Coles: lähes koko tuotanto

Olen epäonnistunut melko pahasti suunnitelmieni ja julkaisurytmini täyttämisessä tällä alustalla... mutta ainakaan en epäonnistunut yhtä pahasti kuin kaikki eurooppalaiset suurvallat diplomaattisen ja poliittisen vakauden ylläpitämisessä vuosina 1914–18!

Tällä viikolla, 11.11.2018, täyttyy vuosisata siitä kellonlyömästä, jolla ensimmäinen maailmansota taukosi. Vuonna 1918 marraskuun 11. päivänä klo 11 aselepo astui voimaan Saksan ja ympärysvaltojen välillä. Sotaa oli käyty neljä vuotta, kolme kuukautta ja kaksi viikkoa. Kymmenet miljoonat olivat kuolleet ja haavoittuneet. Monet vainajista olivat kohdanneet kuolemansa itselleen tyystin vieraissa paikoissa: uusiseelantilaiset Jooniassa; beniniläiset ja madagaskarilaiset Flanderissa; newfoundlandilaiset Brabantissa; kiinalaiset siirtotyöläiset Ranskassa; unkarilaiset Italiassa; böömiläiset Valko-Venäjällä; brasilialaiset Senegalissa. Neljä historian suurimpiin kuuluvaa imperiumia oli romahtanut. 20. vuosisata oli saanut kehnon alun. Jos haluaa yhden pienen vastauksen siihen, oliko touhu sitten sen arvoista, voi tutustua tämänkertaiseen äänitteeseen ja pohtia, mitä kaikkea sen säveltäjältä mahtoi jäädä tekemättä.

Cecil Coles

Cecil Frederick Gottlieb Coles syntyi Irlanninmeren rannalla Kirkcudbrightissa Lounais-Skotlannissa vuonna 1888. Skottilaisittain hieman erikoinen etunimivalikoima selittyy sillä, että säveltäjän isällä, maisemamaalari-arkeologi Frederick Rhenius Colesilla, oli preussilaisia sukujuuria. Coles opiskeli Lontoossa ja Edinburghissa, kunnes sai musiikkistipendin Stuttgartiin. Valmistuttuaan hän työskenteli Stuttgartissa Württembergin kuninkaallisen oopperan apulaiskapellimestarina. Coles oli mitä ilmeisimmin erittäin pidetty ja arvostettu, sillä saksalaisilla oli tähän aikaan melko korkea käsitys erityisasemastaan läntisen taidemusiikin kehityksessä, eikä ihan ketä tahansa ulkomaanelävää huolittu sikäläisiin orkesterimonttuihin päsmäröimään.

Muiden töidensä ohessa Coles ehti myös säveltää – ei niin paljon kuin olisi halunnut. Toisaalta hän sai teoksiaan myös konserttiohjelmistoon Stuttgartissa, mikä oli nuorelta ja melko tuntemattomalta britiltä suuri saavutus. Sujuvasta saksan kielen taidosta oli varmasti tässä apua. Monien myöhäisromantikkojen tapaan Coles sai runsaasti vaikutteita Wagnerilta, mutta oli viehättynyt myös Debussyn edustaman uuden ranskalaisen musiikin suunnasta. Colesin musiikki-ilmaisun perustana oli ajan tavan mukaisesti Mendelssohnin ja Schumannin saksalainen romantiikka. Hän osoitti kiinnostusta myös brittiläiseen kansanmusiikkiin ja kävi vilkasta kirjeenvaihtoa Gustav Holstin kanssa. (Holst mainitsee käyneensä Colesin kanssa patikkalomalla Sveitsissä ja nauttineensa matkasta suuresti, mutta valittelee, ettei tahtonut aivan pysyä neljätoista vuotta nuoremman Colesin tahdissa.)

