleganssi yhdistyy niissä voimakkaaseen ja mielekkääseen tarinankerronnalliseen otteeseen, joka löytää ilahduttavasti dynamiikkaa näistä sävellyksistä, joita ei voi enää väkeviksi millään luonnehtia. (Saint-Saënsin iäkäs äiti tiettävästi pyörtyi Danse macabren ensiesityksessä 1875. Yleisö oli muutenkin hyvin tyytymätön ja ilmaisi tämän siten kuin klassisen musiikin konserttien yleisöt 1800-luvun Ranskassa tekivät: huutaen, kirkuen ja mölyten.) 

On erikoista, että levyn kokonaiskesto jää 50 minuutin pintaan. Mukaan olisi aivan hyvin mahtunut myös viehättävä Herakleen nuoruus (La Jeunesse d'Hercule), jolloin Saint-Saënsin kaikki sävelrunot ja etenkin hänen ns. mytologinen trilogiansa olisivat kätevästi samalla albumilla.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Schumann: Papillons, Fantasiestücke & Carnaval

On karnevaalin aika. Tunnetuimmat ja värikkäimmät vietetään Brasiliassa, mutta Reinin varrella on varmaankin läntisen Euroopan vahvin karnevaaliperinne. Saksan katolisissa osissa karnevaali alkaa jo marraskuussa, mutta palaa säästöliekillä laskiaiseen saakka. Saksan karnevaalin kohokohta on laskiaissunnuntaita seuraava maanantai, Rosenmontag. Tämän kunniaksi otan käsittelyyn karnevaaliaiheen hallitseman albumillisen Robert Schumannin (18101856) pianomusiikkia.


Robert Schumann:

Papillons, op. 2 (14 min 27 sek);

Fantasiestücke, op. 12 (28 min 54 sek);

Carnaval, op. 9 (29 min 36 sek).

Marc-André Hamelin, piano.

Hyperion, äänitetty Lontoossa 1999 (Carnaval) & 2002. 73 min 29 sek.

Nämä Schumannin varhaisen uran pianoteokset liittyvät niin kiinteästi nuoren säveltäjän henkilökohtaiseen elämään ja romantiikan ajan saksalaiseen kirjallisuuteen, että niiden syntyä ja "merkityksiä" on suorastaan rasittavaa käydä purkamaan. Ehkä siksi Misha Donatin albumiin kirjoittama esittely- ja analyysiessee on niin vaivalloista ja loikkivaa luettavaa. Nuorella Schumannilla oli pakkomielteinen suhde bayreuthilaissyntyisen Jean Paulin (Johann Paul Friedrich Richter, 1763–1825) kirjoihin, erityisesti humoristiseen Bildungsroman-lajityypin edustajaan nimeltään Flegeljahre (1805). 

Jean Paul oli nähtävästi 85-vuotias albiinonainen vuonna 1798, jolloin Heinrich Pfenninger maalasi hänen muotokuvansa.
Germanistiikassani on mm. Jean Paulin kokoinen aukko, enkä ryhdy selvittelemään hänen teostensa tematiikkaa yksityiskohtaisesti, mutta Flegeljahressa huomionarvoista musiikkihistorian kannalta on, että sen päähenkilöt innoittivat Schumannia kehittelemään itselleen kaksi sangen tunnettua alter egoa. Romaanin kaksoset Walt & Vult Harnisch vastaavat tiettävästi luonteenpiirteiltään Eusebiusta ja Florestania, joita Schumann käyttää omien näkemystensä, näkökulmiensa ja persoonallisuutensa eri puolien välittämiseen musiikkikritiikissään, estetiikkaesseissään ja joissakin sävellyksissään. Nämä aliopersoonat kuvastavat myös romantiikan kahtalaisuutta. Eusebius edustaa Schumannin rauhallista, haaveksivaa, mietteliästä ja sisäänpäinkääntynyttä puolta, Florestan taas hänen kiihkeää, kiivaan tunteikasta, oikukasta ja radikaalin uudistushaluista puoliskoaan. (Florestan on myös Beethovenin Fidelion tenorihahmo, joka pelastetaan poliittisesta vankeudesta.)
 
Schumann Eusebius-tilassa.
Papillons-pianosarja julkaistiin vuonna 1831, ja se on hämmästyttävän kypsää ja "valmista" musiikkia ollakseen peräisin 1920-vuotiaan kynästä. Nuorta Schumannia innoitti Paulin Flegeljahren (jonka väitetään levyn esittelytekstissä perhoskuvaston kyllästämäksi romaaniksi, ja mikä minä olen sitä kyseenalaistamaan) toiseksi viimeinen luku, kuvaus naamiaistanssiaisista, johon säveltäjällä on ollut lähes uskonnollisen maaninen suhde. (Albumin esseessä kuvataan, miten Schumann vaati lähes väkipakolla tuttujaan ja sukulaisiaan lukemaan ko. luvun. Hän oli varmasti hyvin rasittava nuori mies.) Onneksi musiikki ei kuulosta lainkaan pakkomielteiseltä; Papillons soi kevyen ja haaveksivan tanssillisesti, eikä hämärien saksalaisromantikkojen tekstien tunteminen ole mitenkään välttämätöntä siitä nauttimiseksi.

