maanantai 4. joulukuuta 2017

Kuula: Eteläpohjalaiset sarjat ym. orkesterimusiikkia

Toivo Kuula mietiskelee Atelier Apollo -valokuvausliikkeen lavasteissa Helsingissä 1908.
Alavudella vuonna 1883 syntynyt Toivo Timoteus Kuula oli Suomen musiikin nuoria toivoja, josta toivottiin Sibeliuksen kilvoittelijaa maan konserttitaloihin. Suomalaiseksi huomattavan itsevarmoin ja -tietoisin elkein esiintynyt Kuula sai kunnian olla ensimmäinen opiskelija, joka pääsi Sibeliuksen sävellysoppiin. Opinnot jatkuivat Bolognassa, Leipzigissa ja Pariisissa, missä Kuulan suomalaiskansallinen ote (säveltäjä oli kiivas fennomaani) sai sävyjä kansainvälisestä avantgardesta. 
 Kuulan isä Keisarin henkivartiokaartissa Turkin sodassa palvellut, Bulgariassa ottomaanijoukkojen haavoittama jefreitteri, sittemmin vaasalainen poliisi Matti Kuula (synt. Taikinakoski; en osaa päättää, olisiko "Toivo Taikinakoski" "Toivo Kuulaa" koomisempi nimi: molemmat vaikuttavat yhtä keksityiltä. Säveltäjän nimenä Taikinakoski menisi ulkomailla takuulla sekaisin Tšaikovskin kanssa) – koki lestadiolaisen herätyksen ja patisteli poikaansa pappisuralle, mutta tämä vakiinnuttikin asemaansa taiteellisesta arvostaan varmana muusikkona, jonka suositut laulusävellykset käsittelivät usein hyvinkin maallisia aiheita. (Bachin dynastian sekä Mozartin ja Beethovenin tapauksia lukuun ottamatta harvassa ovat ne isät, jotka ovat erityisesti toivoneet lapsistaan muusikoita; jälkimmäisetkin olivat kiinnostuneita lähinnä lapsitähden musiikkiuran rahallisesta potentiaalista.

Laulusävellyksillä Kuula teki itselleen nimeä harvojen orkesterien maassa, mutta hänellä oli kunnianhimoisia pyrintöjä orkesterimusiikin alalla. Hänen sävellyskonserttinsa olivat järjestään menestyksiä, ja kapellimestarintyöt Oulun ja Viipurin orkestereissa nostivat molempien kaupunkien musiikillista profiilia. Kuulan kunnianhimo alkoi suuntautua orkesterimusiikkiin ja musiikkidraamaan. Sitten hän poistui näyttämöltä episodissa, joka olisi sopinut paremmin italialaiseen verismo-oopperaan kuin lupaavan pohjoismaisen säveltäjän elämäkertaan.

Toukokuun alussa 1918 sisällissota oli päättymässä. Kuula oli yhtenä Viipurin kulttuurielämän johtohahmona kutsuttu valkoisten illanviettoon, joka juhlisti kaupungin päätyimistä senaatin joukkojen komentoon. Punaisten hallinnon aikana pakkovärväyksiltä ja summittaisilta väkivallanteoilta piileskellyt Kuula osallistui innokkaasti myös juhlien jatkoille, jotka vietettiin Seurahuoneella. Maailman- ja sisällissodan aiheuttamaa sivistyneemmän alkoholin pulaa lievitettiin lääkespriillä. Hengenvaarallisen vahva alkoholi yhdistettynä välittömästi käsillä olleisiin aseisiin, sisällissodan raaistamaan mentaliteettiin ja eräiden jääkärien sekä Kuulan temperamenttiin oli juuri niin tuhoisa yhdistelmä kuin voisi kuvitellakin. 

