perjantai 8. joulukuuta 2017

Sibelius: En saga, Finlandia, Tapiola ym. sävelrunoja

Jos voisin ilmaista sanoilla saman kuin musiikilla, käyttäisin tietysti kielellistä ilmaisua. Musiikki on itsenäistä ja paljon rikkaampaa. Musiikki alkaa siinä, missä kielen mahdollisuudet loppuvat. Siksi kirjoitan musiikkia.
-Jean Sibelius, 1919 
Jos on pakko valita yksi henkilö itsenäisen Suomen ensimmäisen vuosisadan taiteilijaksi ylitse muiden, on valinta minulle helppo. Niin monipuolinen ja tasokas taiteen kirjo kuin Suomessa onkin sadassa vuodessa maalattu, veistetty, esitetty ja kielillämme kirjoitettu, on yksi hahmo hieman ylitse muiden koko suomalaisen taiteen historiassa.


Jean Sibeliuksen merkitys Suomen itsenäistymisen murroskauden kulttuurille ja kansalliselle itseymmärrykselle on ollut valtava. Sibeliuksen omaperäinen äänimaailma ja sävelkieli herättivät mielenkiintoa jo varhain myös ulkomailla, mikä vaikutti osaltaan siihen, että musiikki nousi uudella tavalla Suomi-kuvan fokukseen. Suomen kirjallisuudella ja Kalevalalla oli edessään suuria vastuksia eurooppalaisella näyttämöllä, kun ei-indoeurooppalainen valtakielemme ei aivan mutkattomasti käänny germaanisiin ja romaanisiin ilmiasuihin. Musiikki taas on sangen universaali kieli, ja Sibeliuksen jäljittelemättömän omaperäisestä musiikista Suomi sai 1890-luvulta alkaen kulttuurisen erityislähettilään kaikkialla läntisessä maailmassa, jonka tiedostus ja sympatia ovat olleet koko maan kannalta niin tärkeitä.  

Sibeliuksesta ja taidemusiikista yleensä tuli suomalaisen kulttuurin keskeisiä areenoja, millä on ollut suunnaton vaikutus suomalaiseen kulttuuriin. Se osoitti suomalaisten hallitsevan suvereenisti ja omalaatuisesti erään länsimaisen laiteen kompleksisimmista ja perinteikkäimmistä luomuksista, sinfonisen taidemusiikin. Suomi on maailman maista Itävallan ohella se, jonka näkyvyydessä ja omakuvassa klassisella musiikilla on muihin osa-alueisiin nähden huomattavan suuri merkitys. Ilman Sibeliusta Suomi tuskin olisi väkilukuun nähden eniten maailmanluokan taidemuusikkoja tuottava maa.

Sibelius itse kulki tien villistä kansallisromantikosta hillityn tehokkaaksi modernistiksi tinkimättä orkesterimusiikkinsa omaehtoisuudesta ja omasta sinfonisesta visiosta. Hänen musiikillinen ilmaisunsa tiivistyi vähitellen Kullervon laajoista ja seikkaperäisistä musiikkidraamoista yksiosaiseen sinfoniaan, jossa itse aikakin, maailmamme neljäs ulottuvuus, paketoidaan mystiseksi konsentraatiksi. Elämänsä kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana hän sävelsi enää hyvin vähän, lausuen usealle vieraalle arvoituksellisesti, että "hiljaisuus puhuu". 

Vaikka Ainola pysyikin vuodesta 1926 huomattavan hiljaisena, nautti sen isäntä liki universaalista suosiosta ja rakkaudesta, joka elinaikana tulee harvan taitelijan osaksi. Hän sai syntymäpäivinään huomionosoituksia kaikkialta maailmasta, joista mainittakoon vaikkapa Churchillin ja Trumanin sikarilahjat sekä Paasikiven muistelot Hämeenlinnan lyseosta. Jopa Neuvostoliitossa Sibelius hyväksyttiin osana hyvien ja luottamuksellisten suhteiden kulttuurivaihtoa. Ankarin ja epäoikeudenmukaisin kritiikki tuli armeliaasti säveltäjän jo kuoltua, ja sekin on jäänyt ansaitun tunnustuksen varjoon. Sibeliuksen kolme viimeistä sinfoniaa on laskettava koko vuosisatansa omalaatuisimpiin ja kiehtovimpiin, ja säveltäjän tuotannon kokonaisuus kuuluu, kuten YK:n yleiskokous hänen kuollessaan julisti, koko maailmalle. Ammennettakoon tästä runsaasta ja raikkaasta kaivosta vielä vuosisatojen ajan.

