perjantai 30. lokakuuta 2015

Waxman: Frankensteinin morsian ym. elokuvamusiikkia

Olen joka vuosi halloweenin tienoilla kirjoittanut jotakin makaaberin juhlan tunnelmaan sopivasta musiikista. Viime vuonna kävin läpi kokoelman, joka yhdistää perinteistä klassista musiikkia elokuvamusiikkiin. Eräs ko. albumin ilahduttavimmista numeroista on lyhyt sarja suosikkielokuviini kuuluvan Frankensteinin morsiamen (Bride of Frankenstein, 1935) mainiosta musiikista. Tänä vuonna mennään sarjaa pidemmälle ja kuunnellaan koko teos, joka rekonstruoitiin ja palautettiin täyteen kunniaansa 1990-luvulla.


Frankensteinin morsiamen tähdet: tri Frankenstein (Colin Clive), Morsian (Elsa Lanchester), Hirviö (Boris Karloff), tri Pretorius (Ernest Thesiger).
Frankensteinin morsiamen loistavasta musiikista vastaa Franz Waxman (1906–1967). Preussin Sleesiassa Wachsmannin perheeseen syntynyt säveltäjä opiskeli Dresdenissä ja työskenteli saksalaisten elokuvien orkestroijana edeten vähitellen varsinaiseksi elokuvasäveltäjäksi. Ura Saksassa tyrehtyi Hitlerin valtaannousuun, ja juutalainen Wachsmann pakkasi laukkunsa vuonna 1934, kun natsipukarit pahoinpitelivät hänet Berliinissä. Wachsmann muutti Ranskan kautta Kaliforniaan, missä työllistyi erinomaisten näyttöjensä avulla elokuvasäveltäjäksi ja muutti nimensä siihen muotoon, jossa sen olemme tottuneet alkuteksteissä näkemään. Sitä näet näkee kohtalaisen paljon. Waxmanin musiikkia kuulee esimerkiksi Hitchcockin Takaikkunassa (Rear Window, 1954), Wilderin Auringonlaskun kadussa (Sunset Boulevard, 1950) ja Stevensin elokuvassa Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951). Parhaan musiikin Oscarin Waxman sai kahdesti, vuosina 1950 ja 1951 (em. Wilderin ja Stevensin ohjauksista).

Franz Waxman 1930-luvulla. Waxmanin näkö oli lapsuudessa tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä erittäin heikko, ja hänen oli käytettävä hyvin vahvoja silmälaseja.

Waxman sävelsi myös itsenäistä ja vakavampaa musiikkia; hänen suurin ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen vakava mestariteoksensa on oratorio Joosua (Joshua) vuodelta 1959. Waxmanin elokuvamusiikista nostan omien mieltymysteni mukaisesti esiin Frankensteinin morsiamen ohella Taras Bulban (1962). Näitä kahta runsasta ja mielikuvituksellista soundtrackiä kuunnellessa ei aika käy pitkäksi. 

Frankensteinin morsian oli ilmestyessään vuonna 1935 elokuvamusiikin kirkkainta kärkeä. Vielä muutamia vuosia aiemmin Hollywood-elokuvissa oli ollut musiikkia alku- ja lopputekstien lisäksi korkeintaan muutamissa kohtauksissa (esim. Frankensteinin morsiamen edeltäjä, vuoden 1931 Frankenstein, on alku- ja lopputekstejä sekä tanssikohtuaksia lukuun ottamatta täysin musiikiton), ja Waxmanin rehevä, monipuolinen ja fantastinen musiikki teki vuonna 1935 niin suuren vaikutuksen, että hänet nostettiin saman tien Universal-elokuvastudion musiikkiosaston johtoon 29-vuotiaana. 



Franz Waxman:

Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein, 1935, koko elokuvamusiikki, alk. ork. Clifford Vaughan, rekonstruoineet ja uudelleenorkestroineet Tony Bremner & Soren Hyldgaard):

I Alkutekstit (1:24)
II Prologi – Menuetti ja myrsky – Hirviön esiintulo (6:05)
III Surukulkue (2:16)
IV Outo ilmestys (2:55)
V Pullokohtaus (2:13)
VI Naishirviö – Pastoraali – Takaa-ajo – Ristiinnaulitseminen (7:40)
VII Tuli tuvassa – Hautausmaa (2:07)
VIII Danse macabre (2:09)
IX Luominen – Torni räjähtää – Finaali (13:22)

The Invisible Ray, 1936: Sarja (5:54)

Prince Valiant, 1954: Sarja (10:00)

Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941): Preludi – Sunnuntaiaamu (4:40)

Rebekka (Rebecca, 1940): Sarja (7:07)

Taras Bulba, 1962: Ratsastus Dubnoon (4:55)

The Westminster Philharmonic Orchestra, Kenneth Alwyn (Frankensteinin morsian, The Invisible Ray)

Prahan kaupunginorkesteri, Paul Bateman.

Silva Screen, Frankensteinin morsian äänitetty 1993, tämä julkaisu vuodelta 2003. 73:02.

Frankensteinin morsiamen kummallisuudet tarjoavat Waxmanille mahdollisuuden leikitellä tyylikausilla ja sävellystyyleillä, ja tästä otetaan ilo irti. Heti alkutekstien jälkeen kuullaan hyvin mukava myöhäisklassinen menuetti, myrskymusiikissa voi kuulla muistumia Beethovenista ja Pretoriuksen hautaholvipiknikkiin liittyvässä Danse macabressa niin Saint-Saënsia, pseudobarokkia kuin modernismiakin. Waxman käyttää Wagnerin tapaan johtoaiheita (Leitmotiv), jotka edustavat eri hahmoja tai ajatuksia. Esimerkiksi hirviöllä on tyly, murinaa muistuttava lyhyt teema, ja naispuolisen hirviön ajatusta ja hahmoa kuvaa jokseenkin eksoottisesti nouseva pikkuteema, jota kuullaan monta kertaa alkuteksteistä lähtien. Pretoriuksella puolestaan on sopivan vinksahtanut pikku aihe, jota käytetään hänen kohtauksissaan.

