Halloweenin kunniaksi kuunnellaan jälleen kauhuteemaista musiikkia. Tällä kertaa valinta osuu melkoisen onnettomaan "klassikko"elokuvaan House of Frankenstein (1944), jonka vasemmalla kädellä, jos silläkään, hutaistu toteutus lähinnä enää huvittaa. Boris Karloffin tähdittämä lyhyt ja kunnianhimoton rahastus sai silti taustalleen Hollywoodin kultakaudelle tyypillisen mehevän orkesterimusiikin, josta vastasivat Universal-yhtiön palveluksessa toimineet säveltäjät Hans J. Salter (1896–1994) ja Paul Dessau (1894–1979).
Itävaltalainen Salter ja saksalainen Dessau molemmat pakenivat natseja Yhdysvaltoihin, missä työllistyivät tuotteliaina elokuvasäveltäjinä. Salter jäi Kaliforniaan ja työskenteli vuosikymmeniä Universal-yhtiölle säveltäen musiikkia lukuisiin kauhu- ja scifielokuviin samoin kuin westerneihin ja historiallisiin elokuviin. Dessau palasi sodan jälkeen Itä-Saksaan, missä työskenteli Bertolt Brechtin kanssa ja sävelsi niin oopperoita kuin propagandamusiikkiakin ja pyrki Itä-Saksan taideakatemiassa lisäämään modernin musiikin ja avantgarden näkyvyyttä.
Elokuvasäveltäjinä itsekin ansioituneet John Morgan ja William Stromberg ovat tehneet arvostettavia kulttuuritekoja rekonstruoidessaan vanhaa elokuvamusiikkia uusiin levytyksiin, joita Naxos on julkaissut ilahduttavan paljon.
Hans J. Salter (1896–1994) & Paul Dessau (1894–1979):
House of Frankenstein (1944), täydellinen elokuvamusiikki.
Sis. myös Frank Skinnerin, Charles Previnin, Max Rappin ja Milton Rosenin säveltämiä osuuksia. Universal-yhtiön tunnusmusiikin säeltänyt Jimmy McHugh.
Rekonstruoinut John Morgan, orkestroineet John Morgan ja William Stromberg.
Moskovan sinfoniaorkesteri, William Stromberg.
Naxos, äänitetty Moskovassa 1994. 55 min 30 sek.
House of Frankenstein on elokuvana kaukana mestariteoksesta – innoton hirviömuhennos yltää hädin tuskin legitiimin elokuvan mittoihin ja örveltää täysin järjettömien juonenkäänteiden sekä typerän dialogin juoksuhiekassa kuin tri Niemann ja Frankensteinin hirviö loppukohtauksessa – mutta musiikki paljastuu erikseen ja ilman häiriötekijöitä kuunneltuna paljon paremmaksi kuin mitä heppoiselta B-elokuvalta olisi lupa odottaa.
Kokonaisuus, joka sisällyttää muutamia kierrätettyjä pätkiä Universalin aiemmista kauhuelokuvista, ei aivan vedä vertoja Steinerin, Waxmanin, Korngoldin tai Herrmannin ikimistoisimmalle filmimusiikille, mutta siitä muodostuu erinomaisen vivahteikas musiikillinen narratiivi, joka yllättää nykyaikaisuudellaan. Mukana on joitakin kiehtovia efektejä ja dissonansseja, jotka kuulostavat mukavan tuoreilta yhä 70 vuoden jälkeenkin. Orkesterin voimavaroja käytetään hyvin monipuolisesti ja laajasti erilaisten tunnelmien maalailuun. Mukaan mahtuu niin laboratoriokohtauksia kuin pseudounkarilaisia tanssejakin. Dracula-osuudet huokuvat vahvaa mystiikkaa, ja valtavan kauniisti liitelevä kaihoisa lemmenteema kelpaisi helposti parempaankin draamaelokuvaan. William Stromberg johtaa Moskovan sinfonikkoja oivallisesti, ja ääni kuulostaa suurelta ja täyteläiseltä niin kuin pitääkin.
Musiikkia oli vaikeata arvostaa kunnolla alkuperäisessä yhteydessään, ja kallistun melkein suosittelemaan House of Frankensteiniin tutustumista ensisijaisesti tämän äänitteen kautta. Koska elokuvan juoni on sekä järjetön että kehno, on parempi vaihtoehto vain sammuttaa valot ja rojahtaa sohvalle kuuntelemaan tätä levyä ja keksimään mielessään omaa tarinaa musiikin ympärille.
Vahvan tunnelmallinen orkesterimusiikki on itsessään suunnattoman vetoavaa, mutta lisäarvoa ja -huvia kertyy takakannen ääniraitalistauksen nimistä. Ei tulisi ensimmäisenä mieleen, että raidat "Gruesome Twosome Escape", "Strangulation", "Gypsy Tantrums" ja "Death of the Unholy Two" ovat klassisen musiikin albumilta. Ehdoton suosikkini ja ehkä paras musiikkikappaleen nimi kautta aikojen on kuitenkin runsaan minuutin mittainen "Liquefying Brains".
Metsän poika tahdon olla,
sankar' jylhän kuusiston.
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön,
ja maailma unholaan jääköön.
Viheriällä lattialla
miss' ei seinät hämmennä
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen,
ja kaiku ympäri kiirii.
Blogin pitkäksi venähtänyt kesätauko päättyy Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivään. Sitä juhlistetaan tasokkaalla suomalaisen lyriikan laulusovitusten antologialla.
Kirjallisuus on ollut keskeisessä asemassa Suomen kansakunnan ja valtion rakentamisessa 1800- ja 1900-luvuilla, eikä olekaan kummastuttavaa, että useat tuolloin aktiiviset säveltäjät tuottivat huomattavan määrän lauluja aikalaislyriikasta sekä kalevalaisista runoelmista. Laulut olivat myös tulonlähde ja kysyttyä aineistoa maassa, jossa orkestereita oli vähän, mutta lauluhaluisia paljon. Mieskuoroille sävelletty musiikki erilaisiin kulttuuri- ja juhlatilaisuuksiin oli varsin haluttua, ja niinpä tämänkin levyn mittava valikoima tarjoaa vain joitakin tunnetuimpia esimerkkejä kolmelta säveltäjältä.
Jean Sibelius (1865–1857), Toivo Kuula (1883–1918) ja Leevi Madetoja (1887–1947) poikkesivat orkesterimusiikissaan (jota Kuula ehti tuottaa valitettavan vähän) toisistaan huomattavasti, mutta heidän laulunsa mieskuorolle sopivat yhteen hyvin harmonisesti ja ilman suuria kontrasteja. Kaikkia yhdisti aktiivinen kiinnostus runouteen, ja useimmiten he saivat säveltää tekstejä, jotka olivat heille itselleen hyvin mieluisia – myös kun kyse oli tilaustöistä. Näiden kolmen säveltäjän mieskuorotuotannosta saa mainion käsityksen tänään ohjelmassa olevan levyn kautta, ja esittäjä on kaikista mahdollisista arvovaltaisin.
Suomen kielen haasteellisuuden vuoksi on vuonna 1883 ensimmäisenä suomenkielisenä kuorona perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat maailmanlaajuisestikin huomattava kuoro. Virolaisia kokoonpanoja ehkä lukuun ottamatta harva kuoro kykenee suoriutumaan suomenkielisestä mieskuororepertoaarista, jolle on kuitenkin yllättävän paljon kansainvälistä kysyntää. (Olisi pelottavaa kuvitellakaan Sibeliuksen Kullervo-sinfoniaa ilman suomalaista kuoroa. Jopa suosittu Finlandia-hymni tuottaa ei-suomalaisin voimin tahatonta komiikkaa, vaikkei laulutaidossa olisikaan moitteen sijaa: esimerkiksi angloamerikkalaisin voimin toteutetuissa esityksissä veisataan, että on aamus alkanut, synninmaa.) YL on maamme musiikkikulttuurin huomattavimpia instituutioita, ja sillä on myös laaja levytyskatalogi. Olen itse kallellani sinfonisen orkesterimusiikin suuntaan, joten levyhyllyni a cappella -osasto on suppea. Säännöllisesti tulee kuunneltua ainakin tätä komeaa kokoomalevyä, jonka otsikkona on hieman huvittava YL Greatest Hits.
Jean Sibelius (1865–1957):
Finlandia-hymni (V. A. Koskenniemi)
Sydämeni laulu (Aleksis Kivi)
Metsämiehen laulu (Kivi)
Venematka (Kalevala)
Terve, kuu (Kalevala)
Sortunut ääni (Kanteletar)
Kuutamolla (Aino Suonio)
Humoreski (Larin-Kyösti)
Veljeni vierailla mailla (Juhani Aho)
Isänmaalle (Paavo Cajander)
Toivo Kuula (1883–1918):
Virta venhettä vie (Eino Leino)
Iltatunnelma (Lauri Kemiläinen)
Pappani maja (trad.)
Kesäyö (Lauri Pohjanpää)
Syksy (Koskenniemi)
Iltapilviä (Koskenniemi)
Kullervon laulu (Kanteletar)
Nuijamiesten marssi (Koskenniemi)
Leevi Madetoja (1887–1947):
Kaunehin maa (Bertel Gripenberg, suom. Leino)
Valkeat kaupungit (Koskenniemi)
Suvi-illan vieno tuuli (Leino)
Soita somer, helkä hiekka... (Leino)
Hämärän ääniä (Larin-Kyösti)
Iltatunnelma (Leino)
De profundis (Psalmi 130, Vulgata)
Jorma Hynninen (Pappani maja);
Pertti Saurola (De profundis);
Ylioppilaskunnan Laulajat, Matti Hyökki.
Finlandia, äänitetty Helsingissä ja Lohjalla 1982–1990. 70:25.
Edustavan valikoiman tekstien teemat vaihtelevat melankolisista luonnonläheisen energisiin – jälkimmäisestä lajityypistä esimerkkinä kirjoituksen alussa lainattu katkelma Kiven Metsämiehen laulusta. Luonto ja kaiho vaikuttavat suomalaiselle sana- ja säveltaiteelle luontevilta aiheilta. Hurraa-isänmaallisuutta edustaa varsin yksinäisenä Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin Isänmaalle-runosta, ja komeita sävelkulkuja lukuun ottamatta se jää hieman ulkopuoliseksi abstraktin tunteettomana nostatuksena. Jopa valikoiman aggressiivisimpiin osiin, kuten Kuulan mainion ytyisästi ja kohtalokkaan uhmakkaasti säveltämään Koskenniemen Nuijamiesten marssiin, sisältyy tiettyä surumielisen fatalistista itsesääliä: "Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan, / hän tuntee tuomion tunnossaan: / hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa – / vaviskaa, vaviskaa!"
Tekstivalikoima ulottuu (yhtä psalmisovitusta lukuun ottamatta) Kalevalasta ja Kantelettaresta 1910-luvulle pysytellen vakaasti (kansallis)romantiikan piirissä. Muutama Koskenniemen teksti ehkä flirttailee arasti symbolismille, mutta tämän kansallisromanttisen kaanonin antologian parissa ei tarvitse pelätä tulevansa ainakaan tekstuaalisesti haastetuksi. Eikä sellaista tässä haetakaan. Suurin osa lauluista on ajattoman tuoreita, eikä parempia tulkintoja näistä klassikoista kannata vaivautua metsästämään. YL tavoittaa Matti Hyökin johdolla jokaisen lyhyen laulun tunnelman muotoillen kauniin sarjan sana- ja säveltaiteen yhteensulaumia. Aineiston laadun merkitystä ei voi vähätellä: kaikki kokoelman laulut edustavat myös säveltäjiltään ihanteellista kielen ja musiikin harmoniaa sekä tunnelman tajua.
Avausnumerona kuullaan itseoikeutetusti Sibeliuksen Finlandia-hymni Koskenniemen vuonna 1940 laatimiin sanoihin. Esitys on suurenmoisessa tasapainossa juhlallisuuden ja ryhdikkyyden sekä herkkyyden ja liikuttavuuden kesken. Vaikka teos on niin tuttu kuin olla voi, on sitä haasteellista kuunnella loppuun täysin kuivin silmin. (Toistan tässä kantani siitä, että olisi suotavaa säätää Suomelle laki kansallislaulusta, jossa kansallislauluksi määritettäisiin juuri Finlandia-hymni, joka on sävellyksenä huomattavasti nykyään tässä asemassa käyttämäämme musiikkia korkeatasoisempi, ja joka myös lyriikkana painottaa tulevaisuutta, vapautta ja kansalaisyhteiskunnan ponnistuksia enemmän kuin maa- ja metsätalousmaisemallinen, etäinen Maamme-laulu.)
