sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Rautavaara: Sinfoniat 4 & 5; Cantus Arcticus

Einojuhani Rautavaara kuoli 27.7.2016 87-vuotiaana. Hän oli Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia säveltäjiä. Sivistysmaissa tavarataloissa on yhä klassisen musiikin fyysisten levyjen osasto, ja sellaisissa paikoissa on usein oma hyllyosasto, joka on otsikoitu Rautavaaran nimellä. Hän lienee Kaija Saariahon ohella kansainvälisesti menestynein postsibeliaaninen säveltäjämme, jota ei tunneta myös kapellimestarina. Rautavaaran kansainvälinen maine ja suosio on karttunut vähitellen ja leimallisesti sen jälkeen, kun hän kasvoi ulos sarjallisuudesta ja alkoi muodostaa omaa, orgaanista ja valikoivaa sävellystyyliään. Omaperäisenä romantiikan ja modernismin yhdistäjänä Rautavaaraa voi pitää ainakin osin Sibeliuksen henkisenä perillisenä, mutta ehkä kaikkia suomalaisia säveltäjiä ei aina ole pakko ensimmäiseksi verrata Sibeliukseen. 

Miksi en sitten ole käsitellyt Rautavaaraa aiemmin? Vastaus on tyly, rehellinen ja yksinkertainen: tilanne oli pitkän aikaa se, etten juuri pitänyt hänen musiikistaan, tai ainakin uskoin, etten pitänyt. Tutustuin Rautavaaran musiikkiin tiettyjen teosten kautta ja sellaisessa iässä, jolloin ne eivät tuntuneet kovin antoisilta. Vasta muutaman viime vuoden aikana olen vähitellen alkanut kuunnella Rautavaaran valittuja – myöhempiä – teoksia kuin uusin korvin, ja reaktioni on ollut myönteisempi. Olen todennäköisesti kuuntelijana monipuolisempi kuin silloin kauan sitten, kun sain ensikosketukseni Rautavaaraan, ja olen alkanut arvostaa hänen omaperäistä ja valikoivaa vaikutelmayhdistelmäänsä.

Rautavaara syntyi 9.10.1928 Helsingissä, missä vietti suurimman osan elämästään. Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa, Juilliardissa ja Tanglewoodissa sekä omatoimisesti Sveitsissä ja Saksan liittotasavallassa opettajinaan mm. Aarre Merikanto ja Aaron Copland. Sibelius piti nuorta Rautavaaraa lupaavana, ja juuri hän esitti tälle stipendiä Yhdysvaltoihin. Rautavaaran sävellystuotanto on varsin helppo jakaa tyylikausiin. Hän oli opiskeluaikoinaan uusklassisti, joka otti vaikutteita venäläisiltä säveltäjiltä, mutta vaihtoi 1960-luvulla ankaraan sarjallisuuteen, joka kuitenkin tyhjensi nopeasti itsensä (kuten sarjallisuudella on todella luovien ja jämähtämättömien säveltäjien käsissä tapana tehdä), ja 1970-luvulla Rautavaara alkoi löytää ominta ääntään modernismivaikutteisesta uusromantiikasta. Häneen vetosivat luonto sekä mystiset ja uskonnolliset aiheet. Rautavaaran myöhemmässä tuotannossa enkelit ovat toistuva teema. Hänen menestynein sinfoniansa, nro 7, on lisänimeltään "Angel of Light". Enkelitematiikka ei ole pelkkää pintaa: Rautavaara väitti kohdanneensa enkeleitä toistuvasti, ja nämä kokemukset vaikuttivat häneen syvästi. Tälläiset enkelisepitteet ovat yleensä pitkästyttäviä ja kiusaannuttavia, mutta toisin kuin useimmat enkeleitä näkevät huithapelit, Rautavaara ei kirjoittanut aiheesta surkeaa self-help-ongelmajätekirjallisuutta tai kristallirihkamaa, vaan jalosti nämä kokemukset luovasti laadukkaaksi musiikiksi – kunpa vain useammat enkelihörhöt seuraisivat hänen esimerkkiään.