Kaikki tämä on hauskaa ja toimii yllättävän hyvin sinfonisessa muodossa ilman kuvaa. Se myös kuulostaa tolkuttoman paljon paremmalta kuin elokuvassa, jossa musiikki kärsii ahtaasta akustiikasta, huonosta äänityksestä ja tietysti myös dialogista ja efekteistä. Tosin jos etsii halloween-juhliin sopivaa musiikkia, on Waxmanin koko sävellys ehkä hiukan paksu, joten sellaisiin tarkoituksiin voi sopia paremmin Kunzelin esittämä lyhyt sarja (linkki ensimmäisessä tekstikappaleessa). Suuri osa musiikista on oopperamaista pikemmin kuin varsinaisesti pelottavaa, mutta karmivan tunnelman luomisessa parhaiten onnistuvat hirviön ensiesiintyminen, Henry Frankensteinin ennenaikainen surusaatto, "Outo ilmestys" (jossa voi kuulla aavistuksen Näyttelykuvien Musorgskia ja jossa esitellään Pretoriuksen teema) ja perverssin ylivirittynyt Danse macabre hautaholvissa. 

Pitkä finaalijakso on loistava, voimakas ja hillittömän hauska, eräs elokuvamusiikin suurista saavutuksista, joka ei yhtään häpeä vaikka Korngoldin rinnalla. Levyllä on täydennyksenä sangen laaja valikoima muuta Waxmania mukavina esityksinä, mutta albumia hallitsee oikeutetusti Frankensteinin morsian. Levyä voi suositella kaikille ko. elokuvan ihailijoille, ja myös vanhan elokuvamusiikin ystäville. Se on äärimmäisen viihdyttävä, kekseliäs ja hauska, ja tarjoaisi mielenkiintoisen ohjelman myös elokuvamusiikin konsertteihin, joista sinfoniaorkesterit ovat nykyään varsin kiinnostuneita.

Westminster Philharmonic, joka esittää pääohjelmanumeron, on amatööriorkesteri, joka konsertoi alle kymmenen kertaa vuodessa.Tähän nähden se soittaa hämmästyttävällä varmuudella. Kapellimestari Kenneth Alwyn (s. 1925) on hionut soinnin juuri sellaiseksi, joka sopii elokuvamusiikkiklassikoihin: ääni on kirkas ja terävä, ja efektit, kuten erikoislyömäsoittimet ja aavemainen ondes Martenot, tekevät upean vaikutuksen. Olen saanut tästä levystä paljon iloa ja hupia.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Strauss: Alppisinfonia

Richard Straussin Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie) sai ensiesityksensä Berliinissä 28.10.1915. Satavuotispäivää vietetään siis tämän artikkelin julkaisupäivämäärällä, ja sitä on syytä juhlistaa asiaankuuluvasti. Alppisinfoniaa ei välttämättä konserttisaleissa kuule ihan joka kaudella johtuen sen vaatimista suurista voimavaroista ja omistautuneesta tulkitsijasta, mutta levytyksiä on tarjolla paljon. Olen käsitellyt aiemmin jo kahta ja näissä yhteyksissä valottanut myös teoksen syntyä, merkitystä ja sisältöä, joten en käytä tämän toistamiseen enää paljon aikaa.

Richard Strauss ja Alpit yhteiskuvassa.

Strauss (1864–1949) päätti sävelrunojensa sarjan Alppien huipulle myöhäisromanttiseen mammuttityyliin, ja sointinsa runsauden sekä detaljiensa haasteellisuuden ansiosta teoksesta on tullut viimeistään digitaalitekniikan aikakaudella suosittu levytyskohde. Tarjolla on toinen toistaan hienompia, massiivisempia ja täyteläisempiä – ja myös vaihtelevasti hintavia – levytyksiä. Edullisuuteen panostanut Naxos aloitti levytystoiminnan 1980-luvulla, mutta päätti käydä Straussin suureen sinfoniaan käsiksi vasta pitkälti 2000-luvun puolella. Tehtävään valittiin johdonmukaisen laadukasta ja innostavaa jälkeä tehnyt puolalainen kapellimestari Antoni Wit (s. 1944), kokoonpanoksi perinteikäs Weimarin orkesteri, ja lopputuloksena on tämä ulkoasultaan vaatimaton levy. Jopa kansikuvan Mont Blanc näyttää levolliselta ja utuiselta verrattuna monien muiden julkaisujen huimiin kansiin. Kuva on kuitenkin edustava, sillä Wit ja Naxos tekivät ehkä tietoisen valinnan jäädä pois briljanssikilpailusta ja koettivat sen sijaan jotain hieman erilaista.  



Richard Strauss:

Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie), op. 64 (54:14).

Staatskapelle Weimar, Antoni Wit.

Naxos, äänitetty Weimarissa 2005.

Weimarin Staatskapelle on taitava orkesteri, muttei esim. Berliinin tai Wienin filharmonikkojen veroinen, eikä budjettihinnoilla voi odottaa hyperterävää huippuäänitystä. Niinpä kannattaa yrittää löytää vahvuuksia ja erottumispintaa muualta. Wit muotoilee Alppisinfoniasta vaikuttavan kokonaisuuden, joka avautuu yleismuotonsa, ei yksityiskohtiensa kautta. Sitä voisi verrata utuiseen massiiviin; lähikuvat eivät ole yhtä tarkkoja ja lennokkaita kuin muilla, koska tässä vuorta tarkastellaan kauempaa yleiskuvassa. Wit on ennemmin filosofinen kuin briljantti, jos moisessa muotoilussa on mieltä. Hänen temponsa ovat kautta linjan tasaisempia kuin useimmilla tuntemillani kilpailijoilla, ja laajuuden tuntu korostuu yksityiskohtien kustannuksella.