Tämänkertaisen levyn teemana voisi olla vaikkapa Sibelius runoilijana. Luvassa on näet edustava ja kronologinen kattaus suuren taiteilijamme sävelrunoja aina hänen uransa alusta sen loppuun.

Jean Sibelius (1865–1957):

En saga (Satu), op. 9 (1892) (17:26)

Tuonelan joutsen, op. 22/2 (1895) (8:17)

Finlandia, op. 26 (1899) (7:41)

Aallottaret, op. 73 (1914) (8:57)

Tapiola, op. 112 (1926) (18:47) 

Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, Sir Andrew Davis.

Warner Apex (alk. Finlandia Records), äänitetty Tukholmassa 1996. 61:57.

Muiden ansioidensa ohella tämä Finlandia Recordsin uudelleenjulkaisu Warnerin halvemmassa esillepanossa antaa edustavan katsauksen Sibeliuksen tyylin kehityksestä 1890-luvun kansallisromantiikasta 1910-luvun impressionistiseen modernismiin ja aina säveltäjän viimeisen suuren orkesteriteoksen hyiseen koruttomuuteen 1920-luvulla.

Valikoiman kehyksinä on kaksi toisiinsa peilautuvaa laajaa sävelrunoa. En saga (1892) oli Sibeliukselle hyvin henkilökohtainen ja psykologisesti merkityksellinen luomus, ja se vertautuu sekä kestonsa että arvoituksellisen ja kesyttömän pohjoisen aiheensa myötä Tapiolaan (1926), joka jäi säveltäjän viimeiseksi merkittäväksi teokseksi, ikään kuin koskaan valmistumattoman kahdeksannen sinfonian korvikkeeksi, joka tosin ansaitsee tulla kuulluksi omilla ehdoillaan.

Tuonelan joutsen ja Finlandia ovat tietysti vakituisempaakin vakituisempia Sibelius-numeroita, joita takavuosikymmeninä esiintyi täytteenä ja ylimääräisinä useimmilla herran sinfonialevytyksillä. Aallottaret sen sijaan on harvinaisempi valinta, ja juuri Aallotarten, En sagan (suomenkielinen nimi Satu tuntuu riittämättömältä ja konnotaatioiltaan väärältä) ja Tapiolan yhdistelmä tekee tästä albumista kunnianhimoisen ja mielenkiintoisen. 

Andrew Davis on kunnostautunut brittiläisen musiikin runollisena tulkitsijana esimerkiksi Deliusin herkissä sävelmaalauksissa, ja hänen kärsivällinen korvansa ja yksityiskohtien hallintansa on avuksi myös Sibeliuksen sävelkertomuksissa. En saga käynnistyy hieman turhankin ripeästi, mutta mukaan on annosteltu ilahduttavasti lumousta ja mystiikkaa. Omintakeisen sävelrunon oikukkaat vaihtelut ja maagiset sävyt rakentuvat vetoavaksi musiikilliseksi seikkailukertomukseksi, jossa riittää vauhtia, käänteitä ja tilaa kuulijan omalle mielikuvitukselle narratiivine täydentämiseen. Tätä teosta esitetään turhan harvoin Suomen ulkopuolella, ja on erityisen ilahduttavaa kuulla sitä ulkomaisen, joskin Sibeliukseen tottuneen, orkesterin ja kapellimestarin näin mukaansatempaavasti toteuttamana.