Vuonna 1913 Coles muutti Stuttgartista Britanniaan. Hän kertoi ystävilleen tehneensä päätöksen mm. siksi, että voimistuva saksalainen nationalismi ja Saksan kansalliseksi ylpeydenaiheeksi ottama laivasto- ja siirtomaakilpailu Britannian kanssa tekivät hänen olonsa epämukavaksi. Colesiin itseensä ei tiettävästi kohdistunut mitään vihamielisyyttä, ja hän korosti tunteneensa itsensä ainakin muusikkopiireissä tervetulleeksi Saksassa. Paluu Britanniaan oli hyvin ajoitettu. Jos Coles olisi ollut Saksassa vielä elokuussa 1914, olisi hänet mitä todennäköisimmin internoitu vihollismaan kansalaisena.

Tiiviit siteet Saksaan ja rakkaus saksalaista kulttuuria kohtaan eivät pidätelleet Colesia sotapalveluksesta. Hän liittyi vapaaehtoisena armeijaan 1915 ja vietti seuraavat vuodet rintaman tuntumassa Ranskassa. Soittokunnan kapellimestarina hänen palveluksensa sujui enimmäkseen seremoniallisissa merkeissä, mutta hän osallistui toistuvasti myös taistelutehtäviin. Coles oli vapaaehtoisena kantamassa haavoittuneita turvaan metsiköstä, kun tarkka-ampuja haavoitti häntä vakavasti. Coles pysyi tajuissaan loppuun asti. Saatuaan morfiinia hän hyräili Beethovenia ja pohti, estäisikö hänen vammansa pianonsoiton. Coles kuoli samana päivänä, 26.4.1918, jättäen jälkeensä vaimon ja kaksi lasta. Hän oli 29-vuotias. Sotatoimet päättyivät puoli vuotta myöhemmin. Gustav Holst omisti sittemmin vuonna 1919 pysäyttävän upean sävellyksensä Ode to Death seuraavin sanoin: "To Cecil Coles and the fallen".

Coles pysyi tämän jälkeen lähinnä musiikintutkijoiden alaviitteenä kahdeksankymmentä vuotta, kunnes yksi levytys kokosi yhteen hänen lähes koko orkestraalisen tuotantonsa:

Cecil Coles (1888–1918): 

"Music from Behind the Lines":

Hairahduksia-alkusoitto (Der Komödie der Irrungen/The Comedy of Errors) (11:04)

Fra Giacomo (Scena baritonille ja suurelle orkesterille) (13:22)

Scherzo a-molli (8:14)

Neljä laulua Verlainen runoihin sopraanolle ja orkesterille (Verlaine Lieder) (8:29):

I Fantastic in appearance (Ô la rivière / Fantastiquement apparue)(1:29)
II A slumber vast and black (Un grand sommeil noir) (2:55)
III Pastoral 'The sky is up above the roof' (Le ciel) (1:14)
IV Let's dance the jig (Dansons la gigue) (2:49)

From the Scottish Highlands (Skotlannin Ylämailta) (12:33):

I Prelude: Presto scherzoso Allegro maestoso (3:10)
II Idyll 'Love scene': Larghetto (3:11)
III Lament: Adagio non troppo e bien marcato (6:11)

Behind the Lines (8:57):

I Estaminet de Carrefour (Tienristeyksen kapakka) (3:20)
II Cortège (ork. Martyn Brabbins) (5:37)

Paul Whelan, baritoni (Fra Giacomo);
Sarah Fox, sopraano (Verlaine-laulut);

BBC Scottish Symphony Orchestra, Martyn Brabbins.

Helios (Hyperion), äänitetty Glasgow'ssa 2001. 64:42.

Levy nostatti pienen sensaation Britanniassa 2000-luvun alussa, ja vaikka Colesin suppeaksi jääneestä tuotannosta ei olekaan säännölliseksi konserttiohjelmien sisällöksi, voimistui samalla kiinnostus 1900-luvun alun brittiläisiin säveltäjiin yleisemminkin. Ei ihme: musisointi on huippuluokkaa, ja teokset vaihtelevat miellyttävistä loistavan vaikuttaviin.

