keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Sibelius: Lemminkäinen, Pohjolan tytär & Bardi

Talviunet on koisittu, ja on tullut aika lapioida lumet tästä blogista. Vuonna 2018 musiikkiin ulottuvina teemoina käsitellään sata vuotta sitten itsenäistyneitä Baltian maita, ensimmäisen maailmansodan muistoa ja Leonard Bernsteinin syntymän satavuotisjuhlaa. Ennen kaikkea tuota vietän kuitenkin Kalevalan päivää perinteiseen tapaan kalevalaisen musiikin parissa.

Lemminkäinen Tuonelan joella. Gallen-Kallelan harjoitelma Lemminkäisen äiti -maalaukseen, 1897.
Lönnrot valikoi ja rakensi Kalevalaan Lemminkäisestä kertomuskokonaisuuden, johon seuloutui korostetun paljon "tuttua" mytologista tematiikkaa: herakleaaninen urotyösarja hiidenhirvineen ja tuonelantrofeineen; joesta naarattavien ruumiinkappaleiden osiriaaninen kokoonkursiminen; ja tietysti koko kuolleistapalaamismeininki, jota melko vahvasti alleviivaa se, että tunnetuin Lemminkäisen kuvallinen esitys on ilmeinen osa eurooppalaisen taiteen pietà-aihejatkumoa. Kalevalan Lemminkäinen ei tosin ole mikään yksiselitteinen sankari saati vapahtaja. Siinä missä muistamme Herakleen onnistujana ja sankarin perikuvana, on Lemminkäinen häntäheikki, joka luikkii pakoon kiukkuisilta aviomiehiltä, itsekeskeinen kailottaja, jonka suuren suun vuoksi jo voitettu sampo menetetään iäksi ja sen sortin soturi, jonka äiti joutuu hakemaan kotiin haravalla. 

Sibeliuksen neljä kalevalaista legendaa eivät seuraa Lemminkäiseen liittyviä episodeja suoraviivaisen kuvallisesti, vaan tunnelmien ja vaikutelmien kautta. Kullervossa ja Lemminkäisessä Sibelius tuli takoneeksi kalevalaisen äänimaailman sinfoniaorkesterille, eikä siitä ole sen koommin eroon päästykään. Lemminkäinen on Sibeliuksen kansallisromanttisen huippuajan teoksista ehkä hienostunein ja laajin, ja onkin siksi merkillistä, että yli puolet sen musiikista lojui vuosikymmenet esittämättä. Nykyään onneksi levytyksissä on valinnan varaa. Tällä kertaa kuulemme brittiläistä tulkintaa vuosituhannen vaihteesta.


Jean Sibelius (1865–1957):

Lemminkäissarja, op. 22:
I Lemminkäinen ja Saaren neidot (16:28)
II Tuonelan joutsen (10:53)
III Lemminkäinen Tuonelassa (18:19)
IV Lemminkäisen paluu (6:43) 

Pohjolan tytär, op. 49 (15:05)

Bardi, op. 64 (7:57)

London Symphony Orchestra, Sir Colin Davis.

RCA, äänitetty Watfordissa 2000. 75:25.

Sir Colin Davis (1927–2013) oli arvostettu ja merkittävä Sibeliuksen tulkitsija, joka sai ansaittua tunnustusta myös Suomessa, missä on tavattu olla hieman suojelevia kansallisomaisuudeksi mielletyn säveltäjän tuotantoa kohtaan. Aina ei kuitenkaan intoa häneltäkään löytynyt, kuten tämä julkaisu osoittaa. Esitykset ovat yhtä mitättömiä ja suuntavaistottomia kuin ponneton kansikuva, jossa kapellimestarin haamu ilmestyy valittamaan vatsakipuja halvassa found footage -kauhuelokuvassa.

Tavoitteena on ehkä ollut jonkinlainen aistillinen lilluminen äänimaisemassa, mutta siinäkään ei pysytä pinnalla. Tuonelan joutsen lienee pisimpiä kuulemiani. Siltä se ainakin tuntuu. Minuutteja on turha tuijottaa, enkä oikein jaksa ihmisiä, jotka tolkuttavat siitä, että molto allegron on tarkoitettava juuri tiettyä nopeutta, jonka mallia säilytetään pariisilaisessa vitriinissä. Hitaat ja nopeat tulkinnat toimivat, jos niihin saadaan mieltä. Tämän levytyksen ongelmana on epämielekäs hitaus. Koko sarja on kauttaaltaan niin tylsän antiseptinen ja jännitteetön, että se toimii lähinnä nukahtamismusiikkina. Itämerensuomalaisen Don Juanin seksiseikkailut ensimmäisessä osassa voisivat yhtä hyvin kuvata körttiläisiä kirkonmenoja. Kolmannen osan kalmakuvaelma Tuonelassa on lähes uskomattoman pointiton ääniyhdistelmien kavalkadi. LSO:n soitanto on kauttaaltaan alavireistä, joskin täsmällistä. Davis muusikoineen osoittaa kykenevänsä periaatteessa toteuttamaan herkkiä vaihteluita ja musiikillista tekstuuria, mutta päättää poikkeuksetta pysyä innottomalla linjalla. Ensimmäisen osan huikenteleva lemmenmusiikki ja kolmannen aggressiivinen synkkyys käsitellään olankohautuksella. 

Innoton musisointi kuulostaa tahalliselta. Esimerkiksi vaskiin syntyisi rutiinillakin enemmän ytyä, ja detaljit vesitetäänkin johdonmukaisen huolellisesti. Lemminkäisen paluun hehkuva, epäkypsä testosteroni kärsii ehkä pahiten alavireisestä tunnelmasta aneemisine vaskineen ja symbaaleineen, mutta Lemminkäinen Tuonelassa vie voiton tuskaisimman kuulokuvan sarjassa silkalla pituudellaan. Ei tässä tarinaa olla kertomassa, vaan täyttämässä 75 minuuttia äänellä.

Ikävä kyllä tulkinnallinen linja pysyy johdonmukaisena myös levyn muussa ohjelmistossa. Pohjolan tytär toimii sentään hieman paremmin silkkaa rakenteellista tiiviyttään, mutta kapellimestari hioo santapaperillaan siitä pois kaikki kontrastit, joille dramatiikka voisi rakentua. Se on masentavaa kuultavaa. En käsitä, mitä tällä porukalla on Sibeliuksen vaskienkäyttöä vastaan. Tai Sibeliusta vastaan yleensä.

Lyhyt ja arvoituksellinen Bardi onnistuu parhaiten tai pikemminkin epäonnistuu vähiten, varmasti enimmäkseen silkkaa lyhyyttään. Siinäkin on tosin enemmän hanskoja riisuvan patologin kuin aikojen sumuun katoavan runonlaulajan habitusta, mutta esittäjillä tuntuu sentään olevan jotain kiinnostusta teokseen. Patologin kiinnostusta, puhtaasti ammatillista toki.

Äänitys on hyvä ja tuo esiin musiikin yksityiskohdat sekä kontrastit luontevasti. Tällä seikalla ei tehdä mitään, mutta tulipahan mainittua.

Davis toteutti parhaimmillaan todella innostavia ja syvällisiä tulkintoja, mutta tällä levyllä ei sellaisia ole. Liekö kyse ollut sopimusteknisestä velvoitteesta? Katkerista riidoista tuottajan kanssa? Typerästä vedonlyönnistä? Tämän Lemminkäisen voi kyllä haravoida kokoon, mutta elämää ei siihen saa voideltua enää millään.