Tuonelan joutsen ja Finlandia täyttävät kaikki odotukset. Englannintorvi soi kauniin synkästi joskin hieman kuin taka-alalta, ja Finlandiaa on ripeytetty. Jälkimmäinen on aivan pätevä valinta, sillä suomalaisissa juhlatilaisuuksissa tätä sinfonista runoa on käynyt tavaksi venyttää yli yhdeksänkin minuutin. Davis osoittaa, että oikeilla valinnoilla teos toimii myös tiiviimmällä tempolla, olkoonkin että tämä hieman heikentää kontrastia johdantojakson ja sitä seuraavan riemukkaan orkestraalisen taistelun välillä. Juhlallisuus ei tästä kuitenkaan tässä tulkinnassa kärsi.

Aallottaret kuuluu Debussyn La merin ohella orkesterimusiikin loisteliaimpiin ja läiskähtelevimpiin vesielementin kuvauksiin. Tämä vakavasti aliesitetty mestariteos luo läpikuultavia orkesteripyörteitä. Aallotarten orkestraaliset tekstuurit ja heijastuspinnat ovat äärimmäisen vaativia, ja Davis ruotsalaisorkestereineen suoriutuu tästä upean notkeasti. Davisin Aallottaret kestää vertailun mihin tahansa kuulemaani versioon, mikä kasvattaa tämän halvan uudelleenjulkaisun houkuttelevuutta.   

Tapiola on haastava urakka kenelle tahansa kapellimestarille ja mille tahansa orkesterille. Sibeliuksen synkän abstrakti erämaarunoelma on vavisuttava kuvaus vieraasta ja epäinhimillisestä, joka silti pyrkii liki. Poikkitaiteellisesti tätä hyytävän yksinäisyyden vaikutelmaa huokuvaa mestariteosta voisi jopa luonnehtia lovecraftilaiseksi musiikiksi. Se ei kuitenkaan tietyistä vivahteistaan huolimatta ole suoranaista kauhumusiikkia, vaan pikemminkin aavistuksenomainen kokemus näköpiirimme rajamailta. Se maalailee hahmoja ja liikesarjoja, joissa olemme pareidolisesti havaitsevinamme jotakin tuttua, jotakin tarkoituksellista, kunnes se paljastuu joksikin täysin vieraaksi ja käsityskykymme ulkopuoliseksi – kenties vain jaetuksi atavistiseksi muistumaksi kaukaisesta menneisyydestä. Ehkä tähän viitoittaa myös säveltäjän partituurin saatteeksi sepustama runo:
On metsät Pohjolassa sankat, tummat
ne ikisalat, haaveet hurjat loi.
Asunnot Tapion on siellä kummat,
haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.
Sibelius rakasti luontoa tavalla, joka oli samanaikaisesti porvarillisen romanttinen ja panteistinen. Nuorena hän kävi tarkoituksellisesti hiihtoretkillä Karjalan salomailla, vanhemmiten hänelle riitti kävelyretki Järvenpään ympäristön metsäisissä ja kallioisissa maisemissa. Tapiolassa väikkyvät vahvoina panteismi ja romantiikan synkemmät sävyt. Sävellyksen tiiviin käsittelyn pohjana on lyhyt, surumielinen teema, joka käy läpi kehitystä ja muuntelua erilaisissa musiikillisissa kerroksissa ja orkestraalisissa tekstuureissa. Mitä tutummaksi teema meille käy, sitä vieraammaksi käy sen ympäristö, kuin johdattaen meitä maalauksellisen kuulaista metsiköistä kohti korpia, joissa valokin tuntuu vain viitteelliseltä. 

Sanallisten säkeiden ilmaisemat myyttiset hahmot ovat läsnä vain aavistuksina, ja tämä sinfoninen maisema on hyvin toisenlaisen kuin Arkadian lehtojen mytologiset näkymät, joissa ihmiskasvoiset nymfit kisailevat. Jos jotain klassillista haluaa Tapiolaan tuoda, olisi se ehkä paanisuuden tuntu. Kreikkalaisten mukaan ihminen saattoi kaukana sivistyksestä, syrjäisissä erämaissa, joutua paanisen kauhun valtaan. Tämän tilan aiheutti Pan-jumalan olemus, joka ilmeni jonkinlaisena merkkinä siitä, että kulkija on uskaltautunut liian kauas siitä maailmasta, jossa ihmisjärjellä ja sen luomuksilla on mitään sijaa. 