Illan mittaan Kuulalle ja jääkärijoukolle tuli suukopua koko joukosta typeriä arvovaltakysymyksiä. Kun väittely eteni nyrkkeilyasteelle, vetäisi Kuula maakunnallisille stereotypioille uskollisena esiin puukon, jolla viilsi erästä jääkäriä niskan alueelle. Säveltäjä pakeni ravintola Seurahuoneen pihalle, missä varmaankin humalan vuoksi tuupertui maahan. Kimmastuneet jääkärit ehtivät nopeasti paikalle ja ampuivat maassa maannutta säveltäjää lähietäisyydeltä päähän. Kyse oli siis äärimmäisen ilmeisestä murhasta sisällissodan raaistamassa ja rankaisemattomassa ilmapiirissä: jääkärit olivat jo Viipurin valtauksen jälkeen kunnostautuneet summittaisissa joukkomurhissa, joissa teloitettiin satoja viipurilaisia, joita ei pidetty riittävän suomalaisina, ruotsalaisina tai saksalaisina. Nämä miehet tekivät itsestään konnia. He olisivat voineet olla vapauttajia, mutta he valitsivat ryhtyä murhaajiksi. Kuula menehtyi ampumahaavaan Viipurin lääninsairaalassa muutamaa viikkoa myöhemmin 18.5.1918. Sisällissota oli päättynyt kolme päivää aiemmin. 

Ketään ei koskaan tuomittu suomalaisen kulttuurin suurimpiin toivoihin kuuluneen muusikon murhasta, vaikka kaikki osanottajat olivat tiedossa. Kuulan murha on edustava detalji Suomen sisällissodan julmuudesta ja viheliäisyydestä, häpeällisestä ja itseaiheutetusta kansallisesta onnettomuudesta, jonka kymmenistä tuhansista turhaan kuolleista uhreista nuori säveltäjä on vain yksi joskin värikäs pisara.

Suuri osa Kuulan tuotannosta koostuu lauluista. Hän ehti säveltää melko vähän orkesterimusiikkia, jota on myös taltioitu valitettavan harvoin, ja kun en niin innokkaasti vokaalimusiikista välitä, on Kuulan musiikki jäänyt itselleni vieraaksi. Tämä vuonna 2015 julkaistu levytys on tietääkseni ensimmäinen kaupallisella tasolla tehty yhteistaltiointi Kuulan molemmista Eteläpohjalaisista sarjoista.


Toivo Kuula (1883–1918):

Juhlamarssi, op. 13 (1910) (8:31)

Eteläpohjalainen sarja nro 1, op. 9 (1906–1909) (27:55): 

I Masema (3:55)
II Kansanlaulu (3:55)
III Pohjalainen tanssi (2:39)
IV Pirun polska (5:11)
V Hämärän laulu (9:07)

Eteläpohjalainen sarja nro 2, op. 20 (1912–1913) (24:57):

I Tulopeli (3:54)
II Metsässä sataa (4:33)
III Minuee (2:47)
IV Orpolasten polska (1:18)
V Hiidet virvoja viritti (12:25)

Preludi ja fuuga, op. 10 (1909) (9:27)

Turun filharmoninen orkesteri, Leif Segerstam.

Ondine, äänitetty Turussa 2015. 71:31.

Ohjelma käsittää teoksia lyhyeltä aikaväliltä (jos nyt näin nuorena kuolleella voisi paljon pidempiä ollakaan), vuosilta 19091913. Maailmansotaa edeltäneinä vuosina Kuula viimeisteli opintojaan ja käynnisteli itsenäistä uraa. Levy alkaa jyhkeällä, alkusoittomaisella Juhlamarssilla, jonka Kuula sävelsi opiskellessaan Pariisissa Suomen Laulu -kuoron kymmenvuotisjuhlaan. Juhlistus on jykevä, ja ehkäpä siinä pohjalaista komiuttakin voi kuulla. Viihdyttävän pömpöösien fanfaariaiheiden katveesta paljastuu kansanlaulumaisia melodioita. Selkeä äänitys tukee teoksen kiinnostavia kaikuteknisiä piirteitä, joissa musiikin suunta ja maisema tuntuvat välillä vaihtuvan. Nämä efektit tosin pääsisivät varmasti paremmin oikeuksiinsa jossain Turun konserttitaloa tilavammassa miljöössä. (Suomen Laulun 10-vuotisjuhlat tosin takuulla vietettiin ahtaammissa ja akustisesti heikommissa tiloissa.) Juhlasoitto tekee enimmäkseen myönteisen vaikutuksen. Kuulalla on oma ja erottuva ääni, joka on selvästi enemmän kuin vaikutteidensa summa. Orkestraatiossa ilmenee ilahduttava kypsyys ja ilmeisimpiä ratkaisuja välttelevä kunnianhimo. Musiikilliset ideat eivät vain jaksa kannatella koko kestoa: pientä tiivistämisen varaa olisi, sillä loppua kohden mahtipontisimmat aiheet alkavat paljastua sangen ontoiksi.