Vuosina 183435 sävelletty Carnaval jatkaa naamiohuvi- ja tanssiteemaa. Karnevaalitanssiaiset koostuvat kahdestakymmenestäyhdestä lyhyestä numerosta, joiden mitta vaihtelee viidestätoista sekuntista lähelle kolmea minuuttia. Tuokio- ja henkilökuvat esittelevät joukon tanssiaisten hahmoja. Mukana ovat ainakin commedia dell'arten tunnetuimmat henkilöt sekä Eusebius ja Florestan, Ernestine von Fricken (josta oli määrä tulla rva Schumann, muttei tullutkaan), Clara Wieck (v:sta 1840 rva Schumann), Chopin ja Paganini. Kyllä minä vaan tällaisiin kutsuihin menisin. Karnevaalitanssi päättyy Daavidin veljeskunnan marssiin (Marche des Davidsbündler), joka viittaa Schumannin keksimään musiikillisten uudistusmielisten liittoon, jonka oli määrä murtaa filistealaisiin vertautuvien musiikkielämän konservatiivisten portinvartijoiden ylivalta; tällainen fantasia on ilmiselvästi florestaaninen. Carnavalia kantaa puhtaan musiikin ja tanssiaisteeman lisäksi säveltäjän sisäpiirinvitsitematiikka. Schumann leikitteli usein nuottien ja sävellajien kirjaimilla tunkeakseen sävellyksiinsä piilomerkityksiä. Ne eivät ole enää hauskoja, jos ikinä kenestäkään olivat, ja niiden selittäminen on rasittavaa eikä mitenkään vaivan arvoista, joten kiinnostuneet saavat etsiä tiedon näistä jostain muualta. Se ei ole vaikeaa. 

Carnavalissa eniten minua viehättää Schumannin mestarillinen kyky maalata koskettimilla huiman muuntautumiskykyisiä luonnekuvia. Laajassa pianosarjassa on enimmäkseen yhtenäisen tunnelman puitteissa todella kunnioitettava sävyjen kirjo, ja yhä pitää ihailla Schumannin kykyä yhdistellä dramaa ja liikettä syvän romanttiseen, herkkään kaihoon. Sarja on pianistisesti äärimmäisen vaativa ja esittelee Schumannin jossakin Chopinin ja Lisztin välisellä alueella. Hän on dramaattisempi ja päämääräorientoituneempi kuin Chopin (joka totta puhuen joskus kyllästyttää minua), mutta vähemmän teatraalinen kuin Liszt. 

Albumin kolmesta teoksesta suosikkini on Fantasiestücke-sarja vuosilta 183738. Sarjan välittömänä innoittajana toimi jälleen kirjallisuus, tällä kertaa preussilaisen arkkiromantikko E. T. A. Hoffmannin (17761822) novellit, joiden sisällön tunteminen ei ole taaskaan välttämätöntä kappaleita kuunnellessa. Schumann näet otti Hoffmannilta vain otsikon ja sävelsi sarjan tavallaan Eusebiuksen ja Florestanin dialogiksi. Tämä sarja miellyttää minua kai eniten koko Schumannin pianomusiikin kokonaisuudessa. Sen vaihtelevuus, eloisuus ja tunnelmakirjo toimivat äärimmäisen viehättävästi, rentouttavasti ja virkistävästi. 

On mukavaa, että nämä temaattisesti yhteen kytkeytyvät pianosarjat on mahdollista hankkia samalla albumilla saman pianistin tulkintoina. Kanadalaisen Marc-André Hamelinin (s. 1961) pianismin ketteryyttä, vastaansanomatonta auktoriteettia ja kirkasta puhtautta voi kautta linjan kehua spektaakkelimaiseksi. Soittotekniseltä puolelta albumi ei jätä edes teoreettista toivomisen varaa. Carnavalin vaativat ja mutkikkaat käänteet sujuvat vaivattomasti, samoin Papillonsin nopeat, oikukkaat ja ilmankeveät vaihtelut. Carnavalissa Hamelin on äärimmäisen dramaattinen ja piirtää muotokuvia terävin ja vahvoin vedoin. Tämä antaa joka osalle väkevän ominaissävyn, mutta kallistuu ehkä enemmän Liszt-tyyppisen ekstroversion kuin aivan autenttisen Schumannin puoleen. Minä en valita, koska pidän dramatiikasta ja lopputuloksesta. Fantasiestücke ja Papillons tavoittavat Schumanniin täysin sopivan runollisen otteen, ja parhaimmillaan musiikki on kuin painotonta. Esimerkiksi Fantasiestücken In der Nacht ja Traumes Wirren ovat loputtoman upeita ja kiehtovia esityksiä. Äänitys on varsin hyvä, vaikka kuulostaakin välillä hiukan ahtaalta ja toisinaan tuntuu siltä, että kuulija on lähempänä pianoa kuin olisi tarvis.