Kerroksittainen orkestraatio ja petollinen teema johtavat tietysti hyiseen huipentumaan, joka jättää jälkeensä vain arvoituksellisen yksinäisyyden. Mitä siis on saavutettu? Parhaimmillaan ehkä ohimenevä tunne ykseydestä. Olen melko vahvasti kaupunki-ihminen, mutta olen muutamia kertoja kokenut jotakin (vieläpä selvin päin), mistä voin kuulla Tapiolassa kaikuja. Kun näkyvissä ei ole muuta merkkiä ihmisestä kuin nopeasti umpeutuva polku ja kun pelkästään kuivia oksia on niin tiheälti, että ne riittävät yksin pimentämään päivän, kun mättäiden koostumusta on mahdotonta enää arvailla ja kun naavaiset rungot hajauttavat tuulenvireenkin joka suunnasta puhkuvien epämääräisten, maanhajuisten puhallusten sarjaksi, ja kun siirtolohkareet alkavat näyttää olioilta, joilla on oma mieli, tunkeutuu tajuntaan epäilemättä aivojen omatekoisesta aktiviteetista sellainen kummallinen tuntemus, että on itse jonkin kollektiivisen tarkkailun kohteena, että jokin sinänsä välinpitämätön vieras seuraa liikkeitä. Hetken voi tuntua siltä kuin koko ympäristö olisi yhtä, jonkin yhden voiman hallitsema kokonaisuus. Tämä tuntemus ei kestä pitkään, ja vaikkei se olekaan välttämättä täysin epämiellyttävä, on se teknisessä kulttuurisivilisaatiossa elävälle itsestään tietoiselle yksilölle lievästi horjuttava. Ja tässä kielen mahdollisuudet loppuvat.
   Tämä arvoituksellisen tuttuuden ja torjuvan vierauden volatiili rajapinta Tapiolassa minulle parhaimmillaan ilmenee, ja tämän ainutlaatuisuutensa sekä musiikillisen kokonaisuutensa horjumattoman hallinnan ansiosta kyseinen sävellys on minun kirjoissani 1900-luvun huomattavimpia läntisiä taideteoksia.

Davisin tukholmalainen Tapiola on ennen kaikkea rakenteellisesti ja musiikin kokonaisnarratiivin kannalta erinomainen. Runous on älykkäästi hallittua, ja tempot sekä painotukset tukevat ja rakentavat pettävän loogisen mysteerin orgaanista edistymistä. Teosta kelpaa seurata niin kuvallisena kertomuksena pohjoisten metsien hämäristä näkymistä kuin abstraktiksi kompressoituna sinfonianakin, tai miksei vaikka näiden yhdistelmänä. Davis on paljastanut Delius-levytyksissä olevansa herkkien vivahteiden mestari, ja Tapiolassa hän yhdistää nämä lahjansa kovaan mutta silti eläväiseen sinfoniseen logiikkaan, joka tavoittaa ihailtavasti sellaisen orgaanisen rakentumistyylin, josta Sibeliuksessa muun ohella pidän. Huipentumat hyytävät ansiokkaasti veren, mutta jos nyt jotain on keksittävä, niin paletilla olisi voinut sekoittaa vielä aavistuksen synkempääkin sävyä valittuihin kohtiin. Varsinaista moitittavaa ei kuitenkaan jää, ja kokemus on useidenkin kuuntelukertojen jälkeen vangitseva ja virkistävä.

Pelkkä kunnianhimoinen ohjelma tekee tästä albumista huomionarvoisen, mutta Davisin ja Tukholman kuninkaallisen filharmonian tasokas tulkinta nostaa sen arvokkaaksi lisäksi Sibeliuksen sävelrunojen sarjassa. Alalla on kohtalaisesti kilpailua, mutta tehokkaat ja runolliset tulkinnat levyn kolmesta laajasta ja hieman harvemmin kuullusta teoksesta nostavat julkaisun (ja uudelleenjulkaisun) arvoa. Äänitys on hyvää tasoa.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Kuula: Eteläpohjalaiset sarjat ym. orkesterimusiikkia