Rautavaaran yksityiselämää on vaikea olla sivuamatta, sillä se kanavoitui selvästi hänen musiikkiinsa ja tuli osin käsitellyksi hänen omaelämäkerrassaan. Säveltäjän ensimmäinen avioliitto oli pidemmän päälle brutaali katastrofi, jossa oli potentiaalisesti tappavaa parisuhdeväkivaltaa puolin ja toisin. Vuonna 1984 Rautavaara meni uusiin naimisiin entisen oppilaansa kanssa, ja tämän jälkeen hänen elämänsä ja tuotantonsa päätyi paljon aiempaa seesteisemmälle uralle. 

Rautavaara toimi Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina vuoteen 70-luvulta vuoteen 1990, jolloin jäi eläkkeelle ja keskittyi säveltämiseen. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa tapahtui pian tämän jälkeen seitsemännen sinfonian myötä, ja koko loppuikänsä hän jatkoi uusien teoksien työstämistä luomisvoiman vähenemättä. Rautavaara eli viimeisen vuosikymmenensä tavallaan laina-ajalla, sillä hän sai vuonna 2004 pahan sairauskohtauksen, johon useimmat saman ikäiset olisivat menehtyneet. Säveltäjä vietti kuukausia tehohoidossa ja kuntoutui jatkamaan sävellystyötä: viimeiset teokset valmistuivat vuonna 2015. 

Rautavaaran matkan päätyttyä nostan esille sen albumin, josta alkoi minun matkani Rautavaaran, jos ei nyt faniksi, niin ainakin arvostajaksi. Vuorossa siis ensikosketukseni Rautavaaraan. 



Einojuhani Rautavaara:

Cantus Arcticus: Konsertto linnuille ja orkesterille (17:10);

Sinfonia nro 4, "Arabescata" (16:33);

Sinfonia nro 5 (31:32).

MDR Sinfonieorchester Leipzig, Max Pommer.

Ondine, äänitetty Leipzigin Bethanienkirchessä 1989–1990. 65:15.

Rautavaaran levytysuraa hallitsee Ondine, joka on tuonut markkinoille ensimmäiset levytykset useimmista säveltäjän teoksista, usein suomalaisvoimin. Tämä albumi on kuitenkin itäsaksalaista (niukasti; se on äänitetty jälleenyhdistymiseen valmistautuessa) orkesterityötä. Leipzigilainen kapellimestari Max Pommer (s. 1936) johtaa Rautavaaraa kolmelta vuosikymmeneltä.

Albumin varhaisin teos on Sinfonia nro 4, lisänimeltään "Arabescata". Neljännen sinfonian säveltäminen 1960-luvulla oli Rautavaaralle tuskaa, eikä hän ollut tyytyväinen lopputulokseen. Uusikin versio sai lopulta luojaltaan hylkytuomion, ja hän päätyi vuonna 1986 vetämään 18 vuotta aiemmin valmistuneen alkuperäisen Neljäntensä pois ja lisäämään sen tilalle sinfonialuetteloon lähinnä orkesterisarjaksi kuvattavan Arabescatan vuodelta 1962. Päätös ilmentää sitä, miten epätyytyväiseksi johdonmukainen sarjallisuus Rautavaaran jätti, vaikka Arabescata ehkä onkin suomalaisen musiikin sarjallisinta antia. Juuri tämä teos oli aikanaan minulle huonoin mahdollinen oviaukko Rautavaaran tuotantoon. Muistan suorastaan inhonneeni sitä. Uudelleenkuunneltuna ja toivottavasti vähän monipuolisemmin ja sivistyneemmin korvin se kuulostaa... yhä melkoisen rasittavalta. Voi vain kuvitella, millainen alkuperäinen Sinfonia nro 4 olikaan, jos tämän on määrä olla sitä paljon parempi kaikin tavoin. Syvästi epämielekäs ja pysyvistä vaikutelmista kieltäytyvän Arabescatan paras piirre on sen lyhyys. Jos haluaa jostain syystä kuulla, miltä sarjallisuus ankarimmillaan voi kuulostaa, on teos hyvä esimerkki ko. omahyväisen ja pseudo-objektiivisen harhaopin kiroista. 

