tiistai 31. tammikuuta 2017

Rossini: Jousisonaatit & muuta italialaista musiikkia jousiorkesterille

On vaikeata viipyä pitkään klassisen musiikin ääniteluetteloiden parissa törmäämättä nimiin Sir Neville Marriner ja Academy of St Martin in the Fields. Viulisti-kapellimestari Marrinerin vuonna 1958 perustama kamariorkesteri on maailman ahkerimpia levyttäjiä samoin kuin sen perustaja. Vain Herbert von Karajanin levytystuotannon laajuus vetää vertoja Marrinerin valtavalle diskografialle. Vielä yhdeksänkymppisenä tahtipuikkoa heiluttaneen Marrinerin ura päättyi vasta, kun hän kuoli viime vuonna, 2.10.2016, 92-vuotiaana. 

Sir Neville Marriner
Puusepän poika Marriner opiskeli viulistiksi ja perusti 1950-luvun lopussa 11 muun jousisoittajan kanssa oman kokoonpanon, joka soitti itse valitsemaansa repertuaaria keskittyen aluksi barokkimusiikkiin ja varhaiseen klassismiin. Korkeatasoiselle kamariorkesterille oli Britanniassa kysyntää, ja Academy of St Martin in the Fields laajeni nopeasti käynnistäen pian myös mittavan levytysuransa. Marrinerista sukeutui lopulta eräs maailman tunnetuimmista kapellimestareista, jonka muotojen hallintaa ja selkeitä rakenteita ihailtiin. Omimmillaan hän oli täysromanttista tyylisuuntaa edeltävässä ohjelmistossa. Suurimman kuulijakunnan Marriner orkestereineen saavutti Miloš Formanin Amadeus-elokuvan (1984) soundtrackillä. 

Marrinerin muistolle soikoon iloinen ja valoisa albumi, jonka tähtenä tietysti loistaa hänen perustamansa kokoonpanon selkeä, kirkas ja vivahteikas sointi.


Gioachino Rossini (1792–1868): 
Jousisonaatti nro 1 G-duuri (12:04)

Jousisonaatti nro 2 a-molli (11:43)

Jousisonaatti nro 3 C-duuri (13:28)

Jousisonaatti nro 4 Bis-duuri (12:50)

Jousisonaatti nro 5 Es-duuri (14:42)

Jousisonaatti nro 6 D-duuri (15:16)

Gaetano Donizetti (1797–1848):
Jousikvartetto (sov. jousiorkesterille) (17:32)

Luigi Cherubini (1760–1842):
Etydi nro 2 käyrätorvelle ja jousille (6:16)

Vincenzo Bellini (1801–1835):
Konsertto oboelle ja jousille Es-duuri (7:24)

Barry Tuckwell, käyrätorvi (Cherubini); Roger Lord, oboe (Bellini)

Academy of St Martin-in-the-Fields, Neville Marriner.

Decca (2CD), äänitetty Lontoossa 1964–1968. 112 min.


Rossini sävelsi kuuden jousisonaatin sarjan 12-vuotiaana viettäessään kesää ravennalaisen musiikinharrastajan luona. Ne katosivat musiikkihistoriasta 1800-luvun kuluessa löytyäkseen yllättäen Yhdysvaltain Kongressin kirjastosta vuonna 1954. Löytö ei ollut aivan sensaatiomainen: ensinnäkään sävellykset eivät ole suuria mestariteoksia, vaikkakin 12-vuotiaan kynäilemiksi hämmästyttäviä; ja toiseksi vi ilmi, että niiden sisältämä musiikki tunnettiin jo jousikvarteroiksi ja puhallinsonaatiksi muunnettuina versioina Ilmeisesti Rossini itse ei kuitenkaan ollut näiden transkriptioiden takana, vaan ne lienee laatinut joku tuntematon väkertelijä ehkä säveltäjän itsensä tietämättä. Haydnin ja Mozartin vaikutus kuultaa musiikista vahvasti, kuten odottaa voi.