Eteläpohjalaiset sarjat, joita ei ällistyttävää kyllä ole tätä ennen levytetty yhdessä, muodostavat julkaisun kiistattoman pääaterian, olkoonkin että se on tällä kertaa tuokio- ja tunnelmakuvamainen voileipäpöytä. Sarjat eivät muodosta yhtenäistä ohjelmaa, vaan ovat sävelmaalailua säveltäjän synnyinseutujen maisemista, luonnonilmiöistä, kansankulttuurista, kohtauksista ja kansanperinteestä. Sarjojen monipuolisuus ja osien väliset kontrastit sekä säveltäjän rikas mielikuvitus viehättävät suunnattomasti. Osille vaikuttaa kaikessa monimuotoisuudessaan tyypilliseltä ja yhtenäiseltä tekijältä se, että ne käynnistyvät yksinkertaisesti, mutta kiinnostavasti, ja kehittävät tämän jälkeen materiaalia kohti yhä suurempaa kompleksisuutta. Musiikki on tunteikasta, muttei sorru lällyyn sentimentalismiin, vaan suorastaan karttaa ilmeisimpiä ja kuluneimpia vedätyksiä.

Ensimmäinen sarja esittelee aluksi eteläpohjalaisen Maiseman, joka on tasainen vaan ei tylsä. Surumieliset puupuhaltimet, erityisesti yksinäinen englannintorvi, maalailevat haikeaa virtausta jousien pysytellessä aika ajoin lähes aineettomina varjoina. Seuraavat kolme osaa perustuvat Kuulan keräämään kansanmusiikillisen materiaaliin, ja vaikka ne ovatkin käsittelyltään kunnianhimoisia, on niiden konsepti silti suoraviivaisempi kuin sarjan alkuosassa, puhumattakaan viimeiseksi (ja parhaaksi) säästetystä Hämärän laulusta, joka alkaa hiljaisena introspektiona kasvaakseen tunnelmalliseen elämykseen. 

Kunnianhimoa on kasvatettu entisestään myöhemmässä toisessa sarjassa, joka alkaa nyky-yleisölle sangen mystisesti nimetyllä Tulopeli-osalla. Kyseessä on saapumissoitto, joka juhlistaa morsiamen saapumista hääjuhlaan. Tämä maltillisen iloluontoinen osa vaihtuu pian levyn vakuuttavimpiin antimiin, lakonisesti nimettyyn kappaleeseen Metsässä sataa. Suomalaisempaa nimeä saa hakea. Kuula tuskaili tämän kappaleen kanssa pitkään, ja se kannatti. Tulos liippaa vähintään hyvin läheltä pienten mestariteosten kategoriaa. On kuin suomalainen Debussy havainnoisi pisaroiden särkymistä kostean sammalpeitteen pintaan, kun näkyvyys sumenee vedenharmaaksi viivastoksi ja oksasto humisee heikossa, vilpoisessa tuulessa. Puupuhaltimet pääsevät loistamaan.
 Seuraavat osat ankkuroituvat kansanmusiikkiin. Minuee on klassistiseksi aavistuksen raskastekoinen menuetti, ja Orpolasten polska liki tragikoomisen nimensä mukaisesti surumielinen kansantanssi.
 Koko levyn antoisin yksittäinen kappale minulle on toisen sarjan laaja päätösnumero Hiidet virvoja viritti. Tämä folkloren kauhuromantiikasta ammentava täysimittainen sävelruno rakentaa erittäin jännittävän, mielikuvitusta kiihottavan tunnelmallisten ja aavemaisten kuulokuvien sarjan, jonka hiljaa kasvava kammo, asiaankuuluvan virvatulimainen häilyvyys ja kiehtova äänimaailma ovat täysin vastustamattomia. Yllättävä huipennus johtaa äkkinäiseen vaimenemiseen ja tuo kappaleeseen syklistä kangastuksen tunnelmaa. Metsäinen, häilyvä aihe ja aavemainen käsittely voivat abstraktilla tasolla muistuttaa Sibeliuksen myöhemmästä Tapiolasta, mutta käytännössä teokset ovat hyvin erilaiset.

