keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Franck: D-mollisinfonia & Mendelssohn: Sinfonia nro 5

Myöhään sunnuntaina 13.7.2014 saapui suruviesti Virginiasta: yhdysvaltalainen kapellimestari Lorin Maazel kuoli kotonaan keuhkokuumeeseen. Hän oli 84-vuotias, syntynyt Neuilly-sur-Seinessä Ranskassa 6.3.1930. Maazelin ura oli pitkä ja menestyksekäs. Hän nousi maineeseen Euroopassa jo vähän alle kolmikymppisenä ja kotimaassaan hieman myöhemmin, ja on jatkanut ahkeraa konsertointia sekä levytystä aivan viime aikoihin saakka. Maazel on johtanut yli 300 levytystä maailman huomattavimpien orkesterien kanssa. Hänen tasokkaimpiin tuotoksiinsa kuuluvat kokonaislevytykset Anton Brucknerin ja Jean Sibeliuksen sinfonioista: viimeksi mainittujen ansiosta hänelle on myönnetty myös Suomen leijonan ritarikunnan kunniamerkki.

Tällä kertaa Maazelin elämäntyötä muistetaan matkustamalla lähes 55 vuoden taakse hänen uransa alkuun. Tuolloin, tammikuussa 1961, Maazel levytti Berliinissä César Franckin (1822–1890) ja Felix Mendelssohnin (1809–1847) sinfonioita. Olen käsitellyt molempia ohjelmassa olevia teoksia myös aiemmin.


César Franck: Sinfonia D-molli. 36 min 55 sek.

Felix Mendelssohn: Sinfonia nro 5 D-duuri, "Reformaatiosinfonia". 26 min 51 sek.

Berliner Philharmoniker, Lorin Maazel.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Crhistus-Kirchessä 1961
63 min 55 sek.

Maazel teki nämä levytykset Länsi-Berliinissä ollessaan 30-vuotias, ja tietty nuorekkuus tulkinnoista välittyykin. Franckin kromaattinen ja silti niin vastustamattoman melodinen ainokaissinfonia esitetään usein hieman viipyilevästi, hartaasti ja jopa meditatiivisesti, mutta nuorelle Maazelille musiikki on täynnä kiivaita tunteita ja energiaa. Näin määrätietoista ja jopa villiä tulkintaa Franckin sinfoniasta ei toiste kuule. Kun mainitsen kiivaat tunteet ja villiyden, ei pidä luulla tämän merkitsevän epäjärjestystä. Päin vastoin, Maazelin kontrolli on ihailtavaa. Vaikka meditaatiosta tuleekin taistelua, käydään se hyvässä järjestyksessä ja myönteisessä ilmapiirissä. Tulkinta ei ole vahvimmillaan lyyrisissä jaksoissa, mutta kliimaksit ovat verrattomia ja kuuntelukokemus todella virkistävä. Berliinin filharmonikot soittaa odotetun kauniisti ja täyteläisesti, mutta Maazel on onnistunut kiskomaan esiin eräänlaista voimallista ilmavuutta, ja myös äänimaisema on hieman Karajanin kaudella sittemmin maineeseen noussutta standardia rosoisempi ja heterogeenisempi, mikä sopii tähän ranskalaisen ja saksalaisen tradition rajamailla kehräävään sinfoniaan. Tätä en vaihda.


Suurin piirtein yhtä hyvä ja pitkälti samoista syistä on Mendelssohnin sinfionioiden ruma ankanpoikanen, säveltäjän 21-vuotiaana valmistama, mutta vasta postuumisti julkaistu Reformaatio- tai Uskonpuhdistussinfonia. En ymmärrä, miksi tämä teos ei ole suositumpi tai esitetympi, enkä tajua, miksi sitä väheksytään. Mutta toisaalta kaikkien muiden mielestä yleensä Mendelssohnin Skottilainen on paras, vaikka itse arvotan sen kuuntelukokemuksena kauas Italialaisen taakse, joten ehkä olen vain outo tämän säveltäjän kohdalla. 
 Joka tapauksessa Augsburgin uskontunnustuksen 300-vuotisjuhlaan sävelletty sinfonia on tuskin koskaan paremmin kuvannut yhtä reformaation aspektia: hektistä ja malttamatonta hurmosta, ajatusten, harhojen ja uskomusten tarjoamaa kaiken tieltään raivaavaa uudistuvaa voimaa. Tämä ei ole brutaali eikä voimakas sinfonia, mutta Maazelin tulkintaan ladattu energia nostaa sen aivan uudelle intensiteettitasolle. Hartautta ja klassillisia rakenteita korostavat tulkinnat jäävät tämän rinnalla, tai pikemminkin takana, puremaan pölyä. Keskimmäisissä osissa (sinfonian toinen osa, Allegro vivace, on muuten aivan tolkuton korvamato, joka ei tunnu lähtevän aivokopasta kulumallakaan) on jopa hieman kärsimättömyyttä, mutta painokkuutta ei tulkinnasta puutu. Ensiosan kliimaksi on juuri niin harras ja ylväs kuin voi toivoa, mutta siinä on myös aimo annos uhmaa, mikä sopii sinfonian aihepiiriin mainiosti. Juuri dynaamisuus ja kamppailun tuntu ovat tämän tulkinnan vahvuuksia: Maazelin parissa tuntuu siltä, että jotain historiallista todella on ns. pelissä.
  Sinfonian finaali, majesteettinen huipennus, jossa Saksan suurimpiin kuuluva juutalaistaiteilija lainaa suurieleisesti Saksan suuriimpiin kuuluvan antisemiitin kuuluisinta virttä, esitetään niin kiihkeästi kuin nuotit ja merkinnät suinkin antavat myöten. En ole kuullut kenenkään "myyvän" tätä sinfoniaa paremmin ja vakuuttavammin kuin Maazelin. Siinä missä Lutherin "Jumala ompi linnamme" -sävelmän paluu osan ja koko sinfonian kliimaksissa voisi olla korni tehoste, onnistuu Maazel tekemään siitä koko ripeästi johtamansa sinfonian uskottavan kulminaatiopisteen. Äänitys on ehkä hiukan Franckia epäselvempi, ja aina saa toivoa lisää massaa vaskiin, mutta olen tämän esityksen edessä myyty. 

Maazel tunnettiin paitsi teknisestä paneutumisestaan, niin myös siitä, että hän teki epäkonventionaalisia ratkaisuja ja otti riskejä sortuen tosin joskus sekä ylidramatisointiin että liialliseen levollisuuteenkin. Olen kuullut häneltä sekä onnistumisia että vähemmän onnistuneita ratkaisuja, mutta kun hän onnistuu, hän onnistuu suurenmoisesti, kuten näissä esityksissä. Se, että nämä tulkinnat eivät ole haihduttaneet tuoreuttaan ja erottuvuuttaan lähes 55 vuoden aikana, voi oikeastaan olla hälyttävä merkki klassisen repertuaarin tulkintahomogenisaatiosta. Muistettakoon Maazel mieluiten onnistumistensa, kannattavien riskien, kautta.

Jos jotain haluaa moittia, niin on todettava, että levynkansi on melko ruma ja aiheeseen liittymätön. Tämä äänenlaadullisesti ehostettu uudelleenjulkaisu on nimittäin yhdistelmä kahdesta LP:stä. Ensimmäinen käsitti Franckin sinfonian ja toinen piti sisällään Mendelssohnin 4. ja 5. sinfonian, ja uudelleenjulkaisun kanneksi valikoitui Mendelssohnin 4. sinfonian italialaisuuteen viittaava toritaidemainen kansikuva.

2 kommenttia:

  1. Blogisi on mielenkiinoinen ja muutama levy on tullut hyllyyni ihan arvioidesi perusteella. Erityisesti taustatiedot teoksista ja säveltäjistä ovat erinomaisia.

    Tätä kirjoitustasi haluaisin kuitenkin sen verran kommentoida, että Luther ei ollut niinkään antisemitisti, vaan antijudaisti. Näissä on sellainen ero, että antijudaisti ei inhoa juutalaisia vain siksi että ovat juutalaisia etnisesti, vaan inho kohdistuu juutalaiseen uskontoon. Lutherin sanoja on käytetty väärin antisemitistisessä propagandassa viittamalla usein teokseen nimeltä "Juutalaisista ja heidän valheistaan". Kannattaa etsiä teos käsiinsä, niin selviää, mistä on kyse. Kyseessä on puhtaasti teologinen kirjoitus, joka kertoo Vanhan Testamentin messiasennustuksista ja -odotuksista ja niiden pohjalta sitten kerrotaan, miksi juutalaiset ovat valheessa kieltäessään Kristuksen olevan messias. Kuka tahansa kristityksi tullut juutalaissyntyinen (kuten tässä kirjoituksessa mainittu Mendelssohn) oli Lutherille mitä hienoin "jaloöljypuun oksa" (raamattukieltä, joka tarkoittaa jalosyntyistä (juutalaislähtöistä) kristittyä erotukseksi pakanakristitystä (me kaikki muut). Joo, tätä asiaa ei oikeasti voi tietää, ellei sen klassisen musiikin ja historian ohella harrasta myös teologiaa tai tee sitä työkseen. Natsit häikäilemättä käänsivät yhtä sun toista omiin tarkoituksiinsa sen enempää selittelemättä ja siksi Lutherkin on jälkimaailman silmissä saanut vähän tavallista pahemman konnan maineen. Persoonana hän toki oli ristiriitainen ja äkkiväärä, mutta natsien touhuista hän tuskin olisi pahemmin välittänyt - saati hyväksynyt.

    Edelleen, kiitos erinomaisesta blogista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, olen hyvin ilahtunut, jos joku on kokenut kirjoituksistani jotain sisältöä ja virikettä saavansa!

      Jos Lutherin kohdalla haluaa tuollaisen distinktion tehdä, niin siitä vain. Yksittäisten juutalaisten kannalta voi olla aika yhdentekevää, vaaditaanko heidän synagogansa poltettaviksi, talonsa tuhottaviksi ja lainsuojansa menetettäväksi teologisten vai biologististen tekosyiden nojalla. Luther näyttää pettyneen, kun hänen varhainen naiivi luulonsa siitä, että juutalaiset voitaisiin käännyttää, osoittautui juuri niin naiiviksi kuin mitä olikin, ja suhtautui sittemmin aiheeseen hieman... "äkkiväärä" on minusta aika diplomaattinen ilmaus tässä kohdin.

      Se on toki totta, että Luther ei ollut eikä edes voinut olla modernissa mielessä rasisti vielä renessanssiaikana, se olisi ideologishistoriallisesti jokseenkin anakronistista. Juutalaiset toki välttyivät Lutherin vihalta, jos suostuivat tekemään hänelle mieliksi ja ottamaan Jeesuksen vastaan; sikäli hänen juutalaisvihansa on toki "pinnallista" laatua.

      Ko. Lutherin teos on minulle entuudestaan tuttu. "Puhtaasti teologiseksi" kirjoitukseksi siinä on melkoisesti väkivaltaisia toimenpide-ehdotuksia ja -vaatimuksia. Pidän sitä mielipuolen läpeensä sairaana vihakirjoituksena. Mutta on totta, etten teologiaa harrastakaan.

      Poista