Jousisonaatit ovat kuitenkin viehättävä lisä Rossinin muutoin oopperapainotteiseen tuotantoon ja vakuuttava osoitus hänen varhaisista melodisista lahjoistaan. Tälle levytykselle alkuperäistä kokoonpanoa kaksi viulua, sello, kontrabasso on hieman laajennettu puuttumatta itse musiikin sisältöön ratkaisevasti. Tarkoituksena on ollut tuoda lisää äänellistä substanssia ja sujuvuutta suvanto- ja siirtymäkohtiin, joiden täydellistä hallintaa olisi lapsisäveltäjältä kohtuutonta edellyttää. 

Vaikuttavan taidokasta työtä sonaatit silti ovat. Rossini ei ole säveltänyt niitä ainakaan ensisijaisesti mikään sunnuntaiensemble mielessään, niin vaativia osia mukaan on päätynyt. On virkistävää kuulla kontrabassonkin joskus saavan hyvin mielekästä soitettavaa. Instrumentin prominenssi sonaateissa johtunee siitä, että lapsineroa kesällä 1804 isännöinyt ravennalainen Agostino Triosso oli innokas kontrabasisti. 

Sonaateista on vaikea olla ilahtumatta, niin hauskaa ja touhukasta niiden parissa tuntuu kaikilla olevan. Erikseen on mainittava 6. sonaatin finaaliosa Tempesta, joka tuo väistämättä mieleen kypsän säveltäjän Vilhelm Tellin myrskykohtauksen. Orkesteri pyörittää tätä kauttaaltaan viihdyttävää juveniliaa hellästi mutta täsmällisesti rakennellen näennäisen vaivattomasti kirkas- ja kaunissointiset esitykset, joiden jokaisesta hetkestä tulee nautittua. Musiikki on harmitonta, mutta se on myös viehättävän positiivista, eikä aina ihminen muuta tarvitse.

Tupla-albumin muu tarjonta pysyttelee samalla kevyellä linjalla. Donizettin jousiorkesterille sovitettu kvartetto on vain nimellisesti samaa lajityyppiä kuin Haydnin tai Beethovenin kvartetot. Kontrapunaaliset elementit on minimoitu, kontrastit pyöristetty ja draaman panokset alennettu niin, että tuloksena on lähinnä hieman hillitympi serenadi. Se on myös todella tyydyttävää kuunneltavaa, laulavan melodian ja paikoin konserttomaisten virtuoosiyllätysten valtakuntaa. 

Vaivaton itaalisen melodian lahja on myös Bellinin hyvin vähäisen ja tiiviin oboekonserton vahvuus. Sisilialaisen oopperasäveltäjän oppilastyö tuo mieleen lähinnä komeasti alustetun hovitanssin, ja tietysti oboen laulavassa käsittelyssä voi kuulla enteitä bel canton mestarin myöhemmästä (lyhyestä) urasta. 

Toskanasta ranskalaistunut Cherubini on jäänyt tunkkaisen arkkikonservatiivin maineeseen, mutta ainakin jos eksyy hänen kieltämättä melko formalististen oopperoidensa ulkopuolelle, voi kohdata käyrätorvietydien kaltaisia oppineen elegantteja, mutta silti viehättäviä pikku teoksia, joissa muoto ja melodia ovat kauniissa tasapainossa. Mikä pettymys, ettei meille tarjota myös Etydiä nro 1. 