Eivät detaljit silti vailla särmää ole. Weimarin orkesteri soittaa kauniisti, ja lämmin yleissävy on hyvin miellyttävä. Puupuhaltimet saisivat päästä enemmänkin esiin, mutta vasket sen sijaan ovat sopivan juhlalliset ja painokkaat. Äänessä syntyy jonkin verran massautumista, joka toisaalta antaa esitykselle kokoa, mutta myös karsii vivahteita. Sinfonian suuri huipennus on palkitseva ja seesteinen, ja myös syklinen rakenne toimii Witin käsissä upeasti, mutta tämä tulkinta ei saa minua aivan kokonaan puolelleen.

Straussin Alppisinfoniassa on ilmiselvästi filosofinen puolensa ja tilaa tulkinnalle, mutta Wit uhraa – joko käytännöllisistä tai tulkinnallisista syistä – suuremman osan Straussin huiman ja uskaliaan orkestraalisen heittäytymisen huumasta kuin mistä olisin halukas luopumaan palkitsevienkaan tulosten edessä. Minulle oleellinen osa Straussin vetovoimasta perustuu hänen ylittämättömään kykyynsä ja valmiuteensa tuhlailla haastavia musiikillisia efektejä, ällistyttää ja hämmentää, käyttää orkesteria häikäisevämmin kuin kukaan muu uskaltaisi tai kehtaisi. Tämä ei tarkoita, etteikö Straussista voi löytää introversiota ja hillintää, mutta Wit jättää Straussin sensuaalisen puolen minusta liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi Vesiputous, lyhyt ja hämmästyttävä kliimaksi, joka yllättää kuulijan ja katoaa sitten yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, on Witin käsissä hyvin proosallinen. Tempon ja rytmityksen tasaisuus alkaa myös pidemmän päälle kuulostaa uhkaavasti viivyttelyltä syvällisyyden asemesta. 

Witin Alppisinfonia ei ole vailla ansioita. On sinänsä ilahduttavaa, että joku valitsee tämänkin reitin vuoren harjalle. Minusta Strauss silti toimii paremmin humanistisessa kuin geologisessa mittakaavassa.   

torstai 15. lokakuuta 2015

Beethoven: Pianokonsertot

Beethoven aloitti uransa pianon ihmelapsena, ja oli luontevaa, että hän sävelsi pianokonserttoja omiin tarpeisiinsa, esitelläkseen virtuoosinkykyjään. Ensimmäisen pianokonserttonsa hän kirjasi paperille Bonnissa vuonna 1783, 13 vuoden kypsässä iässä. Tästä teoksesta on säilynyt vain piano-osuus, eikä sitä kuulla tai esitetä käytännössä ikinä (ei ole tullut vastaan ainoatakaan levytystä). Seuraavan pianokonserttonsa työstämisen nuori säveltäjä aloitti 17-18-vuotiaana, ja se valmistui ilmeisesti vallankumousvuonna 1789, mutta on yhä ankkuroitu vankasti Haydnin ja Mozartin konserttotyyliin. Beethoven piti tätä Bonnissa syntynyttä konserttoa käyntikorttinaan saapuessaan Wieniin 21-vuotiaana kunnianhimoisena muusikkona. Hän paranteli ja viilaili sitä silloin tällöin yli vuosikymmenen, ennen kuin se lopulta julkaistiin vuonna 1801. Tähän mennessä Beethoven oli jo ehtinyt säveltää (1797) ja julkaista uuden pianokonserton, joka oli saanut julkaisujärjestyksen mukaan järjestysluvun 1. Näin siis kolmas Beethovenin säveltämä pianokonsertto on nro 1, mutta toinen aivan oikein nro 2. Tämän jälkeen konsertot noudattavat keskinäistä järjestystä suhteessa virallisiin numeroihinsa, joten neljäs konsertto on nro 3, viides nro 4 ja kuudes nro 5 (nro 6, eli seitsemäs pianokonsertto, luonnosteltiin mutta jätettiin kesken Wienin kongressin aikoihin). Tämä ei ole edes paha: Schubertin ja Dvořákin sinfoniat ovat paljon toivottomammin sekaisin.

Ai... ns. Konsertto nro 0, WoO 4? No, olin nuori. Tarvitsin rahaa.

Numeroiduista pianokonsertoista 1 ja 2 kulkevat vielä aika selvästi Mozartin myöhäisempien konserttojen maisemissa; todella omilleen säveltäjä pääsee nro 3:n (1803) myötä. Tämä sävellys ylittää tekijänsä aiemmat sinänsä taidokkaat ja kykyä kysyvät konsertot kohoten uudenlaisiin sinfonisiin mittoihin. Neljäs (1806) ja viides (1809–11) konsertto ovat suvereeneja mestariteoksia, joista jälkimmäinen sai lisänimen Keisarikonsertto – ehkä yleistä majesteettisuuttaan, ehkä siksi, että Napoleon miehitti Wienin 1809, jolloin konserttoa sävellettiin, ehkä ensiosan sotilaallisten kaikujen vuoksi, ja ehkä siksi, että brittiläinen kustantaja arveli teoksen myyvän paremmin, jos sillä on lisänimi.