Levyn päätösnumeroksi on valittu muodoltaan akateeminen Preludi ja fuuga. Teoksen alkuperä on sävellysopintotyössä, jota Kuula lavensi preludilla itsenäiseksi teokseksi. Opintotyöltä tämä pakottoman looginen sävellys ei kuulosta. Pidän aina hyvästä orkesterifuugasta, ja Kuulan värikäs, dramaattinen orkestraatio nostaa tämän sävellyksen paljon harjoitustyötä korkeammalle.

Kuula asettuu selkeästi uudistusmielisen ja kekseliään kansallisromantiikan kategoriaan. Musiikissa on jylhyyttä ja melankoliaa sekä myös tiettyä karua jähmeyttä, mutta vastapainoksi todella kiehtovaa, kuurankevyttä herkkyyttä ja värikästä musiikkimaalailua, joka lähestyy Debussyn tyyliä härmäläisittäin, enkä nyt tarkoita puukko ojossa. Myös Grieg, venäläiset romantikot ja itsestään selvästi Sibelius ovat selkeästi vaikuttaneet Kuulan tyyliin, mutta hänen musiikkinsa on enemmän kuin synteesi vaikutteista. Mukana on myös kansanmusiikkia, jossa on tarvittavaa karheutta, muttei koskaan rahvaanomaisuutta. Siinä missä Sibelius sisällytti kansallisromanttisiin teoksiinsa kansanmusiikkimaisia aiheita, jotka eivät kuitenkaan ole kansanmusiikkia, käytti Kuula mielellään autenttisia eteläpohjalaisia kansanmusiikkimelodioita, joita hän käsittelee taiten ja ilman turhaa pedanttisuutta. Musiikista jää ehkä puuttumaan vielä viimeinen, vaikeasti määriteltävä silaus, joka tekisi siitä välittömän ja vääjäämättömän mieleenpainuvaa, ja sen olisimme varmasti vielä saaneetkin, jos säveltäjän olisi vain suotu elää.

Turun filharmoninen orkesteri suoriutuu yleiskuvassa ja useimmissa detaljeissa hyvin. Satu Alan englannintorvisooloa joka on itsessään kiinnostava ja omaperäinen yhdistelmä sibeliaanista sekä venäläistä romantiikkaa ja impressionistisia vaikutteita on melankolisen nautinnollista kuulla ensimmäisen sarjan avausosassa. Äänitys on huikean tarkka ja selkeä, millä on myös varjopuolensa. Esimerkiksi Turun vaskien ajoittainen huojunta ei ehkä kävisi yhtä ilmeiseksi hieman sumeammassa taltioinnissa. Segerstam osoittautuu jälleen jännitteen mestariksi. Kliimakseja rakennetaan luontevan huolellisesti, ja persoonallisen tunnelman ymmärrys on horjumatonta.

Ohjelma on suorastaan mainio ja musiikki herkkää, lupaavan omaperäistä sekä sävykkään romanttista. Se yhdistelee jylhää romantiikkaa ja keveitä otteita, ja muodostaa ehdottomasti kauniin ja itseisarvoisen osan kansallisromanttisen ajan musiikkitaiteeseen. Ikävä kyllä nykyiset konserttiohjelmat ovat päätyneet lähes tyystin hylkäämään orkesterisarjat, joten Eteläpohjalaisia tullaan kai vastakin kuulemaan harmillisen harvoin. Molempien sarjojen päätösosat kävisivät tosin sellaisinaan itsenäisistä sävelrunoista. Alkusoittoja ja sävelrunoja ei sentään ole vielä täysin karsittu konserteista, joihin tuntuvat kelpaavan enää konsertot ja sinfoniat. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti