maanantai 7. heinäkuuta 2014

Beethoven: Sinfoniat nro 6 & 8 ym.

Niillä, joilla ylipäänsä on lomaa, on kohtalaisen todennäköisesti sitä joskus heinäkuussa. Lomaa tai ei, niin kesäisen huolettomaan tunnelmaan voi yrittää hankkiutua Beethoveninkin parissa.

Ludwig van Beethoven (1770–1827)  on niitä ns. intensiivisempiä säveltäjiä, jotka eivät olleet yleensä aivan viihdemielessä liikkeellä. Säveltäjän koko olemus ilmensi aikalaiskuvausten mukaan sitä ankaruutta ja tinkimättömyyttä, joka ilmenee suuressa osassa hänen musiikkiaan. Beethovenilla oli myös pehmeä ja lyyrinen puoli, ja sen hän tavoitti parhaiten luonnon helmassa. Kunnon romantikon tavoin Beethoven rakasti luontoa, ja kesäisin hän teki pitkiä kävelyretkiä Wienin ympäristön metsiköissä. Ihmisten kanssa vaihtelevan huonosti toimeen tuleva säveltäjä kirjoittaa usein kirjeissään ja muissa muistiinpanoissaan siitä, miten onnellinen hän on vaeltaessaan yksin rauhallisessa metsässä.


Beethoven puron varrella. N. C. Wyathin maalaus (1918).

Beethovenin luonnonrakkauden mahtavin ilmentymä on hänen kuudes sinfoniansa, jota kutsutaan yleisesti Pastoraalisinfoniaksi. Säveltäjä työsti suurteosta varsin pitkään, vuodet 1802–1808. Lähes täsmälleen samanaikaisesti tämän hellän luonnonylistyksen kanssa syntyi vimmainen Kohtalonsinfonia. Ensiesityksensä molemmat sinfoniat saivat jättikonsertissa Theater an der Wienissä 22.12.1808. 

Pastoraalisinfonia on Beethovenin tuotannossa sikäli harvinainen, että siinä on selkeästi sanoiksi puettu ohjelma, jonka säveltäjä on itse laatinut. Beethoven on varustanut sinfonian jokaisen osan lyhyellä selityksellä siitä, millaista tunnelmaa tai mielentilaa sen on määrä kuvata. Hän korosti, että sinfonia kuvaa tunteita eikä ole varsinainen yritys harjoittaa musiikillista maisemamaalausta. Äänimaisema kuitenkin on välillä hyvin maalauksellinen käkineen ja salamaniskuineen. Mikään irrallinen kohtaussarja ei ole kyseessä, vaan teoksella on vankka sinfoninen rakenne, joka tosin on viisiosaisena hieman epätyypillinen.
Beethovenin käsissä kävelyretki maaseudulla muuttuu valtaisaksi sinfoniseksi kertomukseksi, jossa maalaistanssitkin kuulostavat sekä riemukkailta että yleviltä.
 Jos Wagner kutsui Beethovenin Seitsemättä "tanssin apoteoosiksi", niin Kuudetta tulisi samassa käsitteistössä pysyäksemme luonnehtia luonnon jumaloinniksi. Jatkuvasti toistuvat ilmiöt, kuten lintujen pesintä, tiensä maastoon kovertavan puron virtaus, vuodenkiertoa ilmentävät juhlat, majesteettinen ukkosmyrsky ja sadetta seuraava raikkaus, saavat teoksessa pyhityksen. Kaiken tämän keskellä ihminen näyttäytyy osana luontoa, joka ei ole ristiriidaton tai myrskytön, mutta jossa kuitenkin vallitsee jonkinlainen kaitselmuksellinen tasapaino ja harmonia.

Beethovenin Sinfonia nro 8 syntyi huomattavasti kuudetta lyhyemmässä ajassa, noin neljässä kuukaudessa vuonna 1812. Se on myös säveltäjän lyhimpiä sinfonioita, kestoltaan n. 25 minuuttia siinä missä esim. Kuudes vie n. 45 min. Kahdeksas on aina ollut jostain syystä kriitikoiden mielestä "ongelmallinen". Näin siitä huolimatta ja epäilemättä pitkälti juuri sen takia, että se on verraten suppea ja ainakin näennäisen suoraviivainen. Beethoven itse piti sitä onnistuneempana kuin paljon suositumpaa Seitsemättä sinfoniaansa, ja jopa vitsaili oppilaalleen, että Kahdeksas on vähemmän suosittu siksi, että se on niin paljon parempi.

Kahdeksas on joviaali tapaus, täynnä beethoveniaanista energiaa ja riemua. Se edustaa yleensä uudistusmieliseltä Beethovenilta kiintoisaa muodollista, joskaan ei tyylillistä, paluuta varhaisempiin traditioihin. Kolmantena osana kuullaan näet Beethovenin suosiman modernin scherzon asemesta leimallisen 1700-lukulainen tanssi, menuetti. Menuetti on vakio-osa Joseph Haydnin useimmissa sinfonioissa, mutta vuonna 1812 ja 1814, jolloin Beethovenin Kahdeksas sai ensiesityksensä, se alkoi olla jo uudessa sinfoniamusiikissa kuopattu muoto. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sisällötön haudanryöstö, sillä siinä missä menuetti on alunperin elegantti hovitanssi, esittelee Beethoven siitä erikoisen, sangen töyssyisen version hakkaavine ja tömähtävine rytmeineen. Kun tähän yhdistetään se seikka, että sinfonian toisen osan erikoisen rytmin katsotaan olevan viittaus äskettäin markkinoille tulleeseen moderniin metronomiin, avautuu teokseen parodis-humoristinen tulkintamahdollisuus. Minusta Kahdeksas toimii omalla kohdallani parhaiten, kun ajattelen sen olevan Haydnin usein humorististen klassisen kauden sinfonioiden ja Beethovenin kiihkeän romantiikan onnellinen yhdistelmä. Mainittakoon lisäksi, että Kahdeksannen sinfonian päätösosa on Beethovenin parhaita, räjähtävimpiä ja loistavimpia finaaleja, joka hädin tuskin pysyy liitoksissaan.

Harvoin kuultu Kuningas Tapani (König Stephan) on virallista juhlamusiikkia, tilaustyö keisari Frans I:n rakennuttaman Pestin keisarillisen teatterin avajaisiin 1812. Beethovenilta tilattiin sävellykset alku- ja välisoittoineen runoihin, jotka juhlistavat vuonna 1000 kruunattua Unkarin ensimmäistä kuningasta Tapani I:stä. Tällä levyllä kuullaan kokonaisuudesta vain alkusoitto, eikä se vakuuta musiikkina. Tähän teokseen ei Beethoven ole saanut juuri yhtään muistettavaa teemaa, ja kokonaisuus jää hajanaiseksi sekä dramaattisesti epätasaiseksi. 


Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 6 F-duuri, op. 68, "Pastoraalisinfonia":

I. Erwachen heiterer empfindungen bei der Ankunft auf dem Lande. Allegro non troppo. (Hilpeiden tunteiden herääminen maalle saavuttaessa.)

II. Szene am Bach. Andante molto moto. (Kohtaus puron varrella.)

III. Lustiges Zusammensein der Landleute. Allegro. (Maalaisten hauskaa yhdessäoloa.)

IV. Gewitter, Strurm. Allegro. (Ukkosmyrsky.)

V. Hirtengesang. Frohe und dankbare Gefühle nach dem Sturm. Allegretto. (Paimenlaulu. Ilon ja kiitollisuuden tunteita myrskyn jälkeen.)

Sinfonia nro 8 F-duuri, op. 93.

König Stephan -alkusoitto, op. 117 (Kuningas Tapani).

New York Philharmonic, Leonard Bernstein.

Sony, äänitetty New Yorkissa 1963 (sinfoniat) ja 1966. 76 min 47 sek.


Leonard Bernstein (1918–1990) nousi suureen maineeseen 1940-luvun lopulla. Hän oli New Yorkin filharmonikkojen ensimmäinen amerikkalaissyntyinen ylikapellimestari, joka aloitti 1950-luvun lopulla komean levytysuran. Bernsteinin repertuaari oli laaja, mutta itsekin huomattava säveltäjä oli omimmillaan romanttisessa ja modernistisessa ohjelmistossa. Tämän albumin äänitykset ovat osa Bernsteinin alun perun Columbia Recordsille 1950- ja 60-luvulla taltioimaa Beethoven-sinfoniasarjaa.

En ole kuullut tätä tyydyttävämpää Pastoraalisinfoniaa. Bernstein onnistuu yhdistämään teoksen energian ja lyyrisyyden ihmeteltävän hyvin ja luontevasti. Hän ei yritä pakottaa koko teosta samantyylisen joviaalin luontomaalauksen muottiin monien muiden tapaan, vaan jokainen osa tulee käsitellyksi täysin omilla ehdoillaan sulautuen silti saumattomasti osaksi kokonaisuutta. Erityisen ilahduttavaa on, että Bernstein pitää rytmin ja tempon eloisan juoksevana. Ensiosa on hieman tavallisimpia tulkintavalintoja ripeämpi, ja tämä on ehdottomasti eduksi. Ei sinänsä ole vaikeata ymmärtää, miksi moni kapellimestari mielellään viipyilee ensiosan luonnon äänimaisemaa jäljittelevissä orkesteritekstuureissa. Tämä on rentouttavaa, hyväntuulista ja vapauttavaa musiikkia, jonka varassa voisi melkein kellua. Beethoven esittelee koko joukon hyvin lyhyitä musiikillisia aiheita, jotka muistuttavat lehtien ja ruokojen havinaa, lintujen nopeita vislauksia ja veden ääniä, ja toistelee sitten näitä tiuhaan siten, että niistä muodostuu runsas äänellinen tausta osan miellyttävien pääteemojen monipuoliselle kehittelylle. Teemojen ja fragmenttien paljoudesta huolimatta vaikutelma on luonnollinen sekä harmoninen, eikä suinkaan ylivirittynyt, vaikka eri orkesterikerroksissa tapahtuu paljon samanaikaisesti. Vaikutelma on kiireetön, herkistynyt ja tutkiskeleva, mutta samanaikaisesti Bernstein kiskoo orkesterista ilahduttavasti energiaa, joka pitää kaiken liikkeessä, niin kuin luonnossa kuuluukin.

Toinen osa vietetään puron vartta kulkien veden solinaa ja lintujen laulua kuunnellen. Toteutus on jälleen yksinkertaisesti loistava. Bernstein tuntuu lähtevän kuulijan kanssa varsinaiselle löytöretkelle tämän vehreän metsäpuron halkomaan metsikköön. Satakielen luritus ja käen kukunta ovat harvoin kuulostaneet vähemmän tehokeinomaisilta kikoilta kuin tässä seikkailumielisessä tulkinnassa, jossa tuttu musiikki saa ihastuttavaa uutuudenviehätystä, aivan kuin Bernsteinin purossa virtaisi raikkaampaa ja kirkkaampaa vettä kuin monen muun tulkinnoissa.

Sinfonian kolmas osa on kuin maalaisjuhlien tanssi, ja siinä on kieltämättä paljon samaa kuin tanssillisuudestaan tunnetussa Seitsemännessä sinfoniassa. Tässä osassa Bernsteinin peittelemätön, elämäniloinen energia on vahvimmillaan. Osa sulautuu tauotta Ukkosmyrskyyn, joka ei ole Beethovenin raivoisimpia, pikemminkin iltapäiväkuuro. Se tuo teokseen tarvittavan jännitteen, jotta finaalina seuraava Paimenlaulu tuntuisi ansaitulta. Sinfonian viimeinen osa on upea ja panteistinen ylistys luonnonkierrolle ja elämänilolle. Se kohottaa tämän maalaisiltapäivän kuvauksen pyhityksen asteelle, miellyttävään, leutoon hurmokseen. Luonnon uudistuvat ja uudistavat voimat nostattavat Beethovenin huipennukseen, joka on hänen koko tuotantonsa hellimpiä ja vaikuttavimpia. Bernstein kieltäytyy sentimentalisoimasta tai kaunistelemasta tätä kappaletta, joka voidaan liialla sievistelyllä murentaa. Finaalista muodostuu voiman ja rakkauden saumaton liitto, harvinaisen liikuttava kokemus, joka viimeistään vakuuttaa kuulijan yhä uudelleen siitä, että on tässä sinfoniassa kuullut jotakin merkittävää ja tärkeää. 

Pastoraalisinfonia on hankala saada onnistumaan näin vakuuttavasti, mutta Bernstein tulkitsee teosta vilpittömällä tunteen hehkulla, joka välittyy sekä rentouttavasti että virkistävästi. Pientäkään pakkopullan tuntua ei ole havaittavissa; sopii verrata esimerkiksi Karajaniin, joka ei koskaan oikein pystynyt tässä teoksessa muuhun kuin esittämään nuotit hienosti. Bernsteinin tulkintaa vahvistaa newyorkilaisten todella hieno ja täyteläinen soitto, joka ei horjahtele sinfonian runsaissa yksityiskohdissakaan. Vasket kuulostavat jokseenkin kaukaisilta, mutta muutoin äänityskin on parasta, mitä olen Bernsteinilta 1960-luvulta kuullut. 

Kahdeksas sinfonia ilmentää samoja tulkinnallisia hyveitä, joita edellä on jo eritelty. Bernsteinin kyky myllätä orkesterista esiin aseistariisuvan valloittavat energiavarat on hämmästyttävä. Ikävä kyllä äänitys ei tämän sinfonian kohdalla ole Pastoraalisinfonian luokkaa, vaikka kelvolliseksi voidaankin luokitella. Ja kun edes tällaisilla eväillä ei Kuningas Tapanista oikein saada kalua, niin sen pahempi Beethovenille. No, kaksi mestariteosta samalla levyllä keskinkertaisen alkusoiton rinnalla ei ole häpeä. Varsinkin, kun sinfoniat esitetään niin vastaansanomattomalla innolla. Kyseessä on ehdottomasti paras tuntemani Pastoraalisinfonia, ja myös Sinfonia nro 8 kestää kilpailun muuten kuin äänityslaadullisesti mihin tahansa kuulemaani esitykseen. Tämä on rentouttava, ilahduttava ja elämänhalua lisäävä albumi, jossa kuulee Bernsteinin tarttuvaa energiaa parhaimmillaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti