Britten: War Requiem

Ensimmäisen maailmansodan käynnistymisen satavuotispäivät ovat tätä kirjoitettaessa käynnissä. (Ensimmäisen sodanjulistuksen jätti Itävalta-Unkari Serbialle 28.7.1914.) 1900-luvun suurkatastrofeista ensimmäinen oli myös kulttuurinen murroskohta, jonka aikana ja jälkeen länsimainen kulttuuri siirtyi romantiikasta ja sen johdannaisista modernismiin. Modernistiset varhaissuunnat olivat olleet ilmassa jo aiemmin, mutta sodan aikana ja sen jälkeen niistä tuli valtavirtaa, kun vanhat kulttuuriset perusolettamat ja -käsitykset murenivat järkyttävällä tavalla.

Ensimmäistä maailmansotaa on musiikissa vaikeata muistaa Brittenin War Requiemiä (1962) paremmalla tavalla, vaikka teos syntyikin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vakaumuksellinen pasifisti Benjamin Britten (1913–1976) sai vuonna 1958 tilaustyön Coventryn uuden tuomiokirkon avajaisiin 1962. Coventryn Pyhän Mikaelin katedraali tuhoutui Saksan ilmavoimien pommituksessa 14.11.1940. Uuden katedraalin avajaisiin (30.5.1962) Britten sävelsi suuren, visionäärisen teoksen suurelle orkesterille, kuorolle ja solisteille, joiden halusi tulevan Britanniasta, Saksasta ja Neuvostoliitosta.

Coventryn tuomiokirkon rauniot marraskuussa 1940.

Vaikka teoksen synty liittyy toiseen maailmansotaan, ovat sen yhteydet ensimmäiseen maailmansotaan vahvat. Britten päätti yhdistää latinalaisen sielunmessun tekstin englanninkieliseen runouteen, ja tämä runous on peräisin juuri ensimmäisen maailmansodan länsirintamalta. Wilfred Owen (1893–1918) tunnustetaan Britannian merkittävimmäksi sotarunoilijaksi. Ensimmäinen maailmansota teki tunnetuksi - ja tuhosi - kokonaisen sukupolven brittirunoilijoita, joka jätti maan kirjallisuuteen merkittävän jäljen. Eräs huomattava piirre tunnetuimpien brittiläisten sotarunoilijoiden tuotannossa on isänmaallisen hurmoksen poissaolo. Owenin Dulce et decorum est (1917, ei sisälly Brittenin valitsemiin teksteihin) jopa hyökkää suoraan koko isänmaallisen uhrautumisen traditiota vastaan julistamalla Horatiuksen - tunnetun rintamakarkurin - aiheesta väsäämän oodin "Vanhaksi Valheeksi". Muita Owenin tunnettuja runoja ovat kiukkuisen surullinen sonetti Anthem for Doomed Youth (1917) ja puoliriimeillä vieraannuttava Strange Meeting (1918); molemmat näistä esiintyvät War Requiemissä.

Wilfred Owen

Owen kaatui johtaessaan joukkuetta Sambren kanavan yli Pohjois-Ranskassa aamupäivällä 4.11.1918. Hän oli 25-vuotias. Tismalleen viikkoa myöhemmin aselepo astui voimaan. Owenin äiti sai sähketiedon poikansa kaatumisesta samalla hetkellä, kun kaikkialla Britanniassa soitettiin kirkonkelloja aselevon kunniaksi.

Owenin ja katolisen sielunmessun yhdistelmä toimii hyvin dialogisesti: valituksen, tuskan ja lohdun vuorotteluna. Suursodan kulttuurinen murrosmerkitys tulee tätä kautta vahvasti esiin, kun kontrastoivat tekstit tuntuvat kaivavan maata sielunmessun edustaman tradition, varmuuden ja koeteltujen arvojen alta. Yhdistelmä on hyvin älykäs ja samalla koskettava.
Tenori ja baritoni laulavat sodasta, ja hento sopraanoääni tarjoaa väliin riittämättömiä lohdutuksen sanoja. Britten halusi, että soolo-osien esittäjiksi saataisiin laulajat Euroopassa sotaa eri puolilla käyneistä maista. Tenori on brittiläinen Peter Pears (1910–1986), ja jos Britteniä voisikin ehkä syyttää tietystä suosimisesta hänen sälyttäessään roolin omalle miehelleen, niin ainakin hän tiesi täsmälleen, millaiselle äänelle sävelsi. Baritoniksi saatiin vuosisadan loistavin Lied-tulkitsija, saksalainen Dietrich Fischer-Dieskau (1925–2012) ja sopraanoksi neuvostoliittolainen Galina Višnevskaja (1926–2012). 

War Requiem oli ensiesityksestään lähtien suurmenestys, joka hiljensi ja voitti puolelleen niin yleisöt kuin kriitikotkin, mikä on modernin kuoroteoksen kohdalla perin harvinaista. Dmitri Šostakovitš jopa julisti sen 1900-luvun suurimmaksi sävellykseksi. Sävellys valmistui mitä ilmeisimmin ns. oikeaan aikaan. Sotavuosista alkoi olla parikymmentä vuotta, ja menetysten käsittelyyn tarvittiin uudenlaisia, moderniin maailmaan sopivia tapoja, jotka antaisivat perinteille uusia sisältöjä. Isänmaallinen hurmoshenkisyys ei missään tapauksessa kävisi päinsä, ja myös sentimentaalista helppoutta olisi syytä välttää. War Requiem on molempien edellä mainittujen antiteesi: haastavaa, suurta ja kauheuksia silmiin katsovaa musiikkia, jossa ei tarjota mitään muuta itsestään selvää lohtua kuin se perimmäinen totuus, että elämän on jatkuttava. Tämä on Brittenin mestariteos, jota ei kannata liiaksi kuvailla: sen ankaruus ja hellyys on koettava itse. Luonteva tapa aloittaa teokseen tutustuminen on säveltäjän oma esikoislevytys.

Benjamin Britten:

War Requiem.

Galina Višnevskaja (sopraano), Peter Pears (tenori), Dietrich Fischer-Dieskau (baritoni);

The Bach Choir; London Symphony Chorus, Highgate School Choir;

Melos Ensemble;

Simon Preston (urut);

London Symphony Orchestra, Benjamin Britten.

Decca (2CD), äänitetty Kingsway Hallissa Lontoossa 1963. (54:52 & 76:50, sis. lisäkkeenä harjoitusmateriaalia.)

Brittenin ensilevytys omasta suurteoksestaan myi puolen vuoden sisällä ilmestymisestään roimasti yli 200 000 kappaletta, mikä on häkellyttävä tulos uudelle, modernistiselle kuorosävellykselle. Albumi ansaitsee myyntilukunsa, sillä musiikki on on hienoa ja esitys upeaa.

Fischer-Dieskau laulaa kautta linjan suurella, aidolla ja peittelemättömällä tuntella, jos kohta tarkkakorvainen kuulija melko pian huomaakin, että englanti ei ole hänen äidinkielensä. Pears on myös loistavan sävykäs ja moni-ilmeinen laulaja, jonka tulkinnat ovat täynnä vastustamatonta inhimillisyyttä. Ehkä parhaimmillaan hänen tulkitsijanlahjansa ovat lamauttavan upeassa osassa Strange Meeting, jossa joka ainoa sana on niin täynnä pehmeätä intensiteettiä ja psykologista tarkkanäköisyyttä, etten saata uskoa kenenkään pystyvän paljon parempaan. Višnevskajan ääni ei ole kovin lämmin, mutta hänen "roolinsa" onkin olla persoonaton ja aineeton lohduttaja, jonka sanoissa tulee olla pyhää autuutta ilman lisättyä sokeria, ja tällainen hieman mystinen, rauhoittava, jopa oraakkelimainen vaikutelma hänen laulustaan välittyykin.

Kuorot ovat kauttaaltaan loistavia, ja Brittenin kuorosävellystaito tulee hänen omassa valvonnassaan todella esiin. Poikakuoro varsinkin on koruttoman taivaallinen. Orkesteri soittaa siihen malliin, että on kaikille selvää, että tämä levytys on tapaus sinänsä. Esitys ja äänitys on tehty huolellisesti myös eri kuorojen ja soitinryhmien tasapainon ja kuuluvuuden suhteen siten, että tarvittaessa äänessä on musertavaa massaa, joka ei kuitenkaan pääse puuroutumaan.

Itse sielunmessu kestää hieman yli 80 minuuttia, ja kakkoslevyn loppuosa on ilman Brittenin lupaa äänitettyä harjoitusmateriaalia. Kun maestro sai tietää äänitteen olemassaolosta, hän raivostui, muttei kuitenkaan jostain syystä vaatinut materiaalin hävittämistä. (Britten oli tunnettu siitä, että saattoi pimahtaa pikkuseikoista ja päättää pitkiäkin ystävyys- ja ammattisuhteita normaali-ihmisen mielestä melko triviaalein ja jopa salaperäisin perustein.) Harjoitusäänite ei ole minusta kovin kiinnostava: ehkä parasta antia on Brittenin ja Višnevskajan sanailu. Kun Britten ei saa yhtä hankalaa kohtaa sujumaan mielensä mukaan ja valittaa, miten hankala se on johtaa, kysyy venäläissopraano, miksi Britten siis sävelsi kohdan sellaiseksi. Säveltäjä vastaa, ettei tehnyt sitä itsensä johdettavaksi. Se on laimean huvittavaa, jos sattuu pitämään tällaista huvittavana. Mutta on se joka tapauksessa parempi kuin vajaatäytteinen kakkoslevy.

Tällä kertaa War Requiem siis muistaa arvokkaasti ja tinkimättömästi ensimmäistä maailmansotaa, mutta mitä ilmeisimmin teokselle on tilausta jatkossakin, sillä mistäpä nämä mitään oppisivat, ihmiset.