Avausnumerona säväyttää Shakespearen varhaisen komedian eloisa ja wagneriaaninen alkusoitto. Comedy of Errors (suom. Hairahduksia, uusin suomennos Erehdysten komedia) on kliseisine väärinkäsityksineen ehkä spedemäisin kaikista mestarin komedioista, jotka eivät muutenkaan minuun juuri vetoa, mutta Colesin touhukas ja dramaattinen alkusoitto hieman Nürnbergin mestarilaulajien tyyliin tarjoaisi pulppuilevan ensinumeron mihin tahansa sinfoniakonserttiin.

Seuraavaksi kuultava Fra Giacomo lienee julkaisun vaikuttavin osa. Tämä "kohtaus" käyttää melko lailla unohdetun Robert W. Buchananin (1841–1901) melodramaattista tekstiä, jonka aiheena on renessanssin Italiaan sijoittuva kostodraama. Teksti ei ole kovinkaan kummoinen, mutta Colesin musiikki on lähes sensaatiomaisen hyvää. Mehevä dramatiikka, vakuuttava musiikillinen kekseliäisyys ja yltäkylläinen orkestraatio yhdistyvät sinfoniseksi narratiiviksi, joka yhdistää Wagnerin saumattoman kehittelyn Verdin mehukkuuteen. Kokonaisuus kuulostaa osalta jostain valmiista oopperasta, ja on sydäntäsärkevää kuvitella, millainen oopperasäveltäjä Colesista olisi voinut sukeutua. Lyhyiden myöhäisromanttisten kuriositeettien sarjassa tämä on nautittavimmasta päästä. 

Neljän lyhyen laulun sarja käyttää teksteinä Paul Verlainen (1844–1896) runojen englanninkielisiä käännöksiä. Verlaine oli dekadentin fin de sièclen tunnetuimpia ranskalaisia kulttuurihahmoja. Hänet muistetaan nykyään ehkä parhaiten myrskyisästä (murhayritys ja vankeustuomio oikeuttanee käyttämään kliseistä adjektiivia) suhteestaan Arthur Rimbaudiin, mutta 1890-luvulla hän nousi vielä hetkeksi suunnattomaan suosioon. Debussy ja Fauré sävelsivät hänen laulujaan, ja Debussyn esimerkki kuuluu hyvin selvästi myös Colesin lauluissa. Tyyli on asianmukaisen ranskalainen rehevine orkestraalisine loiskeineen. Tätä on todellinen nautinto kuunnella, vaikka englanninkieliset sanat ovatkin outo ratkaisu.

Skottilaisteemainen pieni orkesterisarja on viehättävä, joskin tunneskaalassaan aiempia hillitympi ja pienimuotoisempi. Mendelssohnin ja Griegin vaikutteita on havaittavissa, ja kiinnostavimmaksi muodostuu viimeinen osa, joka on alkupuolella harmonisesti uskalias ja kutkuttavan synkkäsävyinen.

Päätösnumerona kuullaan Colesin viimeiseksi jäänyt sävellys, orkesterisarja Behind the Lines, jonka hän sävelsi sodan aikana omien kokemustensa ja vaikutelmiensa pohjalta. Neliosaisen sarjan sävellystyö alkoi marraskuussa 1917, ja saman vuoden jouluksi Coles lähetti ensimmäisen osan Holstille. Muut kolme osaa tuhoutuivat Saksan tykistötulessa maaliskuussa 1918 – tai niin Coles ainakin luuli. Kuin ihmeen kaupalla Cortège-osan vaurioitunut käsikirjoitus löydettiin ja kytettiin rekonstruoimaan. Sarjan ensimmäinen osa kuvaa ilmeisesti sotilastanssiaisia ranskalaisessa ravitsemusliikkeessä, ja hilpeyteen sekoittuu asianmukaista muodollisuutta ja muutamia synkempiä varjoja. Cortège taas tuo synkkyyden pääosaan: raskas hautajaismarssi saa tässä edustaa niin yksilöllistä kuin kollektiivista tragediaa. On vaikea pidätellä ajatusta, että Coles sävelsi oman hautajaismarssinsa, joka melkein tuhoutui samassa sodassa kuin hän itse.

On hieman kiusallista jatkuvasti verrata Colesia muihin säveltäjiin, mutta hänen tuotantonsa on mielenkiintoisuudestaan huolimatta liian suppea oikeuttaakseen minkään autenttisen "colesilaisen" tyylin määrittleyä. Ja jos tuotanto onkin suppea, on se myös kiistattoman laadukas. Levy on ehdottomasti tutustumisen arvoinen myöhäisromanttisten harvinaisuuksien ystäville. Muistuttakoon se myös siitä, miten miljoonia mielekkäitä ja arvokkaita elämiä survottiin hyödyttömästi kuraan, koska Euroopan turhamaiset valtiolliset suvereniteetit sitä vaativat.

Sibelius: Lemminkäinen, Pohjolan tytär & Bardi

Talviunet on koisittu, ja on tullut aika lapioida lumet tästä blogista. Vuonna 2018 musiikkiin ulottuvina teemoina käsitellään sata vuotta sitten itsenäistyneitä Baltian maita, ensimmäisen maailmansodan muistoa ja Leonard Bernsteinin syntymän satavuotisjuhlaa. Ennen kaikkea tuota vietän kuitenkin Kalevalan päivää perinteiseen tapaan kalevalaisen musiikin parissa.

Lemminkäinen Tuonelan joella. Gallen-Kallelan harjoitelma Lemminkäisen äiti -maalaukseen, 1897.

Lönnrot valikoi ja rakensi Kalevalaan Lemminkäisestä kertomuskokonaisuuden, johon seuloutui korostetun paljon "tuttua" mytologista tematiikkaa: herakleaaninen urotyösarja hiidenhirvineen ja tuonelantrofeineen; joesta naarattavien ruumiinkappaleiden osiriaaninen kokoonkursiminen; ja tietysti koko kuolleistapalaamismeininki, jota melko vahvasti alleviivaa se, että tunnetuin Lemminkäisen kuvallinen esitys on ilmeinen osa eurooppalaisen taiteen pietà-aihejatkumoa. Kalevalan Lemminkäinen ei tosin ole mikään yksiselitteinen sankari saati vapahtaja. Siinä missä muistamme Herakleen onnistujana ja sankarin perikuvana, on Lemminkäinen häntäheikki, joka luikkii pakoon kiukkuisilta aviomiehiltä, itsekeskeinen kailottaja, jonka suuren suun vuoksi jo voitettu sampo menetetään iäksi – ja sen sortin soturi, jonka äiti joutuu hakemaan kotiin haravalla. 

Sibeliuksen neljä kalevalaista legendaa eivät seuraa Lemminkäiseen liittyviä episodeja suoraviivaisen kuvallisesti, vaan tunnelmien ja vaikutelmien kautta. Kullervossa ja Lemminkäisessä Sibelius tuli takoneeksi kalevalaisen äänimaailman sinfoniaorkesterille, eikä siitä ole sen koommin eroon päästykään. Lemminkäinen on Sibeliuksen kansallisromanttisen huippuajan teoksista ehkä hienostunein ja laajin, ja onkin siksi merkillistä, että yli puolet sen musiikista lojui vuosikymmenet esittämättä. Nykyään onneksi levytyksissä on valinnan varaa. Tällä kertaa kuulemme brittiläistä tulkintaa vuosituhannen vaihteesta.

Jean Sibelius (1865–1957):

Lemminkäissarja, op. 22:

I Lemminkäinen ja Saaren neidot (16:28)
II Tuonelan joutsen (10:53)
III Lemminkäinen Tuonelassa (18:19)
IV Lemminkäisen paluu (6:43) 

Pohjolan tytär, op. 49 (15:05)

Bardi, op. 64 (7:57)

London Symphony Orchestra, Sir Colin Davis.

RCA, äänitetty Watfordissa 2000. 75:25.

Sir Colin Davis (1927–2013) oli arvostettu ja merkittävä Sibeliuksen tulkitsija, joka sai ansaittua tunnustusta myös Suomessa, missä on tavattu olla hieman suojelevia kansallisomaisuudeksi mielletyn säveltäjän tuotantoa kohtaan. Aina ei kuitenkaan intoa häneltäkään löytynyt, kuten tämä julkaisu osoittaa. Esitykset ovat yhtä mitättömiä ja suuntavaistottomia kuin ponneton kansikuva, jossa kapellimestarin haamu ilmestyy valittamaan vatsakipuja halvassa found footage -kauhuelokuvassa.

Tavoitteena on ehkä ollut jonkinlainen aistillinen lilluminen äänimaisemassa, mutta siinäkään ei pysytä pinnalla. Tuonelan joutsen lienee pisimpiä kuulemiani. Siltä se ainakin tuntuu. Minuutteja on turha tuijottaa, enkä oikein jaksa ihmisiä, jotka tolkuttavat siitä, että molto allegron on tarkoitettava juuri tiettyä nopeutta, jonka mallia säilytetään pariisilaisessa vitriinissä. Hitaat ja nopeat tulkinnat toimivat, jos niihin saadaan mieltä. Tämän levytyksen ongelmana on epämielekäs hitaus. Koko sarja on kauttaaltaan niin tylsän antiseptinen ja jännitteetön, että se toimii lähinnä nukahtamismusiikkina. Itämerensuomalaisen Don Juanin seksiseikkailut ensimmäisessä osassa voisivat yhtä hyvin kuvata körttiläisiä kirkonmenoja. Kolmannen osan kalmakuvaelma Tuonelassa on lähes uskomattoman pointiton ääniyhdistelmien kavalkadi. LSO:n soitanto on kauttaaltaan alavireistä, joskin täsmällistä. Davis muusikoineen osoittaa kykenevänsä periaatteessa toteuttamaan herkkiä vaihteluita ja musiikillista tekstuuria, mutta päättää poikkeuksetta pysyä innottomalla linjalla. Ensimmäisen osan huikenteleva lemmenmusiikki ja kolmannen aggressiivinen synkkyys käsitellään olankohautuksella. 

Innoton musisointi kuulostaa tahalliselta. Esimerkiksi vaskiin syntyisi rutiinillakin enemmän ytyä, ja detaljit vesitetäänkin johdonmukaisen huolellisesti. Lemminkäisen paluun hehkuva, epäkypsä testosteroni kärsii ehkä pahiten alavireisestä tunnelmasta aneemisine vaskineen ja symbaaleineen, mutta Lemminkäinen Tuonelassa vie voiton tuskaisimman kuulokuvan sarjassa silkalla pituudellaan. Ei tässä tarinaa olla kertomassa, vaan täyttämässä 75 minuuttia äänellä.

Ikävä kyllä tulkinnallinen linja pysyy johdonmukaisena myös levyn muussa ohjelmistossa. Pohjolan tytär toimii sentään hieman paremmin silkkaa rakenteellista tiiviyttään, mutta kapellimestari hioo santapaperillaan siitä pois kaikki kontrastit, joille dramatiikka voisi rakentua. Se on masentavaa kuultavaa. En käsitä, mitä tällä porukalla on Sibeliuksen vaskienkäyttöä vastaan. Tai Sibeliusta vastaan yleensä.

Lyhyt ja arvoituksellinen Bardi onnistuu parhaiten tai pikemminkin epäonnistuu vähiten, varmasti enimmäkseen silkkaa lyhyyttään. Siinäkin on tosin enemmän hanskoja riisuvan patologin kuin aikojen sumuun katoavan runonlaulajan habitusta, mutta esittäjillä tuntuu sentään olevan jotain kiinnostusta teokseen. Patologin kiinnostusta, puhtaasti ammatillista toki.

Äänitys on hyvä ja tuo esiin musiikin yksityiskohdat sekä kontrastit luontevasti. Tällä seikalla ei tehdä mitään, mutta tulipahan mainittua.

Davis toteutti parhaimmillaan todella innostavia ja syvällisiä tulkintoja, mutta tällä levyllä ei sellaisia ole. Liekö kyse ollut sopimusteknisestä velvoitteesta? Katkerista riidoista tuottajan kanssa? Typerästä vedonlyönnistä? Tämän Lemminkäisen voi kyllä haravoida kokoon, mutta elämää ei siihen saa voideltua enää millään.