Beethovenin pianokonsertoista on saatavilla melko järjetön määrä ansiokkaita levytyksiä. Jos haluaa kaikki kerralla, niin tässä eräs, josta en ole paljoa valittamista keksinyt:


Ludwig van Beethoven:

Pianokonsertto nro 1 C-duuri, op. 15;

Pianokonsertto nro 2 B-duuri, op. 19;

Pianokonsertto nro 3 c-molli, op. 37;

Pianokonsertto nro 4 G-duuri, op. 58;

Pianokonsertto nro 5 Es-duuri, op. 73, "Keisarikonsertto".

Murray Perahia, piano;

Koninklijk Concertgebouworkest,
Bernard Haitink

Sony (3 CD), äänitetty Amsterdamin Concertgebouwssa 1984-87.

Amerikkalainen Murray Perahia (s. 1947) teki 80-luvulla Amsterdamissa tämän Beethoven-sarjan, jonka osat on kätevästi koottu kolmen levyn uudelleenjulkaisuksi. Vähemmän kätevää on, että pahvin ja ohuen muovin kolmitaitoksinen pakkaus on heppoinen ja altis kolhuille, samoin kuin se, ettei tilaa ole annettu edes minimaalisille esittelyille sävellyksistä. Tämä tietysti kohtuullistaa kokoelman hintaakin, mutta silti pakkaus on hieman aneeminen. 

Anemia ei sitten tulkintoja onneksi vaivaakaan. Niissä on väriä, muotoa ja linjakkuutta. Perahian kosketus on hienovarainen ja ilmava, muttei painoton, ja hänen Beethoveninsa on vivahteikas runoilija. Hollantilainen Bernard Haitink (s. 1929) toimii orkestereineen täydessä yhteisymmärryksessä solistin kanssa, ja tuloksena on harvinaisen selkeälinjaista Beethovenia. Asiaa auttaa erinomainen ja luonnollinen äänitys, josta sekä erottaa halutessaan jokaisen yksityiskohdan että kokoaa kauniin ja täyteläisen yhteisvaikutelman.  Mainio esimerkki solistin ja orkesterin yhteispelistä saadaan neljännen konserton Andantessa, jossa piano suostuttelee vastahakoisen orkesterin puolelleen. Perahian ja Haitinkin vuorottelua ja huolellisesti rakentuvaa dramatiikkaa seuraa kuin hyvää näytelmäkohtausta.

Parhaimmillaan tulokset ovat ehkä konserttojen hitaissa osissa, jotka Perahia tulkitsee ehdottomalla varmuudella, virtaviivaisella otteella ja luonnollisuudella, joka löytää niiden meditatiivisesta kauneudesta paljon enemmän kuin vain romanttista suloa: niistä paljastuu todellista ylväyttä ja jalomuotoista suuruutta. Yksi levytys ei voi tyydyttää Beethovenin konserttojen koko tulkinnallista potentiaalia, mutta hitaissa osissa Perahia on lyömätön mestari. Esimerkiksi kolmannen konserton Largo, joka siirtyy niin hätkähdyttävästi ensiosan tummasävyisestä dramatiikasta lähes leijailevaan auvoon, omaksuu Perahian komennossa lähes ylimaallisen tuntuman.

Taltioinnit ovat niin aseistariisuvan luontevia, pakottoman ja väistämättömän oloisia tulkinnallisessa herkkyydessään ja suunnattomassa moni-ilmeisyydessään, että niiden parissa ei kaipaa mitään lisää. Jopa Keisarikonsertto, jossa sijaa on vielä ilmeisemmän sankarilliselle heittäytymiselle, on tällä kokoonpanolla vastustamaton, ja jos majesteettisessa ensiosassa on kuultu vielä sinfonisempaa ja muhkeampaakin orkesteraalista myllerrystä toisaalla, on Perahian pianon lumovoima kiistaton: johdannon hiljaiset soolot todella pysäyttävät ja koskettavat.

Minulle on ollut paljon iloa tästä kätevästä kokoelmasta, joka käsittelee Beethovenin pianokonserttoja sellaisella hienovaraisen runollisella otteella, jota voisi odottaa pianosonaateilta. Esitykset eivät ole markkinoiden jykevimpiä, mutta juuri Beethovenin pianokonsertoissa on paljon tilaa näin vaivattomalle, vilpittömälle ja elegantille muuntautumiskyvylle. 

tiistai 13. lokakuuta 2015

Holst: Planeetat & Suite de Ballet

Jos joku tuntee, että hänellä on liikaa joutavaa aikaa ja henkistä tasapainoa, voi molempia kuluttaa yrittämällä luetteloida kaikki Gustav Holstin (1874–1934) Planeetat-sarjasta (1916) tehdyt levytykset. Niitä on paljon, toinen toistaan hienompia ja kalliimmalla tehtyjä. Tässä sen sijaan yksi, jota ei ole tehty kalliilla. Tämä englantilaisen Adrian Leaperin (s. 1953) Tšekkoslovakiassa (sellainenkin silloin vielä oli) Naxokselle taltioima tulkinta on äänitekokoelmani varhaisimpia hankintoja. Nostattaako se minussa nostalgista värinää? Kokeillaan.


Gustav Holst:

Planeetat:
Mars, sodan tuoja (7:41)
Venus, rauhan tuoja (8:06)
Merkurius, siivekäs sanansaattaja (4:34)
Jupiter, hilpeyden tuoja (7:54)
Saturnus, vanhuuden tuoja (8:57)
Uranus, taikuri (5:41)
Neptunus, mystikko (6:59)
Suite de Ballet, op. 10:
I Danse rustique (2:34)
II Valse (3:41)
III Scène de nuit (6:28)
IV Carnival (5:34)

Tšekkoslovakian radion sinfoniaorkesteri, Adrian Leaper.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 1988 (Planeetat) & 1989 (Suite de Ballet). 68:44.