Sinfonia nro 5 vuodelta 1985 onkin paljon mielekkäämpi, inhimillisempi ja armollisempi sävellys. Se on aikajänteeltään edeltäjäänsä pidempi ja hengittävämpi, ja laajalinjaista, kärsivällistä teosta kuuntelee mielellään ihan jo taustamusiikkina. Rautavaara käyttää koko orkesteria ja erityisesti lyömäsoittimia hyvin kekseliäästi, monipuolisesti ja värikkäästi ilman itsetarkoituksellista metelöintiä. Yleisvaikutelma on rauhaisa, seesteinen ja paikoin unenomainen, ja äänimaailmaa tehdään omintakeiseksi harvoin kuulluilla "väärillä" soittotekniikoilla, jotka eivät kuitenkaan riivi tai raasta korvia. Rautavaara intoutuu kehittelemään varsinkin puhaltimista mielenkiintoisia sävyjä. Aikanaan tämäkin teos jäi minulle etäiseksi ja hahmottomaksi, mutta nykyään viihdyn sen parissa satunnaisesti. Näin staattisen ja monokromaattisen teoksen parissa olisi helppo pitkästyä puolen tunnin sisään, mutta jotain Pommer tekee oikein, kun niin ei tahdo tapahtua.

Rautavaaran tuotannon suosituimpiin teoksiin kuuluva Cantus Arcticus valmistui vuonna 1972 tilaustyönä Oulun yliopiston ensimmäiseen tohtoripromootioon. Perinteinen juhlakantaatti vaihtui "konserttoon" linnuille ja orkesterille. Konserttoon lainausmerkeissä, koska teos on käytännössä kolmiosainen sinfoninen runo vailla konserttomaisia elementtejä. Orkesteri levittää herkän ja impressionistisen äänikankaan, johon lisätään Limingassa nauhoitettua arktisten lintujen ääntä. Ajatus ei ole ennenkuulumaton: Respighi teki samaa jo Rooman pinjoissa, mutta Rautavaaran musiikillinen maailma on hyvin erilainen, karumpi ja luontoäänien läsnäololle luontevampi. Säveltäjällä on panteistisen luonnonläheistä korvaa linnunlaulun kauneudelle, ja yhteisvaikutus on paikoin ilmestyksellisen kaunis. Juuri tämä kolmiosainen sävellys jätti aikanaan mieleeni sen, että Rautavaarassa on sentään jotakin, ja se on sekä säilynyt albumin palkitsevimpana että lisännyt vuosien kuluessa tenhovoimaansa. Sibelius-assosiaatiot ovat väistämättömiä, ja kaikuja kuuluu hitaassa osassa Tuonelan joutsenesta ja päätösosassa huomattavasti etäisemmin Sibeliuksen 5. sinfonian finaalista. 

Pommer ja leipzigilainen orkesteri tekevät minun korviini moitteetonta työtä; varsinkin Cantus Arcticuksessa esinauhoitettu laulu sulautuu saumattomasti äänelliseen tekstuuriin, ja luonnontulkinta on erittäin herkkää. Rautavaaraan tutustuville suosittelen lähtöpisteiksi Cantus Arcticusta ja Sinfoniaa nro 7.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Bizet: Sinfonia C-duuri; La Patrie & orkesterisarjoja

Ranskan kansallispäivän kunniaksi ranskalaista musiikkia Ranskasta, tosin japanilaisessa komennossa.


Georges Bizet (18381875):

Sinfonia C-duuri (33:34):
Allegro Adagio (10:28)
II Andante Adagio (10:12)
III Scherzo. Allegro vivace (5:57)
IV Finale. Allegro vivace (8:57)

La Patrie, ouverture dramatique, op. 19 (13:05)

Petite suite "Jeux d'enfants", op. 22 (10:53):
Marche (Trompette et tambour) (2:13)
Berceuse (La Poupée) (2:22)
Impromptu (La Toupie) (1:04)
Duo (Petit mari, petite femme) (3:27)
Galop (Le Bal) (1:47)

Carmen-sarja nro 1 (8:28):
Prélude (Les Toréadors) (2:11)
Prélude (I näytös) (1:22)
Entr'acte (Aragonaise)(2:24)
Entr'acte (Intermezzo) (2:31)

Carmen-sarja nro 2 (6:33):
Habanera (2:07)
Danse bohème (4:26)

Orchestre National de France, Seiji Ozawa.

EMI, äänitetty Pariisissa 1982. 75 min. 


Georges Bizet'n 17-vuotiaana säveltämä oppilastyö, Sinfonia C-duuri, kiteyttää kaiken, mikä ranskalaisessa musiikissa on parhaimmillaan ja stereotyypitellen niin viehättävää: vaivattomuus, selkeys, elegantit muodot, sävykkäät yksityiskohdat, läpinäkyvät orkestraaliset tekstuurit ja tietty hyvällä maulla toteutettu haluttomuus ottaa itseään liian vakavasti yhdistyvät tässä tiiviissä sävellyksessä riemukkaalla tavalla. Se on täpötäynnä hyviä melodioita, jotka eivät kuitenkaan jää vaivaamaan tarttumalla kiinni liian tiukkaan. Kukaan ei voisi väittää sitä suureksi sinfoniaksi, mutta suuri nautinto se voi olla.

Seiji Ozawa (s. 1935) on osaava ranskalaisen repertoaarin tulkitsija, ja hänen käsissään sinfonia ja muut Bizet'n orkesteriteokset soivat eloisasti ja nokkelasti. Ozawalla tuntuu olevan luonteva yhteys Ranskan kansalliseen sinfoniaorkesteriin, jonka musisoinnissa ei kuulu jälkeäkään gallialaisesta institutionalismista. Sinfonia leikittelee joustavasti ja tarkasti, ja Ozawalla on hyvä korva yksityiskohdille, jotka pääsevät usein ilahduttamaan.

Patrie-alkusoitto on 1800-lukulaista musiikillista nationalismia sieltä vähän töhkömmästä päästä. Ozawakaan ei kykene kohottamaan tätä pöhöttynyttä monumenttia niin suureksi kuin se ilmeisesti kuvittelee olevansa, mutta hän öljyää sen rattaat hyvin ja tuo sen äkillisiin tunnelmanvaihteluihin uskottavuutta. Sitä kuuntelee periaatteessa mielenkiintoisena kelpo viihteenä ne 13 minuuttia, mutta enpä toivoisi sen olevan paljoa pidempi.

Jeux d'enfants eli Lasten leikkejä on pahaenteisestä otsikostaan huolimatta viehättävää musiikkia, joka ei söpöile liikaa. Pianosarjan orkestraatio on mittakaavaltaan intiimi mutta asenteeltaan teatraalisempi ja vähemmän vakava kuin esimerkiksi Robert Schumannin lapsuusaiheiset sävellykset. Ohimenevää mutta tasokasta hupia. Carmen-sarjat koottiin Bizet'n ennenaikaisen kuoleman jälkeen, ja ne sisältävät kuuluisan oopperan tunnetuimpia melodioita, useimmat niistä näytösten alku- ja välisoittoja. Ozawa tuo näihin tuhannesti tuttuihin kappaleisiin huomattavaa intoa ja säpinää. Parhaimmillaan kiihko on tulista ja melankolia hyvin herkkää.

Bizet'n suppeaa orkesterituotantoa on levytetty paljon, ja Ozawalla on paljon kilpailijoita alallaan. Tämän levyn kuunteleminen on nautinto, eikä Ozawa ilmeisesti leikkele sinfoniaa, josta on levytetty myös huomattavasti lyhyempiä versioita. Toistojen saksiminen on ollut aikoinaan hyväksyttyä, mutta itse mieluusti kuulisin säveltäjän teoksen kokonaisuudessaan, ja tässä Ozawa tarjoaa parempaa kuin jotkut edeltäjänsä. Bizet'n orkesterirepertoaarin klassikkotaltioinnit ovat ajalta ennen digitaalista äänentaltiointia, ja 1980-luvulla levyttänyt Ozawa kuulostaakin eritellymmältä ja yksityiskohtaisemmalta kuin esimerkiksi Beecham klassikkotulkinnoissaan 1950-luvulla. Tosin tämä vuonna 1982 taltioitu ohjelma jättää hieman toivomisen varaa pirskahtelevuudessa, ja ääni on kyllä selkeä ja kirkas, muttei järin lämmin. Olen tyytyväinen tähän levyyn, ja varsinkin Ozawan C-duurisinfonia jaksaa ilahduttaa minua yhä uudelleen. Jos haluaa hyvän ja edullisen (tämä materiaali on uudelleenjulkaistu todella monta kertaa) katsauksen Bizet'n lähes koko orkesterimusiikista, voi Ozawan ranskalaista levytystä suositella, vaikkakin mainiot Arlesitar-sarjat puuttuvat. Jeux d'enfants -orkesterisarjan levytyksiä taas ei ole aivan pilvin pimein, ja Ozawan versio on äärimmäisen charmantti.  

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Bloch: America & Concerto Grosso nro 1

Yhdysvaltain kansallispäivänä ja maan itsenäisyyden 240-vuotisjuhlan aikana käsittelen tavan mukaan amerikkalaista musiikkia. Sitä tarjoaa tällä kertaa siirtolaisnäkökulmasta Ernest Bloch (18801959; on erittäin merkittävää huomata, että etunimessä on kaksi [2] E-kirjainta), aikuisiällä amerikkalaistunut sveitsinjuutalainen säveltäjä. Genevessä syntynyt Bloch opiskeli Brysselissä ja Frankfurtissa, ja muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1916. Bloch sai Yhdysvaltain kansalaisuuden 1924 ja opetti tämän jälkeen San Franciscon konservatoriossa ja Berkeleyn yliopistossa. 
Ernest Bloch Genevessä 1910-luvulla.
Juutalainen identiteetti ja historia ovat tiiviisti läsnä Blochin sävellystuotannossa, jonka tunnetuin teos on Schelomo sellolle ja orkesterille. Heinäkuun neljäntenä tutustumme kuitenkin Blochin ainoaan suureen leimallisesti amerikkalaiseen sävellykseen.


Ernest Bloch:

America: An Epic Rhapsody for Orchestra (39:29):

I 1620: The Soil The Indians (England) The Mayflower The Landing of the Pilgrims (15:13)
II 18611865: Hours of Joy Hours of Sorrow (12:19)
III 1926: The Present The Future (Anthem) (11:57)

Concerto Grosso nro 1 pianolle ja jousiorkesterille (22:28):

I Prelude (2:58)
II Dirge (7:00)
III Pastorale and Rustic Dances (6:27)
IV Fugue (6:03)

Patricia Michaelian, piano;

Seattle Symphony Chorale, Richard Sparks;

Seattle Symphony, Gerard Schwarz.

Naxos (Delos), äänitetty Seattlen oopperassa 1993 (America) & 1992. 62 min.

Bloch alkoi muotoilla ajatusta suuresta amerikkalaisesta orkesteriteoksesta uuden kotimaansa kunniaksi jo vuonna 1916, mutta lopulta sävellys sai lopullisen muotonsa vasta vuosikymmentä myöhemmin. Kolmiosainen America: An Epic Rhapsody täyttää vaivatta sinfonian mitat ja jaksaa viihdyttää herkeämättä. Jos Bloch olisi ollut sitä eurooppalaissäveltäjien sukupolvea, joka amerikkalaistui 1930-luvulla, olisi hänkin saattanut päätyä elokuvasävellysten pariin akateemisen maailman sijaan, ja American perusteella voi olettaa, että hän olisi pärjännyt elokuvamusiikissa suvereenisti. 

America ottaa aiheekseen ei enempää eikä vähempää kuin Yhdysvaltain historian keskittyen maan varhaiseen anglosaksiseen asutushistoriaan, sisällissotaan ja räikeän optimistiseen 1920-lukuun. Ihme kyllä ei vaikutelma ole sillisalaattimainen, vaan miellyttävän yhtenäinen. Materiaalissa on paljon kliseitä, mutta Blochin käsittely on johdonmukaisen tuoretta ja välttää laahustamista. Hänen tyylinsä on miellyttävä yhdistelmä klassillisia rakenteita, romanttista tunnetta ja vähintäänkin myönnytyksiä modernismille, ja jokaista osaa kuuntelee mielellään. Ensiosa rakentuu pitkälti intiaani- ja intiaanityyliselle musiikille, jonka jäljentämisen Bloch otti kohtalaisen vakavasti: hän käytti lähteenä akateemisten etnomusikologien kokoamia aineistoja. Erityisen kiinnostavaa on, että siirtolaissävellyksen läpäisevä America-teema on intiaanityyliä. On historiallisesti aivan aiheellista, että uudisasukkaiden saapuminen hieman sotkee intiaanien kuviot myös musiikin tasolla. Amerikkalaisen kansallisen mytologian hapannaamaiset argonautit saapuvat Mayflowerilla virittäen virren. Musiikki saavuttaa juhlallisen arvokkuuden luopumatta dynamiikasta. Osan lopussa America-teema tekee paluun, emmekä joudu hymyilemään puolikiusaantuneesti Amerikan vallankumouksen sävelmille. Blochilla on selvästi ainakin yksi perisveitsiläinen piirre: hän osaa annostella kitschiä tyylikkäästi ja korkealaatuisesti. 

Jos itsenäisyyssodan lainamelodiat jäivät kuulematta, otetaan vahinko takaisin toisessa osassa, joka on kokonaisuuden hauskin, tarkoituksella tai tahattomasti. Aihe on traaginen ja ylevä: Yhdysvaltain sisällissota, joka pakotti lopulta maan tulemaan jotenkin toimeen keskenään ja päätti orjuuden instituution kykenemättä korjaamaan sen vääryyksiä. Toteutus on taidokas ja hulvaton historiallinen pirtelö, jossa kuullaan nopeaan tahtiin niin John Brown's Body, Dixie, The Old Folks at Home ja jopa Pop Goes the Weasel. Meno vakavoituu loppua kohden, missä kuullaan alakuloisen stoalainen versio America-teemasta.

Päätösosa alkaa kaoottisella ja moottorimaisella kuvauksella iloiseksikin mainitusta 1920-luvusta. Bloch oli selvästi kiinnostunut valtavien mittasuhteiden, hierarkioista irti pyristelevän kulttuurin ja teollisen teknologian voittokulun yhdistelmästä, sillä ne sulautuvat yhteen muodostaen hyvin kovaäänisen kuulokuvan sävellysajankohdan Amerikasta. Säveltäjän oma arvio tästä kaikesta tuntuu olevan enemmän hämmentynyt kuin suitsuttava tai tuomitseva. Jazz ja kulmikas mekaniikka ovat yhtä kaikki kiehtovaa kuunneltavaa, ja tämä moottori nyykähtää lopulta suureen pamaukseen, jota on kiusaus pitää tajuamattaan profeetallisen säveltäjän ennakkonäkynä suuresta pörssiromahduksesta. Sen jälkeen Amerikka tuntuu palaavan jollakin tavalla juurilleen intiaanimusiikin paluun myötä, ja America-teeman läpitunkeman voitonmarssin henkevä crescedo hallitsee osan finaalia päättyen väistämättömään kuorohihkumiseen. 

America huokuu taitoa ja vilpittömyyttä. Aiheen ja tyylilajin huomioiden se on kauniissa tasapainossa, eikä se syyllisty kosiskeluun tai alentumiseen. Bloch ei ole tunkenut mukaan kaikkea, mitä olisi voinut, ja hänen rakkaudenosoituksensa on kansanomainen sortumatta populismiin. Laaja sinfoninen rapsodia on hyvän omatunnon patriotismia, mutta ennen kaikkea se on itsessään kiinnostava taideteos. Ei säveltäjänsä vaikuttavimpia, mutta vähintään ansiokas kuriositeetti. 

Abstraktimpaa ja intellektuaalisempaa Blochia edustaa Concerto Grosso nro 1 pianolle ja jousiorkesterille. Sekin on 1920-luvun tuotantoa, mutta katsoo kauemmas menneeseen, kuten barokkinen nimikin vihjaa. Kuivuudesta tai antikvarianismista ei onneksi ole tietoakaan, vaan konserton luonne, joskin älyllinen (se päättyy kunnioitettavaan fuugaan), on sukua American ekstrovertille ja värikkäälle melodisuudelle. Herkeämättömän kiinnostava pseudopianokonsertto viljelee napakoita uusklassistisia vaikutteita  

Blochin suuria orkesteriteoksia ei ole levytetty liikaa eikä usein, ja tämä Naxoksen uudelleenjulkaisu Delos-yhtiölle 1990-luvulla taltioidusta materiaalista on ensikosketukseni molempiin teoksiin. Gerard Schwarzin esitykset pitävät mielenkiintoni yllä ja tarjoavat sekä nautintoa että virikettä.