Tupla-albumi tarjoaa vajaat pari tuntia ilahduttavaa, valoisaa ja viihdyttävää musiikkia moitteettoman hallittuina ja mukaansatempaavina esityksinä. Teokset eivät ole musiikkihistorian merkittävimpiä, mutta niiden viehätysvoima voittaa nopeasti puolelleen. Tämä albumi on ollut kokoelmassani vuosikaudet, ja olen aina yhtä ilahtunut palatessani sen välittämiin myönteisiin ja huolettomiin tunnelmiin. 

tiistai 24. tammikuuta 2017

Sibelius: Pelléas et Mélisande & pieniä orkesterisarjoja

Itsenäisen Suomen juhlavuosi 2017 kuuluu myös täällä. Suomi on klassisen musiikin suurvalta, ja se nyt ainakin on myönteinen saavutus. On kunniakkaampaa olla suurvalta klassisen musiikin kuin vaikka ydinaseiden alalla. Vuoden painopiste on suomalaisten säveltäjien musiikissa. Se ei ole tietenkään pelkästään itsenäisyyden ajalta, ja pyrin myös siihen, ettei se ole pelkkää Sibeliusta. Hänen musiikkinsa tosin on päätynyt avajaisnumeroksi. 

Ensimmäisenä tarjottimelle ilmaantuu täysin suomalaisvoimin toteutettu albumillinen (suhteellisia) sibeliaanisia harvinaisuuksia. Sibelius sävelsi vuonna 1905 näyttämömusiikin Maurice Maeterlinckin tuolloin huippusuosittuun, nykyään turhankin ilmavalta tuntuvaan symbolistiseen draamaan Pelléas et Mélisande, joka sai Helsingin-ensi-iltansa Ruotsalaisessa teatterissa 17.3.1905. Tapansa mukaan säveltäjä muokkasi näyttämömusiikista orkesterisarjan, josta kehkeytyi eräs hänen suosituimmista teoksistaan  – ainakin joksikin aikaa. Eisarjaa nykyisin liian usein pääse kuulemaan. Se kuitenkin edustaa Sibeliuksen tuotannon tunnetumpaa puolta tällä albumilla, jonka muu tarjonta koostuu harvinaisuuksista. Kansikuvaksi on tyylikkäästi valittu Edelfeltin epätyypillisimpiin maalauksiin kuuluva Nuorukainen ja vedenneito (1897).



Jean Sibelius:

Cassazione, op. 6 (10:28);

Presto (4:41);

Suite mignonne, op. 98a jousiorkesterille ja kahdelle huilulle (5:45):
I Petite scène
II Polka
III Epilogue

Suite champêtre, op. 98b jousiorkesterille (6:22):
I Pièce charactéristique
II Melodie élégiaque
III Danse

Suite caractéristique, op. 100 jousiorkesterille ja harpulle (4:27):
I Vivo 
II Lento
III Comodo

Pelléas et Mélisande, op. 46 (23:26):
I Linnan portilla
II Mélisande
IIa Meren rannalla
III Lähde puistossa
IV Kolme sokeaa sisarta
V Pastoraali
VI Mélisande ja rukki
VII Entr'acte
VIII Mélisanden kuolema

Tapiola Sinfonietta, Tuomas Ollila.

Ondine, äänitetty Tapiola-salissa 2000. 55 min 49 sek. 

Ohjelma käynnistyy rohkeasti ja itsevarmasti hyvin tuntemattomalla sävellyksellä, josta Sibelius ei saanut koskaan muokattua mieleistään ja jonka hän jätti painattamatta elinaikanaan. Cassazione (1904; alhaisen opusnumeron ei tule antaa hämätä, tämä ei ole enää täyden kansallisromantiikan kautta) syntyi Sibeliuksen tarpeesta järjestää ripeästi alkusoitto Helsingissä 8.2.1904 pidettyyn konserttiin, jossa kantaesitettiin hänen viulukonserttonsa. Samassa konsertissa kuultiin siis ensiversiot säveltäjän ehkä tunnetuimmasta ja tuntemattomimmasta teoksesta. 

Sibelius ei ollut koskaan parhaimmillaan irrallisten konserttialkusoittojen parissa (kuka olisi?), mutta Cassazione, jonka nimi tarkoittaa minulle lähinnä Hadrianuksen mausoleumin naapurustossa sijaitsevaa ylisuurta oikeustaloa (ohjelmalehtisessä Jaakko Haapaniemi valistaa, että "Cassazione-termi tarkoittaa hieman divertimento-tyyppistä moniosaista muotorakennetta, jota käytettiin laajalti erityisesti 1700-luvun loppupuolella", ja luotan häneen), on tuntemattomuudestaan huolimatta ehkä paras tämän lajityypin edustaja säveltäjän tuotannossa. Tämä ei tarkoita, että pidän sitä unohdettuna mestariteoksena, mutta se on aidosti kiinnostava ja sävykäs niiden muiden varhaisempien konserttialkusoittojen rinnalla. Cassazione käynnistyy dramaattisella huminalla, jonka lomasta nousee miehekkään matalia fanfaarintapaisia, ja etenee huolellisesti yhdistettyjen episodien kautta hieman teatraaliseen lopetukseen pysytellen koko ajan sibeliaaniseksi tunnistettavana. Se on käänteissään ja orkesterinkäytössään kiinnostava kestäen useita kuuntelukertoja, ja Sibelius-rariteettien ystäville ja säveltäjän tyylillisestä kehityksestä pakkomielteistyneille näin korkeatasoinen esitys lienee suoranainen aarre. 

Opusnumeroton Presto jousiorkesterille on albumin varhaisinta säveltuotantoa: B-duurijousikvarteton (1890) kolmas osa sai säveltäjältä sovituksen jousiorkesterille 1894. Touhukas pikkukappale tuskin löytää helposti paikkaansa mistään, sillä on vaikea kuvitella mitään ohjelmaa, jonka kokonaisuuteen se sopisi. 

Sibelius vuonna 1920. Muutama ystävällinen neuvo: (1) Tuo on huonoin mahdollinen viiksimalli tulevaisuutta ajatellen. (2) Nyrkkiin nojaaminen valokuvassa näyttää typerältä, kuin pysäytyskuvalta hetkestä, jona vedät itseäsi turpaan.

Viidennen sinfonian pitkällisen sävellystyön (1915–1919) valmistuttua Sibelius vietti tuotannollista hiljaiseloa ennen 1923 ilmestynyttä kuudetta sinfoniaa. Häneltä odotettiin suurten mittojen musiikkia, mutta hengähdystauon aikana syntyi pienimuotoisia teoksia. Niille ei juuri ollut tilausta, vaikka Sibelius oli etenkin anglosaksisessa maailmassa tuona aikana valtavan suosittu: kustantajat hylkäsivät ensi yrittämällä jokaisen kolmesta pienestä sarjasta erilaisille jousiorkesterikokoonpanoille, jotka Sibelius sävelsi 1921–1922. Tällainen tyylitelty salonkimusiikki ei ollut sitä, mitä säveltäjältä odotettiin. Kieltämättä Suite mignonne, Suite champêtre ja Suite caractérisique ovat harmittominta ja ohuinta kypsää Sibeliusta. Näiden pikkuruisten kolmiosaisten minisarjojen nimet voi huoletta jättää kääntämättä, koska niillä ei ole mitään merkitystä: yhtä hyvin nimeksi olisi voinut päätyä Suite bababeubeuée

Nämä elegantit tyhjänpäiväisyydet eivät ole ryppyotsaista kuunneltavaa, eikä niiden pariin pidä antautua väärin odotuksin. Ne ovat pohjimmiltaan tanssillista rentoutumismusiikkia, jossa on epätavallisen korkeat tuotantoarvot. Ranskalaiset ja syvällisen merkityksettömät nimet, joita hieman häijysti pilkkasin, ovat aivan paikallaan, sillä näitä Sibeliuksen sunnuntaimatineoita kuunnellessa pulpahtavat toisinaan mieleen Gabriel Faurén miellyttävät, liköörikonvehtimaiset pikku sarjat. Tyylit ovat erilaisia, mutta tunnelmassa ja eetoksessa ilmenee samaa mukavaa, hieman irtonaista, jopa irrottautunutta, charmia. Minun on silti vaikeata todella antautua näiden sinänsä eleganttien ja sibeliaaniseen tapaan koruttomien pikku vaahtokarkkien vietäväksi, vaikka ne ovatkin sinänsä kivaa viihdettä. Kapellimestari Tuomas Ollila, jonka levyttämä Sibelius on aina vakuuttavaa, toimivaa ja tyylikästä, tekee näissä kaikin tavoin pienissä kipaleissa suurenmoista työtä tiivistäen musiikista sen parhaan potentiaalin katkeransuloisen melankolian, viileän eleganssin ja lievästi gallialaisen viehätysvoiman – ja asettamalla sen tasapainoon horjumattomalla tyylitajulla. Moitteettomasta tulkinnasta huolimatta Suite caractéristique on varsin vetinen esitys suosionsa ja kykyjensä huipulla olevalta vakavalta säveltäjältä jopa vapaapäivästandardeilla. Kaksi muuta pikku sarjaa lunastavat paikkansa paremmin.

Albumin pääohjelmanumerona on Sibelius-nörttejä kiinnostavan Cassazionen ohella Pelléas et Mélisande -sarja, joka edustaa Myrskyn ohella Sibeliuksen laajan ja ikävästi laiminlyödyn näyttämömusiikkituotannon huippua. Sibelius ei näytelmämusiik(e)issaan koskaan alennu pelkkään ulkokohtaiseen ja latteuksille alttiiseen näyttämötapahtumien täysin synkronoituun kuvaukseen, vaan rakentaa tarkkanäköisiä ja hienovaraisia luonne-, tuokio- ja tunnelmakuvia, jotka toimivat myös puhtaana musiikkina. P&M:ssä Sibelius hyödyntää tarkasti rajattua orkesteria mestarillisesti. Symbolistiset houreet voisivat innoittaa monissa kirjavampia mielikuvia, mutta Sibelius pitäytyy uskollisena Maeterlinckin draaman fatalistiselle surumielisyydelle tummasävyisen riisutussa musiikissa, jossa jokainen tehokeino on tarkasti harkittu mutta silti orgaanisen tuntuinen. Tässä karsitussa äänimaailmassa jokainen patarummun isku ja jokainen englannintorven instrumentti, jonka käytössä Sibelius on säästeliäs mutta loistava nuotti on valtavan ilmaisuvoimainen. 

Ollila välttelee tulkinnoissa sentimentaalisuutta, ja albumia hallitsee kauttaaltaan viileän elegantti sävy, jota voi verrata huolelliseen jääveistokseen: kuulas, kylmä, läpinäkyvä, valon vaikutuksille altis ja paikoin särmikäs. Soitossa on viehättävän varjoisaa eleganssia, joskin sinänsä melko vähäisen Preston kiihkeimmissä osissa Ondinen tarkan eleetön äänitys ja Tapiola Sinfoniettan jouset eivät ole parhaassa mahdollisessa yhteisymmärryksessä. Albumin tyylikkään dramaattiset, reippaat ja vahvasti kontrastoidut esitykset ovat omien kuulokokemusteni kartalla tämän ohjelmiston vähemmän romanttisessa laidassa, ja niiden eleetön eleganssi sopii hyvin teoksiin. Mainittakoon kuluttajansuojan nimissä, että Naxos on hiljan julkaissut Sibeliuksen näyttämömusiikkisarjassa P&M:n Leif Segerstamin vahvasti detaljoituna ja ehdottomasti kuulemisen arvoisena (sekä hyvin edullisena) versiona, joka ei mitenkään vähennä Ollilan albumin ansioita, mutta on sille varteenotettava vaihtoehto tai vertailukohta.

Huomautettakoon loppuun lakonisesti, että musiikin mitta albumilla jää alle tuntiin.