Aikana, jolloin CD-levyt olivat (1) kalliita ja (2) sellaisia asioita, joita ylipäänsä ostettiin, Naxos valtasi itselleen markkinaosuuden tekemällä levytyksiä klassisen musiikin perusrepertoaarista itäeurooppalaisten orkesterien kanssa ja myymällä niitä budjettihintaan. Klassiseen musiikkiin tutustuvalle ja säästeliäälle kuluttajalle tällainen julkaisu oli aikanaan hyvin houkutteleva. Kuunneltuani sitä uudelleen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen joudun toteamaan, että mitään ihmeellistä tai mainittavaa siinä ei ole. Kyseessä on käsittääkseni Naxoksen ensimmäinen Planeetat-levytys, eikä markkinoiden tulokas halunnut ottaa tulkinnallisia riskejä. Leaper johtaa kompetentin keskitien tulkinnan, josta ei kannata turhaan kovin persoonallista kosketusta etsiä. Orkesterin musisointi on aivan kelvollista, ja konserttina tällainen olisi aivan mukiinmenevä, vaikka useammilla otoilla olisi ehkä saatu vielä siloisempaakin jälkeä. Isoksi ongelmaksi levytyksen kestävälle kilpailukyvylle muodostuu se, että Planeetat kuulostaa tässä pikemmin "Planetaariolta". Äänityksestä puuttuu tilan, massan ja sanan molemmissa mielissä avaruuden tuntu. Hyvä yritys ja tosissaan tehty, mutta ei tämä enää liki kolmen vuosikymmenen jälkeen ole kilpailukykyinen planetaarisilla markkinoilla, varsinkin kun CD-levyjen hinnat ovat suhteellisesti romahtaneet. "Suht OK" -luokkaan sijoittuva levytys ei ole sellainen, jota enää uutena hankittavaksi voi suositella.

Ei kiekkoa kannata silti poiskaan heittää, jos sellainen jo valmiiksi nurkissa pyörii, sillä täytteenä on mielenkiintoinen ja harvoin kuultu Suite de Ballet (Balettisarja), jonka Holst kyhäsi vuonna 1899. Tämä nuoruudentyö ei ole tarkoitettu mihinkään tiettyyn balettiin, vaan on irrallinen ja kevyt orkesterisarja balettimusiikin hengessä. Orkestraatio on viehättävä, ja koko sarjassa on hyvin ranskalainen henki: nuori säveltäjä on selvästi ollut tätä tehdessään ranskalaiseen oopperaan kiinteästi kuuluneen baletin lumoissa. Tämä on verrattoman hupaisaa, hyväntuulista ja notkeaa musiikkia, jonka keveään ja hieman kimeään äänimaisemaan Bratislavan studion akustiikka istuu mainiosti. Valloittavan hyväntuulinen hömppäsarja osoittautuu kirkkaasti albumin parhaaksi tarjonnaksi. 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Raff: Sinfoniat 3 & 10

Maine on katoavaista: tästä kliseestä tarjoaa 1800-luvun ja 2000-luvun konserttiohjelmistojen vertailu kosolti esimerkkejä. Ketään säveltäjää ei muisteta syyttä, mutta jotkut ehkä on heppoisin perustein unohdettu, usein nähtävästi siksi, että heillä ei ole ollut riittävän vaikutusvaltaisia puolestapuhujia, tai siksi, että he ovat edustaneet kuivaksi määriteltyä oppimestaruutta ja vanhoillisuutta. Unohdetuissa säveltäjissäkin on aste-eroja. Lisztin orkesterimusiikki on aliesitettyä, mutta muuten hän on yhä maineessa paljon edellä Saint-Saënsia, jota 1900-luvun alussa pidettiin eräänä aikansa huomattavimmista säveltäjistä. Saint-Saëns puolestaan on suoranainen kuuluisuus verrattuna Glazunoviin, jonka rinnalla Meyerbeer on aivan uppeluksissa. Kaikki edellä mainitut ovat siltikin säilyneet tuoreempina klassisen musiikin harrastajain mielessä kuin Joachim Raff (1822–1882). Siinä missä tietäväinen ihminen voi ehkä tunnistaa Meyerbeerin nimeltä, ei Raff tyypillisesti sano mitään edes konserttien kausikorttilaisille. Silti hän oli hyvin tuottelias säveltäjä, jonka nimissä on yksin sinfonioita peräti yksitoista, ja jota pidettiin 1800-luvun lopulla huomattavana ohjelmamusiikin edistäjänä. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Joachim Raff ei tahdo uskoa, miten hänelle on kuoltuaan käynyt.
Raff syntyi vuonna 1822 Sveitsissä, minne hänen württembergiläinen isänsä oli kaksitoista vuotta aiemmin paennut välttyäkseen pakkovärväykseltä Napoleonin armeijaan. Se oli varmaankin ihan nokkela veto, jos ei palanut halusta tutustua Venäjän talveen ja kuoliaaksi paleltumiseen. Joachim Raff ryhtyi varttuessaan opettajaksi ja perehtyi omaehtoisena harrasteena musiikkiin töidensä ohella. Pari pianokappaletta onnistui niin hyvin, että Raff lähetti ne Felix Mendelssohnille pyytääkseen palautetta. Mendelssohn katsoi ne täysin julkaisukelpoisiksi suositellen niitä kustantajalleen, ja tämän menestyksen rohkaisemana Raff jätti opettajantoimensa 1844 ja muutti Zürichiin keskittyäkseen säveltämiseen. 

Seuraavien vuosien aikana työt veivät Saksaan, ja Raff ystävystyi Franz Lisztin ja Hans von Bülowin kanssa. Lisztin kautta Raff päätyi 1800-luvun puolivälin musiikin aallonharjalle. Ohjelmamusiikki, eli musiikki, joka kertoo tarinan tai kuvailee hahmoja ja tunnelmia jonkin ulkoisen ohjelman tai teoksen innoittamana, oli viimeistä huutoa, ja Liszt kehitti sinfonisen runon eli sävelrunon lajityypin. Raff toimi 1850-luvulla Lisztin assistenttina, ja työskenteli tällöin läheisesti Lisztin sävelrunojen parissa. Omien sanojensa mukaan Raffilla oli merkittävä osa Lisztin Tasson ja Prometheuksen orkestraatioissa, eikä näitä väitteitä ole syytä epäillä, sillä Liszt ei ollut lainkaan varma omasta orkesterinkäytöstään. 

Musiikillisesti melko itseoppinut Raff pääsi musiikkiopetuksen huipulle, kun hänet vuonna 1878 valittiin Frankfurtissa perustetun tri Hochin konservatorion ensimmäiseksi rehtoriksi. Tätä virkaa hoitaessaan hän kuoli kesäkuussa 1882 60-vuotiaana. Hän jätti jälkeensä hyvin laajan tuotannon, jossa lähes kaikki musiikin lajityypit ovat edustettuina: suuria orkesteriteoksia on sinfonioiden, alkusoittojen ja orkesterisarjojen muodossa tuntikausiksi, konserttoja useita, jousikvartettoja ja muuta kamarimusiikkia runsaasti, salonkimusiikkia kotitarpeiksi, maallisia kantaatteja ja kirkollisia sävellyksiä useampia, Liedejä ihan riittämiin ja oopperoitakin enemmän tai vähemmän viimeisteltyinä kuusi. Kun mies tämän lisäksi oli tunnustettu sävellyksenopettaja, niin missä vika, kun hänen nimensä tunnistusaste on nykypäivänä olematon?

Raff on yksi niistä säveltäjistä, jotka kuolivat ennen modernismin kukoistusta selviämättä siitä. Muodin muuttuminen selittää osaltaan hänen osakseen tullutta unohdusta, varsinkin, kun hän ei ollut enää puolustamassa teoksiaan. Kaikkea tämäkään ei sentään selitä. Raff ei näet vaikuta koskaan olleen huippusuosittu. Hänen nimensä ei hänen omana elinaikanaan ikinä kilpaillut Brahmsin tai Lisztin kanssa. Hänen tyylinsä ei juhli yksilöllisillä piirteillä. Sen perustana on keskitiellä pysyvä Mendelssohnin ja Schumannin sinfoninen traditio, johon on omaksuttu Lisztiltä tehokeinoja ja voimakas sävelmaalauksellinen asenne. Vaikka Raff tunnettiin suhteestaan avantgardistisena pidettyyn Lisztiin, oli hän paljon tätä ennakoitavampi ja konservatiivisempi. Raffin tyylissä on jotakin sellaista, jota on tavattu kutsua "akateemiseksi", vaikkei hän saanutkaan paljon muodollista musiikkikoulutusta. Se on miellyttävää, taidokasta ja melodista, muttei omaperäistä tai aina kovin kiinnostavaakaan. Raff on pikemmin tradition jatkaja kuin sellaisen uurtaja, ja hän välttää musiikillisten riskien ottamista. Aleksandr Borodin eli samaan aikaan kuin Raff ja sävelsi huomattavasti tätä vähemmän, mutta hänen teoksissaan on keskeneräisinäkin väkevämpi persoonallinen ote ja syvemmät värit kuin Raffin sinänsä taidokkaissa sävellyksissä.

Raff ei ansaitse unohdustaan, mutta ei hän ole mikään suunnaton, löytäjäänsä odottava aarrekammiokaan. Hänen musiikkinsa on yleensä pätevää ja mukavaa kuunneltavaa, ja kuulisin sitä mielelläni useamminkin, mutta ei siitä ole lyömään laudalta ketään nimekkäämpää aikalaista. Konserttiohjelmiston monipuolistuminen on toivottavaa, ja rakastavissa käsissä Raffin sinfonia voisi varmasti olla menestys. Niissä on myös sikäli potentiaalia, että hänen teoksissaan on runsaasti ulkomusiikillisia assosiaatioita, jotka tekevät siitä tarinan, ja monille klassista musiikkia on helpompaa lähestyä jonkin tällaisen löyhän tarinan kautta. (Yhdestätoista sinfoniasta peräti yhdeksällä on ohjelma ja lisänimi, niiden joukossa hillittömän käsittämätön 6. sinfonian alaotsikko: "Gelebt: Gestrebt, gelitten, gestritten; Gestorben; Umworben") Jos pitää melodisesta ja saksalaistyylisestä romantiikasta sekä ohjelmamusiikista, kannattaa ehkä tutustua Raffiin. Ei ole varmaa, että siitä vaikuttuu, mutta todennäköisesti ainakaan ei pety.

Raffia on saatavilla levytyksinä aika ohuesti, mutta ainakin Tudor- ja Marco Polo -yhtiöt ovat levyttäneet hänen sinfoniansa digitaalisella aikakaudella. Ainakin yksi Marco Polon Raff-sinfoniasarjan levytyksistä on julkaistu uudelleen Naxos-merkillä, ja sitä käsittelen tänään.     