Aleksis Kiveä kuullaan kahden Sibelius-sävellyksen verran. Molemmat, Sydämeni laulu ja Metsämiehen laulu, tavoittavat äänellisesti Kiven tunnelman niin hienosti ja luontevasti, että täytyy erikseen muistuttaa itselleen, ettei suomi ollut Sibeliuksen äidinkieli. Säveltäjän itsensä ja presidentti Kekkosen hautajaisissa esitetty Sydämeni laulu on minusta hieman makaaberi valinta, sillä sykliseen elämänkäsitykseen liittyvien lohdullisten sävyjen lisäksi siinä kuultaa jotain perin synkkää ja aavemaista.
Jos tekstivalinnat ovatkin konservatiivisia, ei musiikki sitä aina ole. Väinämöisen vesistöliikennöinnin kalevalaiseen tekstiin sävelletty Venematka sai ensiesityksensä YL:n kymmenvuotisjuhlakonsertissa 1893 – sattumalta myös Sibeliuksen debyytti mieskuorosäveltäjänä – ja onnistuu olemaan yhä hätkähdyttävä veden liikettä jäljittelevine dissonansseineen. Tämän on täytynyt kuulostaa 1890-luvulla aivan ennenkuulumattomalta.
Toivo Kuula surmattiin humalaisessa nujakassa sisällissodan voittoa juhlistaneessa illanvietossa Viipurissa vain 34-vuotiaana eikä hän ehtinyt kuin käväistä Suomen musiikkihistoriassa. Debussyn tyylistä ja pohjalaisesta kansanmusiikista kiinnostunut Kuula sävelsi laadukkaita ja teknisesti hyvin vaativia teoksia mieskuorolle. Kiinnostus ranskalaiseen musiikkiin ilmenee lyyristen luontokuvausten hienovaraisuutena. Kuulan sävellykset Leinon runoon Virta venhettä vie, Pohjanpään Kesäyöhön ja Koskenniemen Syksyyn kuuluvat levyn vivahteikkaimpiin teoksiin harsomaisessa, etsiskelevässä kaihossaan.
Leevi Madetoja oli Kuulan tapaan ranskalaisista vaikutteista kiinnostunut pohjalainen, ja Kuulan tapaan häntä on laiminlyöty myöhemmässä musiikkielämässämme. Hänen erinomaista orkesterimusiikkiaan on yhä häpeällisen vaikeata päästä kuulemaan Pohjois-Pohjanmaan ulkopuolella. Myös Madetojan kuoromusiikki esiintyy edukseen. Mukana on kolme sävellystä Eino Leinon teksteihin (neljä, jos lasketaan myös Leinon suomennos Gripenbergin runosta). Leino oli Madetojan läheinen tuttu ja myös säveltäjän hankalan avioliiton kolmas osapuoli. Suvi-illan vieno tuuli ja Iltatunnelma osoittavat ehkä parhaiten Madetojan kyvyn sovittaa musiikki saumattomasti sanoihin ja rakentaa näiden yhteisvaikutuksessa kokonainen musiikillis-sanallinen maisema ja pysäytetty silmänräpäys. Vaikuttava on myös Gripenbergin runoon sävelletty Kaunehin maa, jonka hentona alkava musiikki valtaa alaa kuin utu täydellisessä yhteisymmärryksessä runon rakastavan aavemaisen tunnun kanssa. Myös Koskenniemen tuskaisen haikea ja pahaenteisen unenomainen Valkeat kaupungit muotoutuu Madetojan käsissä hyvin koskettavaksi.
Parempia tai arvovaltaisempia tulkintoja tästä aineistosta tuskin helposti löytää, ja mikäli ei tunne suoranaista intohimoa kuoromusiikkiin, on tämä vuonna 1990 julkaistu levy hyvä hankinta. Sitä tulee harvoin kuunneltua läpi kokonaan kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan, mutta huomaan usein etsiväni sieltä jonkun tietyn laulun, joka sopii sen hetkiseen tunnelmaan. Sellaisia parhaat ja hienovireisimmät näistä lauluista ovatkin: syviä tuokiokuvia, joilla on pitkä vaikutus.