Toivo Kuula mietiskelee Atelier Apollo -valokuvausliikkeen lavasteissa Helsingissä 1908.
Alavudella vuonna 1883 syntynyt Toivo Timoteus Kuula oli Suomen musiikin nuoria toivoja, josta toivottiin Sibeliuksen kilvoittelijaa maan konserttitaloihin. Suomalaiseksi huomattavan itsevarmoin ja -tietoisin elkein esiintynyt Kuula sai kunnian olla ensimmäinen opiskelija, joka pääsi Sibeliuksen sävellysoppiin. Opinnot jatkuivat Bolognassa, Leipzigissa ja Pariisissa, missä Kuulan suomalaiskansallinen ote (säveltäjä oli kiivas fennomaani) sai sävyjä kansainvälisestä avantgardesta. 
 Kuulan isä Keisarin henkivartiokaartissa Turkin sodassa palvellut, Bulgariassa ottomaanijoukkojen haavoittama jefreitteri, sittemmin vaasalainen poliisi Matti Kuula (synt. Taikinakoski; en osaa päättää, olisiko "Toivo Taikinakoski" "Toivo Kuulaa" koomisempi nimi: molemmat vaikuttavat yhtä keksityiltä. Säveltäjän nimenä Taikinakoski menisi ulkomailla takuulla sekaisin Tšaikovskin kanssa) – koki lestadiolaisen herätyksen ja patisteli poikaansa pappisuralle, mutta tämä vakiinnuttikin asemaansa taiteellisesta arvostaan varmana muusikkona, jonka suositut laulusävellykset käsittelivät usein hyvinkin maallisia aiheita. (Bachin dynastian sekä Mozartin ja Beethovenin tapauksia lukuun ottamatta harvassa ovat ne isät, jotka ovat erityisesti toivoneet lapsistaan muusikoita; jälkimmäisetkin olivat kiinnostuneita lähinnä lapsitähden musiikkiuran rahallisesta potentiaalista.

Laulusävellyksillä Kuula teki itselleen nimeä harvojen orkesterien maassa, mutta hänellä oli kunnianhimoisia pyrintöjä orkesterimusiikin alalla. Hänen sävellyskonserttinsa olivat järjestään menestyksiä, ja kapellimestarintyöt Oulun ja Viipurin orkestereissa nostivat molempien kaupunkien musiikillista profiilia. Kuulan kunnianhimo alkoi suuntautua orkesterimusiikkiin ja musiikkidraamaan. Sitten hän poistui näyttämöltä episodissa, joka olisi sopinut paremmin italialaiseen verismo-oopperaan kuin lupaavan pohjoismaisen säveltäjän elämäkertaan.

Toukokuun alussa 1918 sisällissota oli päättymässä. Kuula oli yhtenä Viipurin kulttuurielämän johtohahmona kutsuttu valkoisten illanviettoon, joka juhlisti kaupungin päätyimistä senaatin joukkojen komentoon. Punaisten hallinnon aikana pakkovärväyksiltä ja summittaisilta väkivallanteoilta piileskellyt Kuula osallistui innokkaasti myös juhlien jatkoille, jotka vietettiin Seurahuoneella. Maailman- ja sisällissodan aiheuttamaa sivistyneemmän alkoholin pulaa lievitettiin lääkespriillä. Hengenvaarallisen vahva alkoholi yhdistettynä välittömästi käsillä olleisiin aseisiin, sisällissodan raaistamaan mentaliteettiin ja eräiden jääkärien sekä Kuulan temperamenttiin oli juuri niin tuhoisa yhdistelmä kuin voisi kuvitellakin. 

Illan mittaan Kuulalle ja jääkärijoukolle tuli suukopua koko joukosta typeriä arvovaltakysymyksiä. Kun väittely eteni nyrkkeilyasteelle, vetäisi Kuula maakunnallisille stereotypioille uskollisena esiin puukon, jolla viilsi erästä jääkäriä niskan alueelle. Säveltäjä pakeni ravintola Seurahuoneen pihalle, missä varmaankin humalan vuoksi tuupertui maahan. Kimmastuneet jääkärit ehtivät nopeasti paikalle ja ampuivat maassa maannutta säveltäjää lähietäisyydeltä päähän. Kyse oli siis äärimmäisen ilmeisestä murhasta sisällissodan raaistamassa ja rankaisemattomassa ilmapiirissä: jääkärit olivat jo Viipurin valtauksen jälkeen kunnostautuneet summittaisissa joukkomurhissa, joissa teloitettiin satoja viipurilaisia, joita ei pidetty riittävän suomalaisina, ruotsalaisina tai saksalaisina. Nämä miehet tekivät itsestään konnia. He olisivat voineet olla vapauttajia, mutta he valitsivat ryhtyä murhaajiksi. Kuula menehtyi ampumahaavaan Viipurin lääninsairaalassa muutamaa viikkoa myöhemmin 18.5.1918. Sisällissota oli päättynyt kolme päivää aiemmin. 

Ketään ei koskaan tuomittu suomalaisen kulttuurin suurimpiin toivoihin kuuluneen muusikon murhasta, vaikka kaikki osanottajat olivat tiedossa. Kuulan murha on edustava detalji Suomen sisällissodan julmuudesta ja viheliäisyydestä, häpeällisestä ja itseaiheutetusta kansallisesta onnettomuudesta, jonka kymmenistä tuhansista turhaan kuolleista uhreista nuori säveltäjä on vain yksi joskin värikäs pisara.

Suuri osa Kuulan tuotannosta koostuu lauluista. Hän ehti säveltää melko vähän orkesterimusiikkia, jota on myös taltioitu valitettavan harvoin, ja kun en niin innokkaasti vokaalimusiikista välitä, on Kuulan musiikki jäänyt itselleni vieraaksi. Tämä vuonna 2015 julkaistu levytys on tietääkseni ensimmäinen kaupallisella tasolla tehty yhteistaltiointi Kuulan molemmista Eteläpohjalaisista sarjoista.


Toivo Kuula (1883–1918):

Juhlamarssi, op. 13 (1910) (8:31)

Eteläpohjalainen sarja nro 1, op. 9 (1906–1909) (27:55): 

I Masema (3:55)
II Kansanlaulu (3:55)
III Pohjalainen tanssi (2:39)
IV Pirun polska (5:11)
V Hämärän laulu (9:07)

Eteläpohjalainen sarja nro 2, op. 20 (1912–1913) (24:57):

I Tulopeli (3:54)
II Metsässä sataa (4:33)
III Minuee (2:47)
IV Orpolasten polska (1:18)
V Hiidet virvoja viritti (12:25)

Preludi ja fuuga, op. 10 (1909) (9:27)

Turun filharmoninen orkesteri, Leif Segerstam.

Ondine, äänitetty Turussa 2015. 71:31.

Ohjelma käsittää teoksia lyhyeltä aikaväliltä (jos nyt näin nuorena kuolleella voisi paljon pidempiä ollakaan), vuosilta 19091913. Maailmansotaa edeltäneinä vuosina Kuula viimeisteli opintojaan ja käynnisteli itsenäistä uraa. Levy alkaa jyhkeällä, alkusoittomaisella Juhlamarssilla, jonka Kuula sävelsi opiskellessaan Pariisissa Suomen Laulu -kuoron kymmenvuotisjuhlaan. Juhlistus on jykevä, ja ehkäpä siinä pohjalaista komiuttakin voi kuulla. Viihdyttävän pömpöösien fanfaariaiheiden katveesta paljastuu kansanlaulumaisia melodioita. Selkeä äänitys tukee teoksen kiinnostavia kaikuteknisiä piirteitä, joissa musiikin suunta ja maisema tuntuvat välillä vaihtuvan. Nämä efektit tosin pääsisivät varmasti paremmin oikeuksiinsa jossain Turun konserttitaloa tilavammassa miljöössä. (Suomen Laulun 10-vuotisjuhlat tosin takuulla vietettiin ahtaammissa ja akustisesti heikommissa tiloissa.) Juhlasoitto tekee enimmäkseen myönteisen vaikutuksen. Kuulalla on oma ja erottuva ääni, joka on selvästi enemmän kuin vaikutteidensa summa. Orkestraatiossa ilmenee ilahduttava kypsyys ja ilmeisimpiä ratkaisuja välttelevä kunnianhimo. Musiikilliset ideat eivät vain jaksa kannatella koko kestoa: pientä tiivistämisen varaa olisi, sillä loppua kohden mahtipontisimmat aiheet alkavat paljastua sangen ontoiksi.

Eteläpohjalaiset sarjat, joita ei ällistyttävää kyllä ole tätä ennen levytetty yhdessä, muodostavat julkaisun kiistattoman pääaterian, olkoonkin että se on tällä kertaa tuokio- ja tunnelmakuvamainen voileipäpöytä. Sarjat eivät muodosta yhtenäistä ohjelmaa, vaan ovat sävelmaalailua säveltäjän synnyinseutujen maisemista, luonnonilmiöistä, kansankulttuurista, kohtauksista ja kansanperinteestä. Sarjojen monipuolisuus ja osien väliset kontrastit sekä säveltäjän rikas mielikuvitus viehättävät suunnattomasti. Osille vaikuttaa kaikessa monimuotoisuudessaan tyypilliseltä ja yhtenäiseltä tekijältä se, että ne käynnistyvät yksinkertaisesti, mutta kiinnostavasti, ja kehittävät tämän jälkeen materiaalia kohti yhä suurempaa kompleksisuutta. Musiikki on tunteikasta, muttei sorru lällyyn sentimentalismiin, vaan suorastaan karttaa ilmeisimpiä ja kuluneimpia vedätyksiä.

Ensimmäinen sarja esittelee aluksi eteläpohjalaisen Maiseman, joka on tasainen vaan ei tylsä. Surumieliset puupuhaltimet, erityisesti yksinäinen englannintorvi, maalailevat haikeaa virtausta jousien pysytellessä aika ajoin lähes aineettomina varjoina. Seuraavat kolme osaa perustuvat Kuulan keräämään kansanmusiikillisen materiaaliin, ja vaikka ne ovatkin käsittelyltään kunnianhimoisia, on niiden konsepti silti suoraviivaisempi kuin sarjan alkuosassa, puhumattakaan viimeiseksi (ja parhaaksi) säästetystä Hämärän laulusta, joka alkaa hiljaisena introspektiona kasvaakseen tunnelmalliseen elämykseen. 

Kunnianhimoa on kasvatettu entisestään myöhemmässä toisessa sarjassa, joka alkaa nyky-yleisölle sangen mystisesti nimetyllä Tulopeli-osalla. Kyseessä on saapumissoitto, joka juhlistaa morsiamen saapumista hääjuhlaan. Tämä maltillisen iloluontoinen osa vaihtuu pian levyn vakuuttavimpiin antimiin, lakonisesti nimettyyn kappaleeseen Metsässä sataa. Suomalaisempaa nimeä saa hakea. Kuula tuskaili tämän kappaleen kanssa pitkään, ja se kannatti. Tulos liippaa vähintään hyvin läheltä pienten mestariteosten kategoriaa. On kuin suomalainen Debussy havainnoisi pisaroiden särkymistä kostean sammalpeitteen pintaan, kun näkyvyys sumenee vedenharmaaksi viivastoksi ja oksasto humisee heikossa, vilpoisessa tuulessa. Puupuhaltimet pääsevät loistamaan.
 Seuraavat osat ankkuroituvat kansanmusiikkiin. Minuee on klassistiseksi aavistuksen raskastekoinen menuetti, ja Orpolasten polska liki tragikoomisen nimensä mukaisesti surumielinen kansantanssi.
 Koko levyn antoisin yksittäinen kappale minulle on toisen sarjan laaja päätösnumero Hiidet virvoja viritti. Tämä folkloren kauhuromantiikasta ammentava täysimittainen sävelruno rakentaa erittäin jännittävän, mielikuvitusta kiihottavan tunnelmallisten ja aavemaisten kuulokuvien sarjan, jonka hiljaa kasvava kammo, asiaankuuluvan virvatulimainen häilyvyys ja kiehtova äänimaailma ovat täysin vastustamattomia. Yllättävä huipennus johtaa äkkinäiseen vaimenemiseen ja tuo kappaleeseen syklistä kangastuksen tunnelmaa. Metsäinen, häilyvä aihe ja aavemainen käsittely voivat abstraktilla tasolla muistuttaa Sibeliuksen myöhemmästä Tapiolasta, mutta käytännössä teokset ovat hyvin erilaiset.