Joachim Raff:

Sinfonia nro 10 f-molli, op. 213, "Syksyllä" (Zur Herbstzeit) (31:12):

I Vaikutelmia ja tuntemuksia (Eindrücke und Empfindungen): Allegro moderato (8:56)
II Aaveiden piiritanssi (Gespenster-Reigen): Allegro (4:56)
III Elegia (Elegie): Adagio (9:49)
IV Ihmiset metsällä (Die Jagd der Menschen): Allegro (7:31)

Sinfonia nro 3 F-duuri, op. 153, "Metsässä" (Im Walde) (38:22):

Osa I (I Abteilung):

Päivällä – Vaikutelmia ja tuntemuksia (Am Tage – Eindrücke und Empfindungen): Allegro (14:09)

Osa II (II Abteilung):

Hämärässä – Unelmointia (In der Dämmerung – Träumerei): Largo (9:30)

Dryadien tanssi (Tanz der Dryaden): Allegro assai (4:43)

Osa III (III Abteilung):

Yöllä – Yön hiljaisuus metsässä – Aaveratsastajat saapuvat ja poistuvat Holle-Rouvan ja Wotanin kanssa – Aamunkoitto (Nachts – Stilles Weben der Nacht im Walde – Einzug und Auszug der wilden Jagd mit Frau Holle und Wotan – Anbruch des Tages): Allegro (10:00)

Slovakian valtion filharmoninen orkesteri, Urs Schneider.

Naxos, äänitetty Košicessa 1990. 69:34.

Tämä albumi yhdistää Raffin järjestyksessä, joskaan ei numeroissa, viimeisen valmistuneen sinfonian (nro 10, 1879) hänen omaan suosikkiinsa sinfonisessa tuotannossaan (nro 3, 1869). Albumilla nämä esitetään perverssisti käänteisessä aikajärjestyksessä, joten noudatan sitä myös tässä artikkelissa. 

Sinfonia nro 10, lisänimeltään näin lokakuuhun sopivasti "Syksyllä" on osa Raffin neljän vuodenaikateemaisen sinfonian sarjaa. Se muodostaa sävykkään puolituntisen. Avausosa virittää kaihoisan yleistunnelman, jossa on kohtuudella draamaa ja muutoksen tuntua. Meno on lyyristä, ja Raffin joskus vähän tasapaksu orkesterinkäyttö on tavallista eläväisempää ja vivaihteikkaampaa. Tämä jatkuu hauskasti Halloween-kautta ennakoivalla Aaveiden piiritanssilla. Musiikki ei ole karmivaa tai makaaberia, mutta tiettyä epätavallista tuntua siihen tuovat vaimennetut rummut ja kontrabassojen esittelemä itsepintaisen rytmikäs teema. Sinfonian sydän on ehdottomasti kolmas osa, upean murheellinen ja katkeransuloinen Elegia, jossa kesä saa vastahakoiset hautajaiset. Raff on vuodattanut paperille melodian, jonka ei tarvitse hävetä yhtään vaikkapa venäläisten romanttikkojen slaavilaisimpien kaihokappaleiden rinnalla. Sinfonia päättyy käyrätorvien dominoimaan jahtikohtaukseen, joita on alan musiikkikirjallisuudessa melko paljon, Vivaldin Syksystä alkaen. Kyllähän siitä sinfonialle eloisa ja selkeä lopetus saadaan, mutta edeltävän Elegian jälkeen tämä huolettoman ekstrovertti ilottelu tuntuu vähän äkkinäiseltä ja keinotekoiselta. 

Sinfonia nro 3, lisänimeltään "Metsässä", edustaa Raffia kaikkein runollisimmillaan. Se on ohjelmaltaan fantastinen kuvaus metsässä vietetystä vuorokaudesta. Avausosassa lähdetään patikkaretkelle metsään ja ihastellaan sen rauhaa ja elämää, toisessa osassa unohdutaan haavekuvien pariin luonnon helmassa, ja päivä alkaa painua mailleen. Hämärän jo laskeuduttua puiden henget uskaltautuvat esiin, tanssahtelevat hetken ja katoavat sitten tihenevään iltahämyyn. Yöllä metsän hiljaiset elonmerkit saavat äkkiä antaa tilaa taivaalle ilmaantuvalle pelottavalle näylle, jossa itse muinainen ylijumala Wotan johtaa aaveratsastajien joukkoa ties minkä yliluonnollisen saaliin perässä, mutta koska kyseessä on mielekäs ja hyväkäytöksinen romanttinen sinfonia, haihtuvat nämä näyt seesteiseen aamunkajastukseen. 

Metsäsinfonia on vilkkaudessaan ja lyyrisessä runsaudessaan kuulemisen arvoinen. Siitä on myös hauska etsiä musiikillisia vaikutteita. Johdanto-osassa voi kuulla yhtäläisyyksiä Beethovenin pastoraaliseen tyyliin, Dryadien tanssi taas voisi hyvin olla Mendelssohnin Kesäyön unelmasta, ja päätösosan aavejahdissa voi kuulla vaikutteita Lisztin sävelrunojen draamasta ja jopa vienon Berlioz-aavistuksen. Mitä yliluonnollisiin helvetinnäkyihin tulee, niin Raffin aaveratsastus jää vaikuttavuuden ja puhdin puolesta kakkoseksi Franckin samaa teemaa käsittelevälle sävelrunolle, mutta ei yritys huono ole, päinvastoin, hauskaa kuunneltavaa. On myös jokseenkin selvää, että Raffin detaljeja maalaileva, luonnonääniä ja -tunnelmaa uhkuva sinfonia on tarjonnut mallin Richard Straussin sävelrunoille. Ilmeisin vertailukohta on Straussin Alppisinfonia (1915), jossa on hyvin samanlainen "kokopäiväohjelma", tosin ilman yliluonnollisia elementtejä. Straussin orkestraatio ja käsittely on tosin kauttaaltaan säkenöivämpää, rohkeampaa ja juoksevampaa kuin Raffilla, mutta Metsäsinfonia on omilla ehdoillaan nautinto, jota ei ole aihetta väheksyä.

Sveitsiläinen Urs Schneider johtaa maanmiehensä sinfoniat slovakialaisen orkesterin kanssa mallikkaasti ja peittelemättömän romanttisesti. Orkesteri voisi soida vieläkin uhkeammin ja suoriutua tehosteista näytösluontoisemmin, mutta levytys antaa hyvän ja innostavan kuvan Raffin sinfonioista. Varsinkin hitaat osat soivat kauniisti ja muodokkaasti.    
Metsäsinfoniasta kuullaan lyhennetty versio. Mainintaa asiasta ei tästä julkaisusta löydä, mutta hallussani on teoksesta myös Hans Stadlmairin johtama bambergiläislevytys, jossa eron huomaa: päätösosa on hänellä seitsemän minuuttia pidempi kuin tällä levyllä tempon olematta juuri hitaampi. En tiedä, miten tavallisia tällaiset leikkaukset Raffin kohdalla ovat: aiemmin typistelyä harrastettiin laajemminkin, esim. Brucknerin ja Rahmaninovin sinfonioissa, mutta sellaisen olisi jo vuonna 1990 suonut olevan taaksejäänyttä aikaa. Mainittakoon myös, että levyn takakannessa ilmoitetaan kahdeksasta ääniraidasta, mutta niitä on todellisuudessa vain seitsemän: Dryadien tanssi ja päätösosa ovat päätyneet syystä tai toisesta peräkkäin samalle raidalle.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Bach: Toccatat ym. urkumusiikkia

Johann Sebastian Bachin (16851750) laajan urkutuotannon tunnetuimmat ja useimmin esitetyt itsenäiset teokset ovat varmaankin hänen toccatansa. Toccata on nimitys, jota käytetään erityisen suvereenia instrumentin hallintaa edellyttävästä kosketinsoitinsävellyksestä, joiden kukoistuksen aikaa oli barokki. Bachin nimissä tällaisia urkuteoksia, aina fuugiin yhdistettyinä, on neljä, niistä tunnetuimpana Toccata ja fuuga d-mollissa (BWV 565), jolla on asema jonkinlaisena dramaattisen urkusävellyksen prototyyppinä. Joillekin voi olla järkytys saada tietää, että sen autenttisuudesta on esitetty vakavia epäilyjä, ja muutamien tutkijoiden mielestä se ei ole Bachin työtä alkuunkaan.
Bach pedaaleissa. Postuumisti kuviteltu aktiivimuotokuva.
Oli sävellyksen alkuperä mikä tahansa Bach-attribuutio on peruuttamattoman vahva, ja dramaattinen avaus yhdistyy varmaankin iäti juuri Bachin nimeen. Tämä mahtava urkuteos on yksi niistä kolmesta Bach-sävellyksestä, jonka suurin piirtein kaikki tunnistavat. (Ne kaksi muuta ovat "Air G-kielelle", 1800-luvulla transponoitu uussovitus Orkesterisarjasta nro 3 BWV 1068, ja Badinerie Orkesterisarjasta nro 2 BWV 1067 soittoääniversiona.) Muutkin Bachin Toccatat ja niitä seuraavat tiheät fuugat ovat ehdottomasti kuulemisen arvoisia, vaikka niissä ei BWV 565:n dramatiikkaa aivan saavutetakaan. Niistä on vaikea keksiä paljoa kirjoitettavaa: ne ovat äärimmäisen laadukkaita ja ikivihreitä abstraktin musiikin taidonnäyteitä. Levytyksiä liikkuu alalla niin paljon, että tuskin on mahdollista pysyä enää perässä. Tässä eräs kelpo peruslevytys:


J. S. Bach:

Toccata ja fuuga d-molli, BWV 565 (8:44)

Toccata, adagio ja fuuga C-duuri, BWV 564 (15:02)

Toccata ja fuuga F-duuri, BWV 540 (13:54)

Toccata ja fuuga d-molli, "Doorinen", BWV 538 (12:25)

Passacaglia c-molli, BWV 582 (13:09).

Christopher Herrick, Zofingenin Stadtkirchen Metzler-urut.

Hyperion, äänitetty Zofingenissa Sveitsissä 1990. 63:54.

Englantilainen Christopher Herrick (s. 1942) taltioi 1980–90-luvuilla koko Bachin urkutuotannon Hyperion-yhtiölle sveitsiläiskirkkojen Metzler-uruilla. Tämä levy äänitettiin toukokuussa 1990 Zofingenin pikkukaupungissa, joka tunnetaan ehkä parhaiten huijari ja pseudohistorioitsija Erich von Dänikenin syntymäpaikkana. Zofingenin Stadtkircheen rakennettiin 1980-luvun alussa ilman maapallon ulkopuolisen älyn väliintuloa Metzler-urut, joiden potentiaalia Herrick käyttää varsin maltillisesti.

Herrickin tulkinnoissa korostuvat rakenteellinen ja soinnillinen selkeys, ilmava ote sekä taipumus vältellä suuria kontrasteja. Tämä antaa suurelle osalle teoksista raikkaan ja elegantin sävyn, mutta toisaalta tekee niistä myös välistä hiukan liian leppoisia minun makuuni. Energiaa ei sinänsä puutu, ja näille teoksille välttämätön motoriikka on Herrickillä hyvin hallussa, mutta mollissa kulkevat teokset kuulostavat hieman kevytmielisiltä. Vaihtelu kyllä virkistää, mutta itse kaipaan Herrickin moitteettomasti tarjoaman näppäryyden ja eleganssin lisäksi näihin teoksiin lisää dramatiikkaa. Sinänsä levyn hienostunut, hallittu ja ilmavan mietteliäs tunnelma on raikas ja hyvin luonnollinen, enkä ole tähän lainkaan tyytymätön, haluan vain pitää rinnalla myös tummasävyisempiä kiihkeämpiä tulkintoja. Äänen laatu on todella hyvä, kirkas ja selkeä, puhdas kuin reformoitu kirkkosali. Ohjelmalehtisen kuiva essee osoittaa, miten vaikeaa näistä erittäin immersiivistä sävellyksistä on kirjoittaa mielenkiintoisesti.