Levyn päätösnumeroksi on valittu muodoltaan akateeminen Preludi ja fuuga. Teoksen alkuperä on sävellysopintotyössä, jota Kuula lavensi preludilla itsenäiseksi teokseksi. Opintotyöltä tämä pakottoman looginen sävellys ei kuulosta. Pidän aina hyvästä orkesterifuugasta, ja Kuulan värikäs, dramaattinen orkestraatio nostaa tämän sävellyksen paljon harjoitustyötä korkeammalle.

Kuula asettuu selkeästi uudistusmielisen ja kekseliään kansallisromantiikan kategoriaan. Musiikissa on jylhyyttä ja melankoliaa sekä myös tiettyä karua jähmeyttä, mutta vastapainoksi todella kiehtovaa, kuurankevyttä herkkyyttä ja värikästä musiikkimaalailua, joka lähestyy Debussyn tyyliä härmäläisittäin, enkä nyt tarkoita puukko ojossa. Myös Grieg, venäläiset romantikot ja itsestään selvästi Sibelius ovat selkeästi vaikuttaneet Kuulan tyyliin, mutta hänen musiikkinsa on enemmän kuin synteesi vaikutteista. Mukana on myös kansanmusiikkia, jossa on tarvittavaa karheutta, muttei koskaan rahvaanomaisuutta. Siinä missä Sibelius sisällytti kansallisromanttisiin teoksiinsa kansanmusiikkimaisia aiheita, jotka eivät kuitenkaan ole kansanmusiikkia, käytti Kuula mielellään autenttisia eteläpohjalaisia kansanmusiikkimelodioita, joita hän käsittelee taiten ja ilman turhaa pedanttisuutta. Musiikista jää ehkä puuttumaan vielä viimeinen, vaikeasti määriteltävä silaus, joka tekisi siitä välittömän ja vääjäämättömän mieleenpainuvaa, ja sen olisimme varmasti vielä saaneetkin, jos säveltäjän olisi vain suotu elää.

Turun filharmoninen orkesteri suoriutuu yleiskuvassa ja useimmissa detaljeissa hyvin. Satu Alan englannintorvisooloa joka on itsessään kiinnostava ja omaperäinen yhdistelmä sibeliaanista sekä venäläistä romantiikkaa ja impressionistisia vaikutteita on melankolisen nautinnollista kuulla ensimmäisen sarjan avausosassa. Äänitys on huikean tarkka ja selkeä, millä on myös varjopuolensa. Esimerkiksi Turun vaskien ajoittainen huojunta ei ehkä kävisi yhtä ilmeiseksi hieman sumeammassa taltioinnissa. Segerstam osoittautuu jälleen jännitteen mestariksi. Kliimakseja rakennetaan luontevan huolellisesti, ja persoonallisen tunnelman ymmärrys on horjumatonta.

Ohjelma on suorastaan mainio ja musiikki herkkää, lupaavan omaperäistä sekä sävykkään romanttista. Se yhdistelee jylhää romantiikkaa ja keveitä otteita, ja muodostaa ehdottomasti kauniin ja itseisarvoisen osan kansallisromanttisen ajan musiikkitaiteeseen. Ikävä kyllä nykyiset konserttiohjelmat ovat päätyneet lähes tyystin hylkäämään orkesterisarjat, joten Eteläpohjalaisia tullaan kai vastakin kuulemaan harmillisen harvoin. Molempien sarjojen päätösosat kävisivät tosin sellaisinaan itsenäisistä sävelrunoista. Alkusoittoja ja sävelrunoja ei sentään ole vielä täysin karsittu konserteista, joihin tuntuvat kelpaavan enää konsertot ja sinfoniat.